Miten päädyin sairaanhoitajaksi Yhdysvaltoihin?

Kuva: Bruce Mars / StockSnap.io

Voidakseen tehdä sairaanhoitajan töitä Yhdysvalloissa, tulee olla sairaanhoitajan tutkinto, voimassaoleva sairaanhoitajan lisenssi (pohjalla rekisteröinti Suomessa) ja kaksi vuotta työkokemusta sairaanhoitajana. 

Lisäksi viisumin vuoksi pitää olla työnantaja sponssorina ja tämä tapahtuu helpoiten välitysfirman toimiessa työnantajana. Sairaanhoitajien kohdalla vaatimuksena on permanent residency (PR) eli niin kutsuttu vihreä kortti, jonka voi saada EB-3-viisumikategorian (employment-based) kautta. 

Yhdysvaltalaiset sairaalat maksavat kotimaisille traveler-sairaanhoitajille suuria bonuksia yleensä 13 viikon sopimuksista. Koska sairaanhoitajia ei ehditä kouluttaa samaan tahtiin kuin heitä eläköityy, ulkomaalaiset jo pätevyytensä hankkineet ja osoittaneet ovat tervetulleita. Sairaanhoitajapulan vuoksi PR-kortin saaminen on tavallaan helppoa, kunhan täyttää vaaditut kriteerit.

Tutkintotodistus

Lisenssiä varten sairaanhoitajan tutkinnon tulee vastata yhdysvaltalaista Bachelor of Science in Nursing (BSN) -tutkintoa, kattaen kaikki erikoisalat teorian ja käytännön osalta.

Itse hain ensimmäistä lisenssiä Coloradon osavaltiosta, joten tutkintoni arvioijana toimi Commission on Graduates of Foreign Nursing Schools (CGFNS). Heidän raporttinsa, Credentials Evaluation Service Report (CES), maksoi 350 dollaria ja sen arvioinnissa kesti parisen kuukautta.

Eri osavaltioilla on erilaisia vaatimuksia tutkinnon arvioimiseksi. On varmistettava kyseisen osavaltion Board of Nursing (BON) -nettisivustolta osavaltiokohtaiset kriteerit.

CES-raporttiin tarvitaan:

• ylioppilastutkintotodistus
• sairaanhoitajan tutkintotodistus
• todistuksen varmennus ammattikorkeakoulusta
• sairaanhoitajaksi rekisteröinnin varmennus Valviralta
• englannin kielitestin tulokset

Todistuksen varmennus täytyy lähettää ammattikorkeakoulun allekirjoitettavaksi ja koulun tulee lähettää se suoraan CGFNS:lle leimoineen päivineen. Alla olevaan taulukkoon on täytettävä kaikki teoria- ja käytännön tunnit. 

Tietääkseni minimimäärä teoriaa olisi 40 tuntia ja minimimäärä käytäntöä 80 tuntia per aihealue. Tutkintoni Satakunnan ammattikorkeakoulusta takasi sen, että teoria- ja käytännön tunteja oli molempia vähintään kaksinkertaisesti vaadittuun nähden. Ainoa ongelma tutkinnon tuntien erittelyssä oli se, että suomalaisessa ammattikorkeakoulutuksessa oppiaineet on integroitu.

Hankkiessani tutkintotodistuksen arvioinnin maisterin tutkintoa varten selvisi, että edellisen lisäksi tutkintoni vastaa 147 yhdysvaltalaista opintopistettä. Olen käsittänyt, että yhdysvaltalainen sairaanhoitajatutkinto koostuu yleensä 122 opintopisteestä, jotka jakautuvat lähes puoliksi yleisopetuksen ja varsinaisten hoitotyön opintojen välillä. Täten suomalainen sairaanhoitajatutkinto on varsin pätevä myös Yhdysvalloissa.

Tutkintotodistuksen tunnustamiseen vaadittava tuntijaottelu.

Englannin kielen testi

Englannin kielitaidon todistamiseksi voi tehdä joko TOEFL- tai IELTS-testin. Näissä testataan niin puhumista, kuullunymmärtämistä, luetunymmärtämistä kuin kirjoittamista. Maksimiarvosana on 9.0 ja sairaanhoitajilta vaaditaan keskiarvoksi vähintään 6.5 ja puhumisessa vielä erikseen 7.0.

Tein IELTS-testin British Councilin kautta Helsingissä ja maksoin testistä 250 euroa. Sain testistä huippupisteet, mutta silti koin kokeen vaativaksi etenkin siksi, että aika oli hyvin rajallinen jokaisen tehtävän tekemiseen. IELTS-testiin kannattaa panostaa kunnolla ja kokeessa kannattaa keskittyä huolella; IELTS on vaikeampi kuin ylioppilaskirjoitukset.

Hakemus hoitotyön lautakunnalle

Hakemus ja kaikki osavaltion vaatimat dokumentit tulee toimittaa valitulle board of nursingille (BON) ennen testiluvan (authorization to test, ATT) saamista. Jotkut osavaltiot vaativat tässä vaiheessa yhdysvaltalaisen sosiaaliturvatunnuksen, joten maahanmuuttostatuksesta riippuen joihinkin osavaltioihin hakeminen voi olla mahdotonta. Maahanmuuttajana pysyvän oleskeluluvan ja siten sosiaaliturvatunnuksen saa vasta, kun on ensin täyttänyt vaatimukset tutkinnon ja lisenssoinnin kannalta, joten ilman statusta on valittava osavaltio, joka ei vaadi sosiaaliturvatunnusta.

Itse olin tällaisessa asemassa ja tein hakemuksen Coloradon BONille. Täytin paperisen hakemuksen, maksoin 88 dollaria ja lähetin kirjeen postissa Coloradoon. Tämän jälkeen pääsin kirjautumaan myös netissä, ja hakemuksen viimeisteltyäni testiluvan saamisessa kesti noin viikko. Sen jälkeen varasin NCLEX-testiajan Lontoon Holbornin Pearson VUE -testikeskukseen. 

NCLEX

NCLEX eli National Council Licensure Examination testaa vähimmäiskompetenssia, jota sairaanhoitajilta vaaditaan potilasturvallista hoitotyötä toteuttaakseen. Testi hyödyntää computer adaptive testing (CAT) -mallia. Jokainen oikea vastaus synnyttää vaikeamman kysymyksen ja väärä vastaus helpomman. Tarkoituksena on osoittaa osaamisensa läpipääsyyn vaaditun rajan yläpuolella. Testiin saa käyttää aikaa kuusi tuntia ja maksimimäärä kysymyksiä on 265. Testin voi läpäistä jo 75 kysymyksellä.

National Council of State Boards of Nursingin (NCSBN) -tilastojen mukaan Yhdysvalloissa koulutetuista noin 90 % läpäisee testin ensimmäisellä kerralla, mutta ulkomaalaisista vain 43 %. Ulkomaalaisten joukkoon mahtuu kuitenkin kaikenlaisia hakijoita enkä usko, että Suomessa koulutetuilla ja kokeneilla sairaanhoitajilla on suurempia ongelmia selviytyä kokeesta. Kokeessa oikeat vastaukset ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin siihen käytetty aika.

Lisenssi

NCLEX-testin läpäistyään ja kun BON on tarkistanut tulokset, lautakunta myöntää sairaanhoitajalisenssin. Tämä voi olla pankkikortin kokoinen tai seinälle ripustettava todistus. Tieto lisenssistä löytyy myös netistä Nursys-sivustolta, jotta tulevat työnantajat voivat tarkistaa lisenssin voimassaolon, kuten Suomessa Valviran JulkiTerhikki-palvelusta.

NCSBN:n nettisivustolla kerrotaan, että kahden päivän kuluessa on mahdollisuus maksua vastaan saada tulokset ja että lisenssin myöntämiseen saattaa mennä kuusi viikkoa. Henkilökohtainen kokemukseni on se, että lisenssi myönnettiin 36 tuntia NCLEX-kokeen loppumisen jälkeen.

Lisenssin saatuaan sairaanhoitaja voi hakeutua töihin Yhdysvalloissa, kunhan maahanmuuttostatus on kunnossa.

Välitysfirma

Otin yhteyttä Avant Healthcare Professionals -nimiseen välitysfirmaan ennen kuin aloitin koko prosessin. He lupasivat sponsoroida minulle pysyvän oleskeluluvan sitä vastaan, että teen heidän kanssaan muutaman vuoden pituisen työsopimuksen (sopimus perustuu tuntimäärään). 

Välitysfirma huolehti viisumin käsittelyyn tarvittavista dokumenteista ja toimitin heille mitä he pyysivät. Lopulta kävin Helsingin konsulaatissa haastattelussa ja viisumi myönnettiin minulle muitta mutkitta. Pysyvän oleskelulupakortin (vihreä kortti) sain postitse sen jälkeen, kun olin ensin ylittänyt Yhdysvaltain rajan viisumin kanssa.

Rajan yli piti kuljettaa iso kasa dokumentteja "varmuuden vuoksi".

Avant järjesti asunnon Floridassa ja muutaman viikon ajan kävin kursseja heidän päämajallaan. Noiden viikkojen aikana opimme käytännön asioita (auton ostaminen, vakuutukset, asunnon vuokraaminen, pankki- ja luottokortit), hankimme ajokortit, asunnot ja autot sekä harjoittelimme vielä kliinisiä taitoja (suomalaisena en kokenut tälle erityistä tarvetta). Lopulta pääsin Floridasta Ohioon trip support specialistin kanssa. Tämä henkilö auttoi välttämättömien tavaroiden hankkimisessa ja oli mukana, kun kävin tutustumassa uuteen sairaalaan.

Kiitos ja muutos

Tänään vietetään kansainvälistä sairaanhoitajien päivää. Tämän vuoden teemaksi Sairaanhoitajaliitto on valinnut kiittämisen, selittäen, että "haluamme nostaa sairaanhoitajan työn arvon keskiöön ja kiittää sairaanhoitajia arvokkaasta työstä terveyden ja hyvinvoinnin puolesta." Sosiaalisessa mediassa voi osallistua ja ilahduttaa käyttämällä tägejä #kiitos ja #1205.

Kansainvälinen sairaanhoitajien liitto (International Council of Nurses, ICN) on luonut oman julkaisunsa, joka keskittyy sairaanhoitajiin muutoksentekijöinä hoidon ja kulutehokkuuden parantamisessa. ICN määrittelee hoidon tehokkuuden tarkemmin tarkoittamaan hoitoa, jonka perusteena on käytetty tieteellistä näyttöä ja kulutehokkuudella mitataan terveyshyötyjen määrää - etenkin ennaltaehkäisevästä näkökulmasta tarkasteltuna.

Sairaanhoitajat: Voima muutokselle
Hoidon tehokkuus / Kulutehokkuus
Terveyden ja hyvinvoinnin kehittäminen

ICN listaa yleisemmän luokan haasteiksi terveydenhuollon nousevat kustannukset, yleisen terveydenhuollon puute ja sen myötä syntyvä terveyden epätasa-arvo joissakin maissa, lamanjälkeinen puute sairaanhoitajista (lue: potilasturvallisuuden vaarantuminen ja sairaanhoitajien uupumus) sekä sairaanhoitajien työttömyys. Dokumentissa käydään läpi näiden tekijöiden vaikutuksia ja muutosvaihtoehtoja, joihin voi tutustua englanniksi klikkaamalla tästä.

***

Haluan ilmaista kiitokseni kaikille sairaanhoitajille - niille, jotka ovat minua hoitaneet ja niille, joiden kanssa saan työskennellä. Ansaitsemme vaativasta työstämme kaiken kiitoksen. Viimeiset puoli vuotta ovat osoittaneet minulle työyhteisön tärkeyden. Toivonkin, että voimme yhdessä tehdä työstämme yleisesti arvostetumpaa sekä viihtyä ammattiamme vastaavissa työtehtävissä ja olla tukena toinen toisillemme.

Päähänpistosta intohimo

Pari viikkoa sitten päätin lähettää hakemuksia useampaan työpaikkaan pääkaupunkiseudulla ja sainkin heti seuraavana päivänä kutsun työhaastatteluun. Kokemukseni työhaastatteluista on hyvin vähäistä, sillä usein olen saanut sovittua sijaisuudet työharjoittelupaikan kautta. Tästä huolimatta en jännittänyt tulevaa liiaksi, vaan yritin keskittyä ajattelemaan mitä vastaisin ja miten myisin itseäni työnantajalle. Yksi tavallisimmista, ja samalla tietyllä tapaa pelottavista, kysymyksistä lienee ”miksi sinusta tuli sairaanhoitaja?”. Mutta mitä kysymykseen voi vastata kuulostamatta kliseiseltä?

En ollut ajatellut sairaanhoitajan ammattia suuntaan tai toiseen omalla kohdallani. Lapsuuden haaveammattejani olivat poliisi, ammattijalkapalloilija, tutkija ja ”hullu tiedemies”. Lahjakkuuteni vuoksi muut ajattelivat minun suuntautuvan vahvasti akateemiselle tielle. Kun oli aika tehdä päätöksiä jatkokoulutuksen suhteen, en oikein tiennyt mitä halusin - tai halusin vähän kaikkea. Yhteishaussa hain opiskelemaan kieliä, lääketiedettä ja eräänlaisena viime hetken päähänpistona myös hoitotyötä. Vaikka teoreettinen osaaminen on suuri vahvuuteni, koin, että sen lisäksi halusin tehdä jotain käytännön- ja ihmisläheistä, ja hoitotyö tuntui sopivan näihin raameihin.

Lääketieteellisen en päässyt ensi yrittämällä, joten päädyin aloittamaan sairaanhoitajaopinnot. Opintojen alkaessa en ollut vielä selvittänyt suhdettani hoitotyöhön, ja kuka toisaalta olisikaan vielä siinä vaiheessa? Lopulta sain tyytyväisenä huomata, että olin tehnyt oikean valinnan. Etenkin opintojen loppuvaiheilla eli mitä ”vaikeammaksi” ja kokonaisvaltaisemmaksi aiheet muuttuivat, sitä mielekkäämpää opiskelu oli. Työharjoitteluissa puolestaan pääsi näyttämään itselleen (ja tietysti muille, arvioijille) mitä oli teoriassa oppinut ja miten sitä osasi soveltaa käytännössä ja käytännön yksilöllisissä ja muuttuvissa tilanteissa. Lisäksi työharjoittelut olivat oivaa ammatillisen ja henkisen kasvun aikaa, mikä vahvisti edelleen tunnetta siitä, että sovin hoitotyöhön ja että olen valmistuttuani sairaan hyvä hoitaja.

Jos en aikoinaan ollut varma suhtautumisestani ja soveltumisestani hoitotyöhön, nyt tiedän kokemuksesta, että näin on ollut oleva. Suhtaudun hoitotyöhön ylpeydellä. Haluan kehittyä ja olla mukana kehittämässä hoitotyötä niin mikro- kuin makrotasoilla, toivottavasti enenevissä määrin kokemuksen karttuessa. Arjen työssä teen parhaani potilaiden eduksi ja pienetkin voitot niin potilaan kuin itseni kanssa riittävät sanattomaksi kiitokseksi. Vaikka elämä onkin aaltoilevaa vaihtelua ja on päiviä, jolloin kaipaa taukoa kaikesta, koen potilaiden kanssa työskentelyn energisoivaksi ja olen tyytyväinen elämääni. Saatan kuulostaa taas kovin idealistilta, mutta silläkin uhalla olen vain oma itseni.

Työhaastattelussa kerroin itsestäni hoitotyön tekijänä käytännön esimerkkien, saamani palautteen ja persoonani ominaisuuksien kautta, ja luulen, että aitoutensa paljastaminen ei lopulta ole niin kliseistä. Väitteilleen on hyvä osoittaa perusteluja, joten luonteenpiirteensä ja osaamisensa on hyvä sitoa kokemuksiin ja kertoa omaa tarinaansa omin sanoin. Se luonee parhaimman vaikutuksen potentiaaliseen työnantajaan, kun nuorena sairaanhoitajana ei ole osoittaa dokumentteja tai suosituksia osaamisestaan.

***

Lopulta paljastettakoon uteliaille se, että vaikka en saanutkaan hakemaani työtä, minulle tarjottiin samalta osastolta sijaisuutta, joten edessä on muutto 250 km päähän. (Tällä alueella ei kuitenkaan ole luvassa helpotusta työllisyystilanteeseen ainakaan seuraavan vuoden aikana ja pääkaupunkiseudulla on tarvetta.) Tämä vie taas askelen lähemmäs haaveeni toteuttamista, vaikka tuntuukin haikealta muuttaa paikasta, jonne on juuri ehtinyt kiintyä.

Kun kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa

Olen toistamiseen valmistumiseni jälkeen jäänyt työttömäksi koulutustani vastaavista työtehtävistä. Vähintään viime syksystä alkaen hoitoalan työllisyystilanne on ollut – ainakin subjektiivisesti tarkasteltuna – entistä heikompi. Tilastokeskuksen Työvoimatutkimuksen tuorein julkaisu vahvistaa yleisen työttömyysasteen nousseen vuoden aikana 6,6 %:sta 7,0 %:iin. Hoitoalan työttömyyttä selittänee parhaiten säästöbudjetti, jolla voi kuitenkin olla hyvinkin epäedullisia seurauksia, myös taloudelliseen aspektiin liittyen. En ala tässä sen tarkemmin analysoida yhteiskuntamme ja erityisemmin terveydenhuoltoalan taloudellista tilannetta. Itselleni tämän blogin motiivina on näin alkuun ennemminkin kuvata kokemuksiani uutena sairaanhoitajana.

Viimeisin, määräaikainen työsuhteeni kesti melkein viisi kuukautta. Osasto oli tuttu jo viime kesästä. Uutta oli se, että Valviran armosta saan harjoittaa ammattiani itsenäisesti ja täten harteillani on täysi vastuu ja velvollisuus teoistani. Sairaanhoitajan ammatissa kohtaa aina uusia asioita eikä opittava lopu koskaan. Asetelmana valmistumisen jälkeinen elämä tarjosi konkreettisia asioita opittavaksi ja kehitettäväksi: lääkärinkierrot kaikkine paperihommineen, ajanhallinta, tehtävien delegoiminen, kierron jälkeisen raportin pitäminen (yksittäisen potilaan kokonaisvaltaisen tilanteen hahmottaminen ja sen ilmaiseminen johdonmukaisesti) sekä omaisten ja potilaiden kohtaaminen eräänlaisena ”vastuuhenkilönä” moduulin potilaista. Yrityksen ja erehdyksen, päättäväisyyden sekä kollegoiden tuen ja neuvojen avulla voin lopulta sanoa onnistuneeni kehittämään itseäni entistä parempaan suuntaan. Työkokemuksen myötä koen itsevarmuuteni kasvaneen huimasti, ja voin olla tyytyväinen, etteivät opiskelukavereiden kanssa viime syksynä kuvitellut katastrofiajatukset toteutuneetkaan.

Työttömyys on osaltaan ollut pettymys. Valmistuneena haluaa lähteä valloittamaan maailmaa askel kerrallaan (ei sillä, että minulta puuttuisi nöyryyttä), mutta todellisuus laittaa hieman kapuloita rattaisiin. En kuitenkaan ole antanut pettymyksen tai muiden negatiivisten tunteiden viedä valtaa, sillä loputtoman itsesäälin ja märehtimisen sijaan voin tehdä rakentavia ja positiivisia valintoja. Olen käyttänyt aikaa hyödykseni urheilemalla, valokuvaamalla ja tekemällä asioita, joihin ei muutoin muka riittäisi aika, innostus tai jaksaminen. Lisäksi olen viime aikoina uppoutunut hyvien kirjojen pariin, ja osittain siihen liittyen, pyrkinyt säännöllisempään itseopiskeluun. Itseopiskelu vaatii motivaatiota, mutta kiinnostukseni on sisäsyntyistä ja opiskelun vaatimukset ovat vain omiani.

Rutiinin puute ja sosiaalisten suhteiden väheneminen ovat osaltaan hankalia. Vapaudesta ja omaehtoisuudesta voi nauttia, mutta kaikkea kohtuudella. Toisten käydessä töissä ei välttämättä ole niin helppoa löytää yhteistä aikaa, vaikka vielä vaikeampaa se varmasti on, jos molemmat osapuolet ovat samanaikaisesti vuorotyössä. Onneksi ryhmässä harrastaminen kahdesta neljään kertaan viikossa suo mahdollisuuden kasvokkain tapahtuvalle sosiaaliselle vuorovaikutukselle ja yhdessä tekemiselle - toisinaan jopa onnistumisille. Olin alkanut tunnistaa itsessäni kuuluvuuden tunnetta työyhteisössäni. Se yllätti, mutta tuntui kovin mukavalta. Ajan myötä selvinnee kyseisen osaston sijaistarve, joten paluu samaiselle osastolle ei ole mahdottomuus.

Haaveissani on edelleen työllistyä päivystyshoitotyöhön. Se on intohimoni - jos suomalainen voi asian näin ilmaista. En kuitenkaan torju muita työpaikkoja, sillä tiedän, että kokemus työharjoittelusta päivystyksessä ja viimeisin työsuhteeni sisätautien akuuttivuodeosastolla ovat puolin ja toisin auttaneet vahvistamaan osaamista ja ymmärrystä hoitotyön kokonaisuudesta. Mottoni on, että kaikesta voi oppia.

Mottoni tähän hetkeen: kaikella on tarkoituksensa, ymmärryksestäni riippumatta.

Idealismia ja henkistä vahvuutta

Olen hyvinkin tietoinen siitä, että täällä blogissakin saatan vaikuttaa kirjoitusteni perusteella äärimmäiseltä idealistilta. Tähän idealismiin nimenomaan sairaanhoitajana viitaten eräs kokeneempi kollega kommentoi, että jaksaminen tulee vielä jonain päivänä vastaan. (Tiedän, että luet tätä blogia, joten selvennykseksi sinulle: en käsittänyt tätä pahalla; olenhan idealisti!) Ehkä on naiivia sekin, mitä seuraavaksi väitän, mutta haluan olla eri mieltä. Se vähäinenkin elämänkokemukseni, jota minulla on ja henkilökohtaiset ominaisuuteni - osittain em. vahvistamina - sallivat ehkä tavallista korkeamman 'kestävyyden' idealismin käytännön suhteen. Paneutumatta näihin syihin sen tarkemmin, voin vakuuttaa, että oikeasti kykenen tähän ja itselleni tämä subjektiivinen sisäinen totuus on vankkumatonta ja itseään positiivisesti ruokkivaa.

Koen erittäin tärkeäksi ylläpitää positiivisuutta ylipäätään elämässä. Etenkin hoitoalalla joudumme usein ristituleen osittain myös itsestämme riippumattomista syistä. Potilailla on selkeitä tarpeita ja ajoittain myös vaatimuksia. Organisaation puolesta resurssit ovat rajalliset niin henkilöstömitoituksen, materian kuin ajankäytön puolesta. Lisäksi olemme itse työntekijöinä rajallisia kokonaisvaltaiselta osaamiseltamme ja kyvyiltämme: tietotaito, fysiikka ja henkinen jaksaminen vaihtelevat hetkestä toiseen. Kaiken yhteensovittaminen jää yksittäisen sairaanhoitajan päätettäväksi senhetkisen kykytason mukaisesti. Otetaan esimerkiksi vaikka tilanne, jossa potilaan selkeänä tarpeena on vaikeiden syöpään liittyvien kipujen lievittäminen saattohoidossa. Uudella sairaanhoitajalla ei ole yhtä kattavaa teoreettista ja hiljaista tietotaitoa kuin kokeneemmalla ja kokee epävarmuutta ja ahdistusta kyvyttömyydestään auttaa potilasta riittävästi. Toisaalta on myös tilanteita, joissa mikään ei varsinaisesti riitä, vaan on hyväksyttävä elämän vaatimukset ja kuoleman luonnollisuus. Uudelle sairaanhoitajalle kuolema on vielä alkuun raskaampi kokemus kuin kokeneemmalle (vaikka toivoa saattaa, ettei kukaan turru todistaessaan yhä useampia kuolemia). Henkistä jaksamista rokottaa ylipäätään potilaan sairauden vakavuus ja kärsimys tilanteessa, mutta osaltaan myös tietotaidon vaillinaisuus voi vaikuttaa negatiivisesti henkiseen jaksamiseen.

Onneksi teemme hoitotyötä työyhteisöinä. Kokeneemmat sairaanhoitajat toimivat esimerkkeinä ja tukena hämmentävissä tai muita tunteita herättävissä tilanteissa. Jokaisen on käytävä itse läpi tietyt kokemukset voidakseen kasvaa sairaanhoitajana. On uskallettava kohdata vaikeatkin asiat mieluiten saman tien kuin elää ahdistus takaraivossa. Yhteisöllisyyden lisäksi suhdetta hoitotyöhön helpottaa oma henkilökohtainen asennoituminen. Rehellisyys ennen kaikkea itselle mutta myös muille, tyytyminen siihen mihin kykenee parhaan senhetkisen kykynsä mukaisesti sekä aikomus kehittyä ja jatkuva kehittyminen kantavat jo pitkälle.

Mielestäni tämä kaikki on enimmäkseen valintakysymys. Sen sijaan, että jää vain syyttämään järjestelmää voi etsiä niitä kohteita, joiden kehittäminen on mahdollista. Kuten Leo Tolstoi (1828-1910) asian ilmaisi: "Kaikki ajattelevat ihmiskunnan muuttamista, mutta kukaan ei ajattele itsensä muuttamista." Työ vie suuren osan aikuisen ihmisen elämästä, joten miksei siitä saisi edes jossain määrin nauttia? Itse olen kokenut sen helpottavaksi, etten koskaan odota kiitosta mutta teen silti työni 110 %:sti, hymyssä suin. Kuuntelen, olen läsnä, olen kärsivällinen, olen potilaan käytössä sillä hetkellä, kun hän tarvitsee apua. On mukava kuulla ikääntyneiden potilaiden joskus kuiskivan keskenään ihmetellen positiivista asennettani. Se antaa minulle jaksamista. Vaikka olenkin noviisi, he asettavat paljon merkitystä tälle asenteelle.

Uskon, että hoitotyössä egon on oltava sopivassa tasapainossa. Täten voi kyetä niin sujuvasti sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen ilman alistumista tai ylimielisyyttä, rasittumista ja loppuunpalamista. Sukupolveni edustajana uskallan asettaa elämälleni terveelliset rajat.