Kiitos ja muutos

Tänään vietetään kansainvälistä sairaanhoitajien päivää. Tämän vuoden teemaksi Sairaanhoitajaliitto on valinnut kiittämisen, selittäen, että "haluamme nostaa sairaanhoitajan työn arvon keskiöön ja kiittää sairaanhoitajia arvokkaasta työstä terveyden ja hyvinvoinnin puolesta." Sosiaalisessa mediassa voi osallistua ja ilahduttaa käyttämällä tägejä #kiitos ja #1205.

Kansainvälinen sairaanhoitajien liitto (International Council of Nurses, ICN) on luonut oman julkaisunsa, joka keskittyy sairaanhoitajiin muutoksentekijöinä hoidon ja kulutehokkuuden parantamisessa. ICN määrittelee hoidon tehokkuuden tarkemmin tarkoittamaan hoitoa, jonka perusteena on käytetty tieteellistä näyttöä ja kulutehokkuudella mitataan terveyshyötyjen määrää - etenkin ennaltaehkäisevästä näkökulmasta tarkasteltuna.

Sairaanhoitajat: Voima muutokselle
Hoidon tehokkuus / Kulutehokkuus
Terveyden ja hyvinvoinnin kehittäminen

ICN listaa yleisemmän luokan haasteiksi terveydenhuollon nousevat kustannukset, yleisen terveydenhuollon puute ja sen myötä syntyvä terveyden epätasa-arvo joissakin maissa, lamanjälkeinen puute sairaanhoitajista (lue: potilasturvallisuuden vaarantuminen ja sairaanhoitajien uupumus) sekä sairaanhoitajien työttömyys. Dokumentissa käydään läpi näiden tekijöiden vaikutuksia ja muutosvaihtoehtoja, joihin voi tutustua englanniksi klikkaamalla tästä.

***

Haluan ilmaista kiitokseni kaikille sairaanhoitajille - niille, jotka ovat minua hoitaneet ja niille, joiden kanssa saan työskennellä. Ansaitsemme vaativasta työstämme kaiken kiitoksen. Viimeiset puoli vuotta ovat osoittaneet minulle työyhteisön tärkeyden. Toivonkin, että voimme yhdessä tehdä työstämme yleisesti arvostetumpaa sekä viihtyä ammattiamme vastaavissa työtehtävissä ja olla tukena toinen toisillemme.

#HOIchat 22.5. kollegiaalisuudesta

Sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet (Sairaanhoitajaliitto 2014)

Sairaanhoitajaliitto järjestää Twitter-keskusteluja parin kuukauden välein ja ilmoittaa ajankohdasta ja aiheesta sivuillaan. Eilisessä keskustelussa aiheena oli kollegiaalisuus. Sairaanhoitajaliitto julkaisi hiljattain sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet, jotka ovat seuraavanlaiset:

Kollegiaalisuus perustuu ammattietiikkaan

• Sairaanhoitaja kunnioittaa ja arvostaa kollegoitaan.  

• Sairaanhoitaja kohtelee kollegoitaan oikeudenmukaisesti. 

• Sairaanhoitaja luottaa kollegaansa ja toimii itse luottamuksen arvoisesti. 

• Sairaanhoitajat muodostavat yhtenäisen ammattikunnan. 

Kommunikaatio on kollegiaalista

• Sairaanhoitaja puhuu kollegoista ja kollegoille arvostavasti ja kohteliaasti. 

• Sairaanhoitajien välinen kommunikaatio on avointa, rehellistä ja luottamuksellista. 

• Sairaanhoitaja antaa ja ottaa vastaan rakentavaa palautetta. 

• Sairaanhoitaja puolustaa ja tukee kollegaa epäoikeudenmukaisissa tai vaikeissa tilanteissa. 

• Sairaanhoitajat luovat työyhteisön, jossa voidaan käsitellä myös epäkohtia ja ristiriitoja. 

Yhteistyö vahvistaa osaamista

• Sairaanhoitaja tunnistaa ja tunnustaa sekä oman että kollegan osaamisen. 

• Sairaanhoitajat konsultoivat kollegoitaan vastavuoroisesti. 

• Vastuu, päätösvalta ja tehtävät jaetaan kollegoiden kesken tasapuolisesti ja kohtuullisesti. 

• Sairaanhoitaja tukee kollegoitaan työtehtävissä ja päätöksenteossa. 

• Sairaanhoitajan velvollisuus on puuttua kollegan toimintaan, jos se uhkaa potilasturvallisuutta. 

Vastuu kollegiaalisuudesta on kaikilla

• Sairaanhoitaja on omalla esimerkillään vastuussa ammattikunnan kollegiaalisuudesta työpaikalla ja sen ulkopuolella. 

• Hoitotyön esimiehillä on vastuu kollegiaalisuutta tukevien rakenteiden luomisesta. 

• Ammattikunta on vastuussa kollegiaalisuuden opettamisesta ja siihen kasvamisesta.

Keskustelussa pohdittiin Sairaanhoitajaliiton johdolla miten kollegiaalisuus muodostuu ja miten sen syntymistä voidaan edesauttaa, mitä ajatuksia uudet ohjeet herättävät, mitä esteitä vahvemman kollegiaalisuuden muodostumiselle on ja mistä kollegiaalisuuden puute johtuu.

Paradoksaalista: hoitotyöhön hakeudutaan ihanteiden tuomina, mut haasteet kollegiaalisuudessa juontuvat arvostuksen puutteesta. #HOIchat
— Sairaanhoitajaliitto (@Sairaanhoitajat) May 22, 2014

Koettiin, että opinnot eivät takaa sairaanhoitajaopiskelijalle tunnetta valmistumisesta asiantuntijuuteen. Opintojen pitäisi tarjota mahdollisuus kehittää itsetuntemusta ja -arvostusta. Oman ammattitaitonsa arvostaminen on perustana toisen sairaanhoitajan arvostamiselle ja sitä myötä kollegiaalisuudelle. Arvostuksen puute vaikeuttaa myös avun pyytämistä kollegalta ja sen antamista kollegalle, kun yrittää vain esittää osaavansa kaiken. Omaa tunnetta vahvistaisi yhteiskunnan suoma arvostus riittävien resurssien muodossa. Sairaanhoitajat haluavat tehdä työnsä hyvin hoitaessaan potilaita. Turhautuminen ja väsymys epäoikeudenmukaiselta tuntuvaan jatkuvaan kiireeseen, työtehtävien lisäämiseen ja epäsuhtaan palkkaan synnyttävät työpaikoilla huonoa käytöstä, joka heikentää työilmapiiriä, -hyvinvointia ja -tyytyväisyyttä entisestään. Yksittäinen sairaanhoitaja voi muuttaa vain omaa käytöstään, mutta sekin voi riittää johtamaan muutokseen. Lopulta olisi kyettävä puhaltamaan yhteen hiileen, toimimaan yhteistyössä muiden kanssa, sillä tarkoituksemme on toimia potilaan parhaaksi.

Keskustelu kollegiaalisuudesta oli vähintäänkin inspiroivaa. Kiitän kaikkia keskustelijoita ajatustensa jakamisesta ja Sairaanhoitajaliittoa tällaisen järjestämisestä! Seuraavan #HOIchatin aiheeksi ehdotettiin näyttöön perustuvaa hoitotyötä, joten jään odottamaan sitä äärimmäisellä mielenkiinnolla.

Kirja: Rankka kutsumus

Viime viikonloppuna luin yhdeltä istumalta Kaarina Davisin kirjan Rankka kutsumus. Sairaanhoitajan päiväkirja. Davis kertoo sairaanhoitajan ammatista useiden päiväkirjamuotoisten kuvausten kautta, joiden väliin on sijoitettu pohdintoja sairaanhoitajuuden merkityksestä yksilölle, organisaatiolle ja yhteiskunnalle. Yleisesti ottaen Davis onnistuu mielestäni kokonaisvaltaisesti ilmaisemaan sen, mitä uskon monien hoitajien kokevan työssään syystä tai toisesta. Kirjan keskiössä on valtapeli omien ihanteiden ja työn todellisuuden välillä, ja vaikutusmahdollisuudet tuntuvat olevan vähäiset, ainakin yksilötasolla.

Kappaleessa I have a dream Davis kirjoittaa vastauksestaan läheisilleen, jotka eivät "kestäisi sairaalatyötä päivääkään". Davisilla oli unelma: "Haluaisin hoitaa potilaita heidän ihmisarvonsa mukaisesti, kiireettä, nauttien ja tuoden ihmisille helpotusta. Nyt en ole täysin varma, siirränkö potilaan pahan olon itseen, kun juoksen sairaalan käytäviä kelloa vastaan taistellen." (s. 31). Kuinka monesti ilmaistaankaan vastaavanlainen ajatus tällaista ristiriitaa kohtaan? Sairaanhoitajuutta onkin historiallisesti pidetty kutsumusammattina, jopa täydellisenä uhrautumisena, mistä Davis kirjoittaa (s. 45):

1850-luvulla, Florence Nightingalen aikaan, voitiin hyvällä syyllä puhua kutsumustyöstä. Täytyi olla johdatus ja kutsumus alalle. Alalle hakeutuneet kunnioittivat kristillisiä arvoja ja olivat elämäntavoiltaan siveellisiä ja moitteettomia. Omia tarpeita väheksyttiin marttyyriuteen asti. Tehtiin kuukausi töitä ilman vapaapäiviä. Palkkana saattoi olla kahvia, pullaa, sokeria ja täysihoito. Hoitajat luopuivat yksityiselämästään täysin. Heillä ei ollut perhettä; he olivat joko vanhojapiikoja tai leskiä. Jos halusi mennä naimisiin, työstä piti jäädä pois.

Nykymaailmassa ei kahvi ja pulla ole asiallinen korvaus sairaanhoitajan vaativasta, asiantuntijuutta vaativasta ammatista. En tiedä oliko aikoinaankaan, mutta marttyyrimentaliteetti on tuolloin ilmeisesti mennyt niin vahvasti omien tarpeiden edelle. Maailman muuttuessa sekä ammatin vaativuuden ja velvollisuuksien lisääntyessä, olisi ihanteellista, että myös resurssit päivittyisivät samassa tahdissa. Tämä vaatinee vielä useita yrityksiä, vaatimuksia, järjestelyitä, ja ennen kaikkea aikaa. Eräänä syynä tähän epäsuhtaan korvaukseen pidetään yleisesti hoitoalan naisvaltaisuutta. "Miesten ja naisten ammattien" eroista Davis avautuukin kärkkäästi (s. 34-35):

Kävelen kaduilla, kaupoissa, busseissa ja toimistoissa tarkkaillen ihmisten työntekoa. En ikinä näe kenenkään ravaavan kovaa vauhtia eteenpäin niin kuin hoitajat, keskittynyt katse silmissään. Kuljen, tarkkailen ja vertailen. Mille alalle vaihtaisin? Katkeruus nousee mieleeni. Jotkut saavat palkkansa helposti. En tarkoita sitä, että haluaisin pinnata työssäni. Toivon vain, että ehtisin edes joskus hengähtämään ja tekemään työni inhimillisestä työtahdista nauttien.

Katujen mukulakivien korjausmiehet tekevät fyysistä työtä. Pohtivatko he samalla kiven geologista rakennetta, sen muodon ja rakenteen välistä syy-yhteyttä, yhden kiven suhdetta toisiin kiviin, kiven sisältämiä mineraaleja tai materiaalin kovuuslaskelmia? Huutavatko toiset kivet heidän huomiotaan ja pitääkö kivet asetella tietyn geologisen teorian mukaan, jotta ne olisivat tyytyväisempiä? Minusta tuntuu, että miehet kivien asettelun lomassa esittelevät muskeleiteaan ja vilkuilevat naisia kaduilla nojaten välillä lapioonsa tai moninaisiin teknisiin apuvälineisiin, joilla raskaasta työstä saadaan kevyempää. Veikkaisin, että heidän palkkansa perustuu pääasiassa fyysiseen työhön ja tekniikan hallitsemiseen. Yleensä on niin, että jos työ on raskasta, niin mieli on toimeton, ja jos työ kuormittaa henkisesti, ruumis lepää. Hoitajat eivät lepuuta kumpaakaan.

Entä jätehuolto? Miehet tyhjentävät roskalaatikoita ja likaviemäreitä. He saavat taatusti likaisen työn lisää. Taloyhtiömme huoltomiehet laskuttavat ylimääräistä, kun siivoavat viikonlopun sotkuja ja humalaisten eritteitä rapusta. Hoitajat eivät saa likaisen eivätkä raskaan työn lisää. Kun tarpeensa housuun tehnyttä potilasta pesee, ei nenästä saa pidellä kiinni eikä naamaa nyrpistellä, vaikka yököttääkin. Sehän olisi epäkohteliasta. (...) 

Hiljattain kirjoitin idealismista, jonka yleensä käsitetään ajavan uuden sairaanhoitajan ennenpitkää loppuunpalamiseen. Johanna Olli muistutti kommentissaan, että idealisti voi olla realisti, ja kuten tuossa aikaisemmassa postauksesa ilmaisin, idealismini on oman henkisen vahvuuteni vankasti puolustamaa. Davis on ilmeisesti ollut toisenlainen idealisti, ja jälkisanoissa hän paljastaakin kohtalonsa ja valintansa:

Muutin elämäni totaalisesti. Olin edellisenä keväänä lunastanut perikunnalta vanhan, pienen sukutilan. Päätin, että muutan sinne, ilman sähköä, vettä tai tietä perille, vinossa olevaan pikkumökkiin. (...) Sen koommin en ole hoitotyötä tehnyt enkä taakseni katsonut tai katunut. (...)

Jokseenkin koin pettymyksen viimeistä lukua lukiessani. Ammatin raskaasta luonteesta huolimatta ja Davisin tavasta tarttua härkää sarvista olin vakuuttunut siitä, että kirjalla olisi ollut "onnellisempi" loppu. Sairaanhoitajuudesta luopuminen toki antoi hänelle itselleen onnellisuuden. Tämä ei kuitenkaan omaa intohimoani järisytä: olen päättänyt taistella sisäistä ja ulkoista negatiivisuutta vastaan. Davis vain koki elämän toisin:

Hoitajan omatunto minussa kuiskuttaa joskus: "Pitäisikö minun palata hoitoalalle? Olen objektiivisempi kuin koskaan, en astuisi samoihin miinoihin ja varjelisin itseäni." Ne ajatukset ajan nopeasti päästäni pois. Se ei ole enää minun juttuni. Elämä on tässä ja nyt. Elämä ei ala eläkkeellä tai kipeästi kaivattuna vapaapäivänä. Haluan, että joka ikinen päiväni on mielekäs. Joudun vieläkin komentamaan itseäni, jotta en soimaisi itseäni siitä, etten ole enää yhteiskunnalle tehokas ihminen. (Lihavointi lisäämäni.)

Kuitenkin hän päättää kirjan seuraavaan kappaleeseen:

Minua jää ikuisesti kalvamaan se, etten pystynyt vaikuttamaan ja muuttamaan hoitotyötä. Jätin uppoavan laivan. Päätin kirjoittaa omatuntoni puhtaaksi, koska niin monet ihmiset, potilaat ja hoitajat, eivät jaksa vaikuttaa asioihin. Tällä kirjallani haluan saada aikaan muutosta. 

***

Davis, Kaarina: Rankka kutsumus. Sairaanhoitajan päiväkirja. Taskukirja Loisto Oy, 2008. 164 s.

Hoitajien päivä!

Tänään vietetään kansainvälistä hoitajien päivää Florence Nightingalen syntymäpäivänä. Nightingalen (1820-1910) pyrkimykset kehittää hoitotyötä olivat merkittäviä ja hänen tutkimuksellinen ja määrätietoinen asenteensa vaativat arvostusta hoitotyölle sen lisäksi, että ne järisyttivät viktoriaanista mentaliteettia. Nightingalen ajoista olemme edistyneet, mutta edelleen esiintyy ajoittain hierarkkista ajattelua lääkäri-hoitajasuhteessa ja monien mielestä hoitajan palkka ei vastaa työn vaativuutta.

Hoitajat ovat oman alansa, hoitotyön asiantuntijoita ja ammattilaisia. Hoitajat tekevät työtään sairaiden ihmisten kanssa, mikä voi olla niin fyysisesti kuin psyykkisesti raskasta. Kohtaamme potilaita vakavine sairauksineen ja vammautumisineen eikä aina välttämättä löydy parantavaa hoitoa. Seisomme rinnalla niin vauvojen kuin vanhusten kuoleman hetkellä. Valitettavasti joudumme myös verbaalisen ja fyysisen väkivallan uhreiksi huolimatta parhaista pyrkimyksistämme potilaiden asianajajina. Työmme ei ole koskaan valmista emmekä voi pelastaa koko maailmaa vaikka kuinka haluaisimme. Hoitajan on opittava elämään epätäydellisyyden kanssa ollakseen palamatta loppuun. Potilaat tekevät aina omat valintansa ja meidän on turhautumisestamme huolimatta suoritettava työtehtävämme kerta toisensa jälkeen. On helpompaa, kun ei odota kiitosta työstään, sillä omaa onnellisuuttaan ei tule edes yleisesti rakentaa muiden ihmisten varaan.

Hoitajuus antaa mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä, mistä on etua itselle henkilökohtaisesti ja ammatillisesti sekä muille, potilaille ja asiakkaille – jopa koko yhteiskunnalle –, ammatinharjoittamisen kautta. Päivä päivältä itse ainakin löydän yhä uusia syitä syvästi arvostaa ammattiani ja suhtautua siihen intohimolla. En osaa enää kuvitella toista ammattia, josta voisin yhtä lailla nauttia ja joka sallisi niin kokonaisvaltaisen kasvun. Päivittäin keskityn havainnoimaan yksinkertaisimpiakin asioita, jotka kertovat, että työlläni on jokin merkitys. Onhan mottonani löytää jokaisesta päivästä edes jotain positiivista.

Koko elinikä on oppimista, mutta uskallan ylpeänä sanoa olevani sairaan(hyvä)hoitaja!