Koronapandemian vaikutus itsemurhariskiin

Kuva: Francisco Moreno / StockSnap.io

Joka vuosi noin 12/1 000 000 ihmistä kuolee itsemurhan takia ja jokaista kuolemaa vastaa 15-20 raportoitua itsemurhayritystä (Banerjee, Rao Kosagisharaf & Sathyanarayana Rao, 2020). Koronapandemia on lisännyt itsemurhariskiä ympäri maailman ja etenkin terveydenhuollon ammattilaisten, vanhusten, kodittomien ja siirtotyöläisten, väkivallan uhrien, stigmatisoituneiden ryhmien (nuoret sekä seksuaali- ja etniset vähemmistöt) ja talousongelmien kanssa kamppailevien riski itsemurhaan on lisääntynyt (Banerjee, Rao Kosagisharaf & Sathyanarayana Rao, 2020). 

Itsemurhariskiä lisääviä tekijöitä on monia: mielenterveysongelmat, koronapandemiaan liittyvä psykologinen ahdinko, akuutti itsemurhakriisi, päihteiden lisääntynyt käyttö, kotiväkivalta, karanteeni ja eristyneisyys, misinformaatio, talousongelmat sekä haavoittuvaisuus, kuten työskentely eturintamassa ja hylätyt vanhukset (Banerjee, Rao Kosagisharaf & Sathyanarayana Rao, 2020).

Banerjee, Rao Kosagisharaf & Sathyanarayana Rao (2020) ehdottavat keinoja itsemurhien ehkäisemiseksi: kriisipuhelinten saatavuus, mielenterveyshuollon telekonsultaatioiden saatavuus, koulutus terveyskeskuksissa, edukaatio median välityksellä, hyväksikäytön ja kotiväkivallan tunnistaminen sekä poliisin nopea vaste, haitallisten aineiden ja aseiden myynnin rajoittaminen, yhteisöllisen tuen tarjoaminen yksinasuville vanhuksille, ruoka- ja lääketoimituksista huolehtiminen sekä yhteistyö misinformaation vähentämiseksi.

Muutamissa maissa on vertailtu itsemurhatilastoja koronapandemiaa edeltävältä ajalta koronapandemian aikaiseen aikaan.

Japanilaisessa tutkimuksessa todettiin, että koronapandemian aikana poikkeuksellisesti naiset ovat tehneet suhteessa enemmän itsemurhia kuin miehet ja että tämän itsemurhataakan merkitys on erittäin merkittävä (Nomura et al., 2020). Tämä tutkimustulos liitettiin siihen, että poikkeusolojen aikana naisten sosioekonominen asema on heikompi kuin miehillä (Nomura et al., 2020).

Australialaisen tutkimuksen mukaan itsemurhaluvuissa ei ollut tapahtunut merkittävää muutosta seitsemässä kuukaudessa, jona Queenslandissa on ollut julistettuna kansanterveysuhka (Leske et al., 2020). Intialaisessa tutkimuksessa todettiin, että pelko koronaviruksen aiheuttamasta taudista oli suurin syy itsemurhaan (Dsouza, Quadros, Hyderabadwala & Mamun, 2020).

Kulttuuri lienee melkoisen määrittelevä tekijä, miten eri maissa reagoidaan koronapandemian aiheuttamaan stressiin ja miten usein se stressi johtaa itsemurhaan. Ajan myötä saanemme vielä tarkempaa tutkimustietoa siitä, miten vakavat vaikutukset koronapandemialla on ollut kokonaisuudessaan. On kuitenkin tärkeää pohtia, miten selviämme tästä pandemiasta yhdessä ja miten voimme lievittää stressiä, jottei se johtaisi itsemurhiin.

Empiirinen tutkimus omassa työssäni tuntuu kallistuvan siihen, että tällä alueella itsemurhayritysten määrä on lisääntynyt, kun vertaan kokemukseeni pari vuotta sitten. Kokemukseni perusteella nuorilla ja nuorilla aikuisilla on erittäin paha olla, sillä he yrittävät itsemurhaa toistuvasti lääkkeiden yliannostuksilla. Tätä vanhemmat aikuiset käyttävät ennemminkin liikaa alkoholia, jolla pyritään turruttamaan paha olo, vaikka aikomuksena ei olekaan itsemurha. Lopulta on jokseenkin huojentavaa, että koronapandemia ei ole päässyt Suomessa valloilleen, sillä siinä tapauksessa seuraukset voisivat olla paljon vakavammat.

Lähteet

Banerjee, D., Rao Kosagisharaf, J. & Sathyanarayana Rao, T. S. (2020). 'The dual pandemic' of suicide and COVID-19: A biopsychosocial narrative of risks and prevention. Psychiatry Research, 293, November 2020, 113577. https://doi.org/10.1016/j.psychres.2020.113577.

Dsouza, D. D., Quadros, S., Hyderabadwala, Z. J. & Mamun, M. A. (2020). Aggregated COVID-19 suicide incidences in India: Fear of COVID-19 infection is the prominent causative factor. Psychiatry Research, 290, August 2020, 113145. https://doi.org/10.1016/j.psychres.2020.113145. 

Nomura, S., Kawashima, T., Yoneoka, D., Tanoue, Y., Eguchi, A., Gilmour, S., Kawamura, Y., Harada, N. & Hashizume, M. (2020). Trends in suicide in Japan by gender during the COVID-19 pandemic, up to September 2020. Psychiatry Research, 295, January 2021, 113622. https://doi.org/10.1016/j.psychres.2020.113622. 

Leske, S., Kõlves, K., Crompton, D., Arensman, E. & de Leo, D. (2020). Real-time suicide mortality data from police reports in Queensland, Australia, during the COVID-19 pandemic: an interrupted time-series analysis. Lancet Psychiatry, 8(1), 58-63. https://doi.org/10.1016/S2215-0366(20)30435-1.

Elämisen tuskaa

Yövuoroni on aluillaan. Olen juuri ehtinyt kuunnella iltahoitajan raportin ja avata potilastietojärjestelmän omilla tunnuksillani, kun puhelin soi. Iäkästä potilasta ollaan tuomassa leikkaussalista jatkohoitoon osastolle. Saan tietää, että reissu leikkaussaliin oli potilaalle turha: mitään ei ole tehtävissä. Mikä alkoi viattomana oireiluna, on muodostunut kuolemantuomioksi.

Potilas saapuu osastolle hoitajien saattelemana. Suullinen raportti potilaan vierellä on pysäyttävämpi kuin persoonaton leikkausteksti, johon ehdin pikaisesti tutustua. Potilaassa konkretisoituu se, että näin voi oikeasti tapahtua emmekä voi tehdä mitään potilaan pelastamiseksi. Aktiiviset hoitotoimenpiteet lopetetaan ja pyritään hyvään perus- ja kivunhoitoon.

Vaan on tämäkin paikka viettää viimeiset hetkensä.

Lääkärin mukaan potilaan omainen on ymmärtänyt tilanteen vakavuuden, mutta ei välttämättä ole tulossa yön aikana vierailemaan. En häntä syytä siitä, kun kuoleman lähestyminen kirpaisee joka kerta ammattilaistakin. Olisinko edes osannut kohdata omaisen tuskan ja olla hänelle tukena? Olisinko löytänyt oikeat sanat? Olisinko pystynyt pidättelemään kyyneleitäni?

Palaan potilaan luo. Mittaan vitaalit muodon vuoksi. Neurologisesti totean, että potilaan tajunnantaso on syvästi laskenut, sillä käsivarsi rämähtää suoraan kasvoille. Viimeisinä vuosinaan potilas on sairastunut kavalaan dementiaan eikä pysty ilmaisemaan tunteitaan tai tuntemuksiaan, joten hoito jää täysin ammatillisen osaamiseni varaan.

Kampaan potilaan hiukset ja asettelen peiton suoraksi, mikäli omainen tuleekin potilaan luo. Pysähdyn hetkeksi ja kuiskaan: "Kunpa et joutuisi kauan kärsimään."

Viereisessä huoneessa lepäilee elämäänsä kyllästynyt iäkäs potilas. Kaikkihan sen tietävät, että iäkkäät ihmiset ovat todella yksin ja siksi masentuvat. Potilaan itsemurhaviesti pysäyttää toistamiseen saman yövuoron aikana. Viestiä lukiessani en tiedä, mitä potilaalle voisi enää sanoa. Iän myötä ehtii nähdä kaiken ja tunnistaa tyhjät lupaukset. Toivoa ei voi luoda tyhjästä.

Myös itsemurhaa yrittäneen potilaan kohdalla joudun toteamaan, että keinoni ovat vähäiset ja että kukaan ei voi pelastaa kaikkia hyvällä tahdollaankaan. Ihmisten kärsimys koskettaa, oli se fyysistä tai henkistä. Usein näistä asioista vaietaan, vaikka kuolema on luonnollista ja melkein arkipäivää tässä ammatissa. Harva ymmärtää sairaanhoitajan kokemusta ihmisen rinnalla kulkemisesta ja minkälaista ihmistuntemusta ja empatiaa vaaditaan selviytyäkseen työssään ammattilaisena.

Jatkan kierrostani ja seuraavassa huoneessa on oltava taas naama peruslukemilla. Toiselle potilaalle ei saa välittää kiirettään, ahdistustaan, turhautumistaan tai uupumustaan. Jokaisella potilaalla oikeus on tulla hoidetuksi yksilöllisesti. Lähestyvän kuoleman rinnalla moni pyyntö saattaa tuntua mitättömältä, mutta tietylle potilaalle pyyntö voi olla tärkein tarve sillä hetkellä. Mukautuminen on inhimillistä.