D niin kuin delirium ja diatsepaami

Hoitotyössä interventioiden oikea-aikaisuus voi toisinaan olla elintärkeää, toisinaan se säästää turhalta kärsimykseltä (potilas) ja turhalta työltä (hoitaja). Hoitajalla on oltava tietotaitoa erilaisista sairauksista ja kokemusta hoitotyön käytännöstä voidakseen ennakoida ja varautua potilaan tilan muutoksiin. Näyttöön perustuvilla prosessikuvauksilla ja yhdessä sovituilla esim. osastokohtaisilla hoitoprotokollilla pyritään edistämään hoidon laatua ja tasa-arvoisuutta.

Mitä tulee vaaleanpunaisiin elefantteihin, ei pidä luottaa potilaan näennäisen hyvään ulkoiseen vointiin. On erotettava toisistaan krapula ja delirium, joka on sairaalahoitoa vaativa ja hengenvaarallinen tila, vaikka alkometri näyttääkin nollaa. Kun rankka juominen on loppunut kuin seinään, alkuun vain vähän tutiseva ja ihan asiallinen potilas saattaa lyhyessäkin ajassa muuttua sekavaksi, levottomaksi ja aggressiiviseksi ja alkaa nähdä ja kuulla harhoja.

Potilaan kärsimystä – kyseessähän on aivomyrsky – vähentää ennakoiva ja oikea-aikaisesti aloitettu ns. diatsepaamiloudaus eli kyllästyshoito. Lääkkeen kanssa ei tarvitse kitsastella. Kun tätä rauhoittavaa tavallisesti määrätään 5 mg tai 10 mg kerran pari päivässä, deliriumpotilas voi tarvita 20 mg per tunti jopa 250 mg saakka. Tavoitteena on saada potilas nukahtamaan. Uni tekee hyvää.

Hoitajan on ymmärrettävä lääkeintervention tärkeys jo siinä vaiheessa, kun deliriumpotilas ei vielä oireile pahemmin. On kuitenkin yleinen virhe lykätä lääkehoidon aloittamista, kunnes sekavuus alkaa todella näyttäytyä tai antaa lääkettä liian vähän tai liian harvoin. Diatsepaamin lisäksi voidaan hyödyntää muitakin lääkkeitä, mutta lopulta potilas voi vaatia valvontahoitoa sedatoivan deksmedetomidiini-infuusion aloittamiseksi.

Elämisen tuskaa

Yövuoroni on aluillaan. Olen juuri ehtinyt kuunnella iltahoitajan raportin ja avata potilastietojärjestelmän omilla tunnuksillani, kun puhelin soi. Iäkästä potilasta ollaan tuomassa leikkaussalista jatkohoitoon osastolle. Saan tietää, että reissu leikkaussaliin oli potilaalle turha: mitään ei ole tehtävissä. Mikä alkoi viattomana oireiluna, on muodostunut kuolemantuomioksi.

Potilas saapuu osastolle hoitajien saattelemana. Suullinen raportti potilaan vierellä on pysäyttävämpi kuin persoonaton leikkausteksti, johon ehdin pikaisesti tutustua. Potilaassa konkretisoituu se, että näin voi oikeasti tapahtua emmekä voi tehdä mitään potilaan pelastamiseksi. Aktiiviset hoitotoimenpiteet lopetetaan ja pyritään hyvään perus- ja kivunhoitoon.

Vaan on tämäkin paikka viettää viimeiset hetkensä.

Lääkärin mukaan potilaan omainen on ymmärtänyt tilanteen vakavuuden, mutta ei välttämättä ole tulossa yön aikana vierailemaan. En häntä syytä siitä, kun kuoleman lähestyminen kirpaisee joka kerta ammattilaistakin. Olisinko edes osannut kohdata omaisen tuskan ja olla hänelle tukena? Olisinko löytänyt oikeat sanat? Olisinko pystynyt pidättelemään kyyneleitäni?

Palaan potilaan luo. Mittaan vitaalit muodon vuoksi. Neurologisesti totean, että potilaan tajunnantaso on syvästi laskenut, sillä käsivarsi rämähtää suoraan kasvoille. Viimeisinä vuosinaan potilas on sairastunut kavalaan dementiaan eikä pysty ilmaisemaan tunteitaan tai tuntemuksiaan, joten hoito jää täysin ammatillisen osaamiseni varaan.

Kampaan potilaan hiukset ja asettelen peiton suoraksi, mikäli omainen tuleekin potilaan luo. Pysähdyn hetkeksi ja kuiskaan: "Kunpa et joutuisi kauan kärsimään."

Viereisessä huoneessa lepäilee elämäänsä kyllästynyt iäkäs potilas. Kaikkihan sen tietävät, että iäkkäät ihmiset ovat todella yksin ja siksi masentuvat. Potilaan itsemurhaviesti pysäyttää toistamiseen saman yövuoron aikana. Viestiä lukiessani en tiedä, mitä potilaalle voisi enää sanoa. Iän myötä ehtii nähdä kaiken ja tunnistaa tyhjät lupaukset. Toivoa ei voi luoda tyhjästä.

Myös itsemurhaa yrittäneen potilaan kohdalla joudun toteamaan, että keinoni ovat vähäiset ja että kukaan ei voi pelastaa kaikkia hyvällä tahdollaankaan. Ihmisten kärsimys koskettaa, oli se fyysistä tai henkistä. Usein näistä asioista vaietaan, vaikka kuolema on luonnollista ja melkein arkipäivää tässä ammatissa. Harva ymmärtää sairaanhoitajan kokemusta ihmisen rinnalla kulkemisesta ja minkälaista ihmistuntemusta ja empatiaa vaaditaan selviytyäkseen työssään ammattilaisena.

Jatkan kierrostani ja seuraavassa huoneessa on oltava taas naama peruslukemilla. Toiselle potilaalle ei saa välittää kiirettään, ahdistustaan, turhautumistaan tai uupumustaan. Jokaisella potilaalla oikeus on tulla hoidetuksi yksilöllisesti. Lähestyvän kuoleman rinnalla moni pyyntö saattaa tuntua mitättömältä, mutta tietylle potilaalle pyyntö voi olla tärkein tarve sillä hetkellä. Mukautuminen on inhimillistä.

Raato

Ensimmäinen viikko uudessa työpaikassa vierähti hujauksessa ja jostain kumman syystä heräsin lauantaiaamuna migreeninpoikaseen. Pohjimmiltaan tunsin oloni tyytyväiseksi enkä antanut migreenin lannistaa. Viikonloppuvapaa tarjosi mahdollisuuden levätä ja antaa aivojen jäsentää opittua ja sopeuttaa aiempia toimintamallejani ja niihin perustuvia käsityksiä kaikkeen tähän uuteen.

Lauantaiaamun olotilaan vaikutti varmasti sekin, että muutin viikko sitten perjantaina työn perässä. Muuttoa edeltävä työttömyys ja muuton välttämättömimmät menot pakottivat säästöbudjetille, joten itse oli kannettava laatikot ja huonekalut kaverin kanssa niin lähtöpaikassa kuin kohteessa. Se oli fyysinen koetus 156 cm pituiselle laiheliinille, hyvästä kunnosta huolimatta. Tuon viikonlopun aikana ei ollut oikein saada mitään aikaiseksi. Ympärillä oli pahvilaatikoita purettavaksi, mutta mielessä pyörivät vain mielikuvat ja odotukset uudesta työpaikasta, jossa olin aloittava heti maanantaina.

Maanantaista kirjoitinkin jo edellisessä postauksessa. Tiistaina ja keskiviikkona järjestettyjen tehohoitopäivien vuoksi olin perehtymässä käytännön hoitotyöhön kentän puolella minulle nimetyn (tällä kertaa vuorokohtaisen) perehdyttäjän kanssa. Tunsin vähän väliä olevani hukassa - tai tavaroita ja paikkoja sai etsiä sekä kysyä ja varmistaa toimintatapoja. Opetushoitajan kanssa jatkoin torstaina, jolloin kävimme läpi perehdytyskansiota ja kertasimme yhdessä kliinisten laitteiden käyttöä.

Torstai-iltana iski pienimuotoinen angsti. Olin kai vain niin väsynyt. Pelastuksen toi perjantain kokemus. Viimein tunsin olevani edes hieman inessä ja mukana toiminnassa ja tekemisessä (taidan olla malttamaton) sekä hallitsevani edes jotain pientä osaa kaikesta tästä uudesta, jonka keskelle olin itseni heittänyt. Tämän pohjalta voi lähteä rauhallisimmin mielin ensi viikon seikkailuihin.

Perjantaina sain myös kerättyä näyttöjä toimipaikkakohtaista iv-lupaa varten (ks. LOVe). Kirjallisista osioista olisi suoritettava vielä epiduraali ja kivunhoito (jälkimmäinen tullut uutena osiona) työpaikan vaatimusten mukaisesti. Lisäksi erillisenä työpaikkakohtaisena koulutuksena on akutologian (akuuttihoidon lääkkeet) verkkokurssi. Kunhan saan IT-tunnukset, pääsen ilmoittautumaan kursseille ja tentteihin.

Ensi viikon aikataulu on hieman väljempi: iltavuoro ja kaksi aamuvuoroa alkuviikosta ja ensimmäiseen yövuoroon menen perjantaina. Sitä seuraavalla viikolla on luvassa hartaasti odottamani Kliininen osaaja -koulutus Tampereella. Koulutus on Sairaanhoitajaliiton omistaman koulutus- ja kustannusyhtiö Fiocan järjestämä. Kaksipäiväisen seminaarin ohjelmassa on:

• verensiirrot
• epilepsia
• AVH
• ABCDE - potilaan tilan ensiarviointi, potilaan systemaattinen tutkiminen
• MEWS - tunnista potilaan tilan muutokset ajoissa
• ISBAR - raportoi tehokkaasti
• MAPA - haastavan käytöksen ennakointi ja välttäminen
• EKG:n rytmihäiriöt ja niiden tulkinta
• haastavat haavanhoidot

Luonnollisesti tarkoituksenani on blogata ja twiitata koulutuksen annista, jotta muutkin voisivat hyötyä ja jotta blogini saisi myös puhtaasti koulutuksellista sisältöä. Kertokaa ihmeessä, jos olette muutkin osallistumassa kyseiseen koulutukseen!

Päähänpistosta intohimo

Pari viikkoa sitten päätin lähettää hakemuksia useampaan työpaikkaan pääkaupunkiseudulla ja sainkin heti seuraavana päivänä kutsun työhaastatteluun. Kokemukseni työhaastatteluista on hyvin vähäistä, sillä usein olen saanut sovittua sijaisuudet työharjoittelupaikan kautta. Tästä huolimatta en jännittänyt tulevaa liiaksi, vaan yritin keskittyä ajattelemaan mitä vastaisin ja miten myisin itseäni työnantajalle. Yksi tavallisimmista, ja samalla tietyllä tapaa pelottavista, kysymyksistä lienee ”miksi sinusta tuli sairaanhoitaja?”. Mutta mitä kysymykseen voi vastata kuulostamatta kliseiseltä?

En ollut ajatellut sairaanhoitajan ammattia suuntaan tai toiseen omalla kohdallani. Lapsuuden haaveammattejani olivat poliisi, ammattijalkapalloilija, tutkija ja ”hullu tiedemies”. Lahjakkuuteni vuoksi muut ajattelivat minun suuntautuvan vahvasti akateemiselle tielle. Kun oli aika tehdä päätöksiä jatkokoulutuksen suhteen, en oikein tiennyt mitä halusin - tai halusin vähän kaikkea. Yhteishaussa hain opiskelemaan kieliä, lääketiedettä ja eräänlaisena viime hetken päähänpistona myös hoitotyötä. Vaikka teoreettinen osaaminen on suuri vahvuuteni, koin, että sen lisäksi halusin tehdä jotain käytännön- ja ihmisläheistä, ja hoitotyö tuntui sopivan näihin raameihin.

Lääketieteellisen en päässyt ensi yrittämällä, joten päädyin aloittamaan sairaanhoitajaopinnot. Opintojen alkaessa en ollut vielä selvittänyt suhdettani hoitotyöhön, ja kuka toisaalta olisikaan vielä siinä vaiheessa? Lopulta sain tyytyväisenä huomata, että olin tehnyt oikean valinnan. Etenkin opintojen loppuvaiheilla eli mitä ”vaikeammaksi” ja kokonaisvaltaisemmaksi aiheet muuttuivat, sitä mielekkäämpää opiskelu oli. Työharjoitteluissa puolestaan pääsi näyttämään itselleen (ja tietysti muille, arvioijille) mitä oli teoriassa oppinut ja miten sitä osasi soveltaa käytännössä ja käytännön yksilöllisissä ja muuttuvissa tilanteissa. Lisäksi työharjoittelut olivat oivaa ammatillisen ja henkisen kasvun aikaa, mikä vahvisti edelleen tunnetta siitä, että sovin hoitotyöhön ja että olen valmistuttuani sairaan hyvä hoitaja.

Jos en aikoinaan ollut varma suhtautumisestani ja soveltumisestani hoitotyöhön, nyt tiedän kokemuksesta, että näin on ollut oleva. Suhtaudun hoitotyöhön ylpeydellä. Haluan kehittyä ja olla mukana kehittämässä hoitotyötä niin mikro- kuin makrotasoilla, toivottavasti enenevissä määrin kokemuksen karttuessa. Arjen työssä teen parhaani potilaiden eduksi ja pienetkin voitot niin potilaan kuin itseni kanssa riittävät sanattomaksi kiitokseksi. Vaikka elämä onkin aaltoilevaa vaihtelua ja on päiviä, jolloin kaipaa taukoa kaikesta, koen potilaiden kanssa työskentelyn energisoivaksi ja olen tyytyväinen elämääni. Saatan kuulostaa taas kovin idealistilta, mutta silläkin uhalla olen vain oma itseni.

Työhaastattelussa kerroin itsestäni hoitotyön tekijänä käytännön esimerkkien, saamani palautteen ja persoonani ominaisuuksien kautta, ja luulen, että aitoutensa paljastaminen ei lopulta ole niin kliseistä. Väitteilleen on hyvä osoittaa perusteluja, joten luonteenpiirteensä ja osaamisensa on hyvä sitoa kokemuksiin ja kertoa omaa tarinaansa omin sanoin. Se luonee parhaimman vaikutuksen potentiaaliseen työnantajaan, kun nuorena sairaanhoitajana ei ole osoittaa dokumentteja tai suosituksia osaamisestaan.

***

Lopulta paljastettakoon uteliaille se, että vaikka en saanutkaan hakemaani työtä, minulle tarjottiin samalta osastolta sijaisuutta, joten edessä on muutto 250 km päähän. (Tällä alueella ei kuitenkaan ole luvassa helpotusta työllisyystilanteeseen ainakaan seuraavan vuoden aikana ja pääkaupunkiseudulla on tarvetta.) Tämä vie taas askelen lähemmäs haaveeni toteuttamista, vaikka tuntuukin haikealta muuttaa paikasta, jonne on juuri ehtinyt kiintyä.

Kun kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa

Olen toistamiseen valmistumiseni jälkeen jäänyt työttömäksi koulutustani vastaavista työtehtävistä. Vähintään viime syksystä alkaen hoitoalan työllisyystilanne on ollut – ainakin subjektiivisesti tarkasteltuna – entistä heikompi. Tilastokeskuksen Työvoimatutkimuksen tuorein julkaisu vahvistaa yleisen työttömyysasteen nousseen vuoden aikana 6,6 %:sta 7,0 %:iin. Hoitoalan työttömyyttä selittänee parhaiten säästöbudjetti, jolla voi kuitenkin olla hyvinkin epäedullisia seurauksia, myös taloudelliseen aspektiin liittyen. En ala tässä sen tarkemmin analysoida yhteiskuntamme ja erityisemmin terveydenhuoltoalan taloudellista tilannetta. Itselleni tämän blogin motiivina on näin alkuun ennemminkin kuvata kokemuksiani uutena sairaanhoitajana.

Viimeisin, määräaikainen työsuhteeni kesti melkein viisi kuukautta. Osasto oli tuttu jo viime kesästä. Uutta oli se, että Valviran armosta saan harjoittaa ammattiani itsenäisesti ja täten harteillani on täysi vastuu ja velvollisuus teoistani. Sairaanhoitajan ammatissa kohtaa aina uusia asioita eikä opittava lopu koskaan. Asetelmana valmistumisen jälkeinen elämä tarjosi konkreettisia asioita opittavaksi ja kehitettäväksi: lääkärinkierrot kaikkine paperihommineen, ajanhallinta, tehtävien delegoiminen, kierron jälkeisen raportin pitäminen (yksittäisen potilaan kokonaisvaltaisen tilanteen hahmottaminen ja sen ilmaiseminen johdonmukaisesti) sekä omaisten ja potilaiden kohtaaminen eräänlaisena ”vastuuhenkilönä” moduulin potilaista. Yrityksen ja erehdyksen, päättäväisyyden sekä kollegoiden tuen ja neuvojen avulla voin lopulta sanoa onnistuneeni kehittämään itseäni entistä parempaan suuntaan. Työkokemuksen myötä koen itsevarmuuteni kasvaneen huimasti, ja voin olla tyytyväinen, etteivät opiskelukavereiden kanssa viime syksynä kuvitellut katastrofiajatukset toteutuneetkaan.

Työttömyys on osaltaan ollut pettymys. Valmistuneena haluaa lähteä valloittamaan maailmaa askel kerrallaan (ei sillä, että minulta puuttuisi nöyryyttä), mutta todellisuus laittaa hieman kapuloita rattaisiin. En kuitenkaan ole antanut pettymyksen tai muiden negatiivisten tunteiden viedä valtaa, sillä loputtoman itsesäälin ja märehtimisen sijaan voin tehdä rakentavia ja positiivisia valintoja. Olen käyttänyt aikaa hyödykseni urheilemalla, valokuvaamalla ja tekemällä asioita, joihin ei muutoin muka riittäisi aika, innostus tai jaksaminen. Lisäksi olen viime aikoina uppoutunut hyvien kirjojen pariin, ja osittain siihen liittyen, pyrkinyt säännöllisempään itseopiskeluun. Itseopiskelu vaatii motivaatiota, mutta kiinnostukseni on sisäsyntyistä ja opiskelun vaatimukset ovat vain omiani.

Rutiinin puute ja sosiaalisten suhteiden väheneminen ovat osaltaan hankalia. Vapaudesta ja omaehtoisuudesta voi nauttia, mutta kaikkea kohtuudella. Toisten käydessä töissä ei välttämättä ole niin helppoa löytää yhteistä aikaa, vaikka vielä vaikeampaa se varmasti on, jos molemmat osapuolet ovat samanaikaisesti vuorotyössä. Onneksi ryhmässä harrastaminen kahdesta neljään kertaan viikossa suo mahdollisuuden kasvokkain tapahtuvalle sosiaaliselle vuorovaikutukselle ja yhdessä tekemiselle - toisinaan jopa onnistumisille. Olin alkanut tunnistaa itsessäni kuuluvuuden tunnetta työyhteisössäni. Se yllätti, mutta tuntui kovin mukavalta. Ajan myötä selvinnee kyseisen osaston sijaistarve, joten paluu samaiselle osastolle ei ole mahdottomuus.

Haaveissani on edelleen työllistyä päivystyshoitotyöhön. Se on intohimoni - jos suomalainen voi asian näin ilmaista. En kuitenkaan torju muita työpaikkoja, sillä tiedän, että kokemus työharjoittelusta päivystyksessä ja viimeisin työsuhteeni sisätautien akuuttivuodeosastolla ovat puolin ja toisin auttaneet vahvistamaan osaamista ja ymmärrystä hoitotyön kokonaisuudesta. Mottoni on, että kaikesta voi oppia.

Mottoni tähän hetkeen: kaikella on tarkoituksensa, ymmärryksestäni riippumatta.

#HOIchat 22.5. kollegiaalisuudesta

Sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet (Sairaanhoitajaliitto 2014)

Sairaanhoitajaliitto järjestää Twitter-keskusteluja parin kuukauden välein ja ilmoittaa ajankohdasta ja aiheesta sivuillaan. Eilisessä keskustelussa aiheena oli kollegiaalisuus. Sairaanhoitajaliitto julkaisi hiljattain sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet, jotka ovat seuraavanlaiset:

Kollegiaalisuus perustuu ammattietiikkaan

• Sairaanhoitaja kunnioittaa ja arvostaa kollegoitaan.  

• Sairaanhoitaja kohtelee kollegoitaan oikeudenmukaisesti. 

• Sairaanhoitaja luottaa kollegaansa ja toimii itse luottamuksen arvoisesti. 

• Sairaanhoitajat muodostavat yhtenäisen ammattikunnan. 

Kommunikaatio on kollegiaalista

• Sairaanhoitaja puhuu kollegoista ja kollegoille arvostavasti ja kohteliaasti. 

• Sairaanhoitajien välinen kommunikaatio on avointa, rehellistä ja luottamuksellista. 

• Sairaanhoitaja antaa ja ottaa vastaan rakentavaa palautetta. 

• Sairaanhoitaja puolustaa ja tukee kollegaa epäoikeudenmukaisissa tai vaikeissa tilanteissa. 

• Sairaanhoitajat luovat työyhteisön, jossa voidaan käsitellä myös epäkohtia ja ristiriitoja. 

Yhteistyö vahvistaa osaamista

• Sairaanhoitaja tunnistaa ja tunnustaa sekä oman että kollegan osaamisen. 

• Sairaanhoitajat konsultoivat kollegoitaan vastavuoroisesti. 

• Vastuu, päätösvalta ja tehtävät jaetaan kollegoiden kesken tasapuolisesti ja kohtuullisesti. 

• Sairaanhoitaja tukee kollegoitaan työtehtävissä ja päätöksenteossa. 

• Sairaanhoitajan velvollisuus on puuttua kollegan toimintaan, jos se uhkaa potilasturvallisuutta. 

Vastuu kollegiaalisuudesta on kaikilla

• Sairaanhoitaja on omalla esimerkillään vastuussa ammattikunnan kollegiaalisuudesta työpaikalla ja sen ulkopuolella. 

• Hoitotyön esimiehillä on vastuu kollegiaalisuutta tukevien rakenteiden luomisesta. 

• Ammattikunta on vastuussa kollegiaalisuuden opettamisesta ja siihen kasvamisesta.

Keskustelussa pohdittiin Sairaanhoitajaliiton johdolla miten kollegiaalisuus muodostuu ja miten sen syntymistä voidaan edesauttaa, mitä ajatuksia uudet ohjeet herättävät, mitä esteitä vahvemman kollegiaalisuuden muodostumiselle on ja mistä kollegiaalisuuden puute johtuu.

Paradoksaalista: hoitotyöhön hakeudutaan ihanteiden tuomina, mut haasteet kollegiaalisuudessa juontuvat arvostuksen puutteesta. #HOIchat
— Sairaanhoitajaliitto (@Sairaanhoitajat) May 22, 2014

Koettiin, että opinnot eivät takaa sairaanhoitajaopiskelijalle tunnetta valmistumisesta asiantuntijuuteen. Opintojen pitäisi tarjota mahdollisuus kehittää itsetuntemusta ja -arvostusta. Oman ammattitaitonsa arvostaminen on perustana toisen sairaanhoitajan arvostamiselle ja sitä myötä kollegiaalisuudelle. Arvostuksen puute vaikeuttaa myös avun pyytämistä kollegalta ja sen antamista kollegalle, kun yrittää vain esittää osaavansa kaiken. Omaa tunnetta vahvistaisi yhteiskunnan suoma arvostus riittävien resurssien muodossa. Sairaanhoitajat haluavat tehdä työnsä hyvin hoitaessaan potilaita. Turhautuminen ja väsymys epäoikeudenmukaiselta tuntuvaan jatkuvaan kiireeseen, työtehtävien lisäämiseen ja epäsuhtaan palkkaan synnyttävät työpaikoilla huonoa käytöstä, joka heikentää työilmapiiriä, -hyvinvointia ja -tyytyväisyyttä entisestään. Yksittäinen sairaanhoitaja voi muuttaa vain omaa käytöstään, mutta sekin voi riittää johtamaan muutokseen. Lopulta olisi kyettävä puhaltamaan yhteen hiileen, toimimaan yhteistyössä muiden kanssa, sillä tarkoituksemme on toimia potilaan parhaaksi.

Keskustelu kollegiaalisuudesta oli vähintäänkin inspiroivaa. Kiitän kaikkia keskustelijoita ajatustensa jakamisesta ja Sairaanhoitajaliittoa tällaisen järjestämisestä! Seuraavan #HOIchatin aiheeksi ehdotettiin näyttöön perustuvaa hoitotyötä, joten jään odottamaan sitä äärimmäisellä mielenkiinnolla.

Idealismia ja henkistä vahvuutta

Olen hyvinkin tietoinen siitä, että täällä blogissakin saatan vaikuttaa kirjoitusteni perusteella äärimmäiseltä idealistilta. Tähän idealismiin nimenomaan sairaanhoitajana viitaten eräs kokeneempi kollega kommentoi, että jaksaminen tulee vielä jonain päivänä vastaan. (Tiedän, että luet tätä blogia, joten selvennykseksi sinulle: en käsittänyt tätä pahalla; olenhan idealisti!) Ehkä on naiivia sekin, mitä seuraavaksi väitän, mutta haluan olla eri mieltä. Se vähäinenkin elämänkokemukseni, jota minulla on ja henkilökohtaiset ominaisuuteni - osittain em. vahvistamina - sallivat ehkä tavallista korkeamman 'kestävyyden' idealismin käytännön suhteen. Paneutumatta näihin syihin sen tarkemmin, voin vakuuttaa, että oikeasti kykenen tähän ja itselleni tämä subjektiivinen sisäinen totuus on vankkumatonta ja itseään positiivisesti ruokkivaa.

Koen erittäin tärkeäksi ylläpitää positiivisuutta ylipäätään elämässä. Etenkin hoitoalalla joudumme usein ristituleen osittain myös itsestämme riippumattomista syistä. Potilailla on selkeitä tarpeita ja ajoittain myös vaatimuksia. Organisaation puolesta resurssit ovat rajalliset niin henkilöstömitoituksen, materian kuin ajankäytön puolesta. Lisäksi olemme itse työntekijöinä rajallisia kokonaisvaltaiselta osaamiseltamme ja kyvyiltämme: tietotaito, fysiikka ja henkinen jaksaminen vaihtelevat hetkestä toiseen. Kaiken yhteensovittaminen jää yksittäisen sairaanhoitajan päätettäväksi senhetkisen kykytason mukaisesti. Otetaan esimerkiksi vaikka tilanne, jossa potilaan selkeänä tarpeena on vaikeiden syöpään liittyvien kipujen lievittäminen saattohoidossa. Uudella sairaanhoitajalla ei ole yhtä kattavaa teoreettista ja hiljaista tietotaitoa kuin kokeneemmalla ja kokee epävarmuutta ja ahdistusta kyvyttömyydestään auttaa potilasta riittävästi. Toisaalta on myös tilanteita, joissa mikään ei varsinaisesti riitä, vaan on hyväksyttävä elämän vaatimukset ja kuoleman luonnollisuus. Uudelle sairaanhoitajalle kuolema on vielä alkuun raskaampi kokemus kuin kokeneemmalle (vaikka toivoa saattaa, ettei kukaan turru todistaessaan yhä useampia kuolemia). Henkistä jaksamista rokottaa ylipäätään potilaan sairauden vakavuus ja kärsimys tilanteessa, mutta osaltaan myös tietotaidon vaillinaisuus voi vaikuttaa negatiivisesti henkiseen jaksamiseen.

Onneksi teemme hoitotyötä työyhteisöinä. Kokeneemmat sairaanhoitajat toimivat esimerkkeinä ja tukena hämmentävissä tai muita tunteita herättävissä tilanteissa. Jokaisen on käytävä itse läpi tietyt kokemukset voidakseen kasvaa sairaanhoitajana. On uskallettava kohdata vaikeatkin asiat mieluiten saman tien kuin elää ahdistus takaraivossa. Yhteisöllisyyden lisäksi suhdetta hoitotyöhön helpottaa oma henkilökohtainen asennoituminen. Rehellisyys ennen kaikkea itselle mutta myös muille, tyytyminen siihen mihin kykenee parhaan senhetkisen kykynsä mukaisesti sekä aikomus kehittyä ja jatkuva kehittyminen kantavat jo pitkälle.

Mielestäni tämä kaikki on enimmäkseen valintakysymys. Sen sijaan, että jää vain syyttämään järjestelmää voi etsiä niitä kohteita, joiden kehittäminen on mahdollista. Kuten Leo Tolstoi (1828-1910) asian ilmaisi: "Kaikki ajattelevat ihmiskunnan muuttamista, mutta kukaan ei ajattele itsensä muuttamista." Työ vie suuren osan aikuisen ihmisen elämästä, joten miksei siitä saisi edes jossain määrin nauttia? Itse olen kokenut sen helpottavaksi, etten koskaan odota kiitosta mutta teen silti työni 110 %:sti, hymyssä suin. Kuuntelen, olen läsnä, olen kärsivällinen, olen potilaan käytössä sillä hetkellä, kun hän tarvitsee apua. On mukava kuulla ikääntyneiden potilaiden joskus kuiskivan keskenään ihmetellen positiivista asennettani. Se antaa minulle jaksamista. Vaikka olenkin noviisi, he asettavat paljon merkitystä tälle asenteelle.

Uskon, että hoitotyössä egon on oltava sopivassa tasapainossa. Täten voi kyetä niin sujuvasti sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen ilman alistumista tai ylimielisyyttä, rasittumista ja loppuunpalamista. Sukupolveni edustajana uskallan asettaa elämälleni terveelliset rajat.

Hoitajien päivä!

Tänään vietetään kansainvälistä hoitajien päivää Florence Nightingalen syntymäpäivänä. Nightingalen (1820-1910) pyrkimykset kehittää hoitotyötä olivat merkittäviä ja hänen tutkimuksellinen ja määrätietoinen asenteensa vaativat arvostusta hoitotyölle sen lisäksi, että ne järisyttivät viktoriaanista mentaliteettia. Nightingalen ajoista olemme edistyneet, mutta edelleen esiintyy ajoittain hierarkkista ajattelua lääkäri-hoitajasuhteessa ja monien mielestä hoitajan palkka ei vastaa työn vaativuutta.

Hoitajat ovat oman alansa, hoitotyön asiantuntijoita ja ammattilaisia. Hoitajat tekevät työtään sairaiden ihmisten kanssa, mikä voi olla niin fyysisesti kuin psyykkisesti raskasta. Kohtaamme potilaita vakavine sairauksineen ja vammautumisineen eikä aina välttämättä löydy parantavaa hoitoa. Seisomme rinnalla niin vauvojen kuin vanhusten kuoleman hetkellä. Valitettavasti joudumme myös verbaalisen ja fyysisen väkivallan uhreiksi huolimatta parhaista pyrkimyksistämme potilaiden asianajajina. Työmme ei ole koskaan valmista emmekä voi pelastaa koko maailmaa vaikka kuinka haluaisimme. Hoitajan on opittava elämään epätäydellisyyden kanssa ollakseen palamatta loppuun. Potilaat tekevät aina omat valintansa ja meidän on turhautumisestamme huolimatta suoritettava työtehtävämme kerta toisensa jälkeen. On helpompaa, kun ei odota kiitosta työstään, sillä omaa onnellisuuttaan ei tule edes yleisesti rakentaa muiden ihmisten varaan.

Hoitajuus antaa mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä, mistä on etua itselle henkilökohtaisesti ja ammatillisesti sekä muille, potilaille ja asiakkaille – jopa koko yhteiskunnalle –, ammatinharjoittamisen kautta. Päivä päivältä itse ainakin löydän yhä uusia syitä syvästi arvostaa ammattiani ja suhtautua siihen intohimolla. En osaa enää kuvitella toista ammattia, josta voisin yhtä lailla nauttia ja joka sallisi niin kokonaisvaltaisen kasvun. Päivittäin keskityn havainnoimaan yksinkertaisimpiakin asioita, jotka kertovat, että työlläni on jokin merkitys. Onhan mottonani löytää jokaisesta päivästä edes jotain positiivista.

Koko elinikä on oppimista, mutta uskallan ylpeänä sanoa olevani sairaan(hyvä)hoitaja!