Raportointikokeilu

Osastonhoitaja järjesti raportointikokeilun, jonka tavoitteena oli säästää aikaa ja käyttää aikaa tehokkaammin heti vuoron alussa. Ajatuksena oli, että suunnitellun muutoksen myötä sairaanhoitajilla jäisi paremmin aikaa varsinaiseen potilaiden hoitotyöhön. 

Raportointikokeilu on osa "innovatiivisia ratkaisuja sairaanhoitajapulaan", sillä kyseisellä tehovalvonnan osastolla sairaanhoitajat saavat kolmen potilaan asemesta vähintään neljä, mutta usein jopa viisi potilasta hoidettavakseen, koska sairaala ei ole syystä tai toisesta onnistunut rekrytoimaan riittävästi sairaanhoitajia ratkaistakseen vajaaresurssoinnin ja siitä aiheutuvat potilasturvallisuuden ongelmat.

Ensimmäisenä tavoitteena oli, että potilasarviointi ja muut kirjattavat asiat tulisi kirjattua oikea-aikaisesti, mikä on tärkeää mm. siksi, että kolmannen osapuolen sovellus analysoi potilastietojärjestelmään kirjattua tietoa ennakoidakseen potilaan voinnissa tapahtuvia muutoksia, jotta potilaan tilan romahtamiseen voitaisiin puuttua ennaltaehkäisevästi. 

Oikea-aikainen kirjaaminen on tärkeää myös siksi, että muut ammattilaiset käyttävät kirjattuja tietoja päätöksentekonsa tukena. Jos esimerkiksi nestetasapainoa ei ole kirjattu oikea-aikaisesti, potilaalle voidaan määrätä lääkettä, jota potilas ei oikeasti tarvitsisikaan.

Toisena tavoitteena oli, että aamulääkkeiden annosteleminen tulisi suoritettua oikea-aikaisesti. Oikea-aikainen lääkkeiden annostelemisen tärkeys on melko yksiselittäistä, etenkin, kun kyseessä on tehovalvontaosasto. Potilaat voivat olla erittäin huonossa kunnossa ja ovat siten riippuvaisia lääkkeistään ja potilaat saavat useita erilaisia lääkkeitä, jotka voivat olla keskenään sopimattomia samaan aikaan annosteltuna.

Raportointikokeilu oli suunniteltu pääpiirteittäin niin, että raporttia vastaanottavaa sairaanhoitajaa varten potilastietojärjestelmän sivupalkkiin on jo valmiiksi kirjattu potilaan tulosyy, diagnoosit, tehdyt ja odottavat tutkimukset, osastohoitojakson aikaiset leikkaukset ja muut operaatiot, ajantasaisin potilasarviointi järjestelmittäin (neurologinen, hengitys, sydän ja verenkierto, jne.), letkut ja laitteet, haavat, jne. sekä kotiutumissuunnitelma ajantasaisine esteineen. 

Tämänkaltaiseen raporttiin olin jo ehtinyt tottua, mutta täällä on ollut tapana kirjoittaa kaikki muistiinpanoina paperille ja raportilla kului turhaa aikaa siihen, että vastaanottava sairaanhoitaja ehti kirjoittaa kaikki nippelitiedot paperille, vaikka ajantasaisin tieto on aina yksin potilastietojärjestelmässä.

 

Sivuhuomioina sanottakoon tavanomaisen raportoinnin hitauden valottamiseksi, että toisinaan näitä raportoitavia tietoja oli kerrattava tai annettava varsinaista opetusta, sillä sairaanhoitajien vaihtuvuus on suurta ja suurimmalla osalla sairaanhoitajista on alle kaksi vuotta työkokemusta tällä. Tämän huomion tarkoituksena ei ole kritisoida näitä vastavalmistuneita ja muuten vähän kokeneita sairaanhoitajia, vaan vastuu henkilöstöresursseista on sairaalalla. Tutkimukset osoittavat, että vakituinen henkilökunta edistää potilasturvallisuuden toteutumista.

Raportointikokeilussa oli uutta myös se, että raportti käydään potilaan vierellä potilashuoneessa, jotta voitaisiin edistää potilaan osallistumista ja sitoutumista hoitoonsa sairaalassa ja kotiutumisen jälkeen. Sairaanhoitajat esittivät erilaisia huolenaiheita tähän liittyen, sillä he eivät olleet tottuneet käymään raporttia potilaan kuullen. Keskeyttäisivätkö potilaat kysymyksillään tai kiireettömillä pyynnöillään raportin eikä aikaa säästyisikään? Pahoittaisivatko potilaat mielensä, jos sairaanhoitaja mainitsee terveyteen liittyviä sensitiivisiä asioita?

Raportointikokeilussa eniten vastustusta aiheutti se, että varsinaisen raportin jälkeen raporttia antava sairaanhoitaja kirjaisi raporttia vastaanottavan sairaanhoitajan tekemän kokonaisvaltaisen potilasarvioinnin. Asiasta oltiin yritetty tiedottaa ja keskustella, että jokainen on vastuussa vain omasta arvioinnistaan, ja vaikka raportin antanut sairaanhoitaja kirjaa toisen puolesta, potilastietojärjestelmä tallentaa, että sairaanhoitaja 1 on kirjannut sairaanhoitajan 2 puolesta ja että sairaanhoitaja 2 on "vastuussa" kirjatusta – ja sairaanhoitajan 2 vastuulla on myös tarkistaa, että sairaanhoitaja 1 on kirjannut juuri niin kuin sairaanhoitaja 2 on tarkoittanut. Silti eräs vastavalmistunut sairaanhoitaja kävi kierroksilla, että hän ei halua kirjata toisen puolesta, koska hän ei halua joutua oikeuden eteen.

Raportointikokeilun aikana koin jokseenkin ongelmalliseksi seuraavat pointit:

1. Potilaan tulosyyn kirjaaminen on tehty puutteellisesti vain kopioimalla katkelma lääkärin tulotekstistä, joka ei kerro tarkemmin esim. eri murtumista tai muista vammoista tai leikkauksista tai joka ei laajemmin kuvasta hoitotyön näkökulmaa.
2. Arviointi kirjataan eri järjestyksessä kuin missä olen tottunut tekemään arvioinnin tehokkaasti ja jokaisella sairaanhoitajalla on oma tyylinsä tehdä arviointi, ts. aikaa kului järjestyksen lunttaamiseen, jotta kirjaajan ei tarvitsisi hyppiä eri osioiden välillä.
3. Kirjaava sairaanhoitaja saattaa kirjata hitaasti eikä pysy sujuvan arvoinnin tahdissa.
4. Kirjaava/arvioiva sairaanhoitaja saattaa haluta kirjata/kirjattavan liiallisesti kahteen kertaan "varmuuden vuoksi", vaikka sairaalan ohjeena on kirjata vain poikkeukset (potilastietojärjestelmän otsikoissa on määritelty mitä "normaalin rajoissa" tarkoittaa, joten niihin liittyviä laatikoita ei tarvitse kirjata uudelleen, mikä säästää aikaa.)
5. Vuororaporttiin on varattu 30 minuuttia, mutta raportointikokeilun myötä – ainakin näin alkuvaiheessa – raportointiin kului 45 minuuttia tai jopa tunti, mikä on tylsää sen sairaanhoitajan kannalta, joka odottaa kotiinpääsyä 12,5-tuntisen vuoron jälkeen. Toisekseen sairaala yrittää yleensä välttää minkäänlaisen ylityöajan kertymistä, mutta tämän raportointikokeilun myötä useammalle sairaanhoitajalle kertyi tätä ylityöaikaa.
6. Jotkut sairaanhoitajat eivät kyenneet luopumaan pinttyneestä tavastaan kirjoittaa raporttia paperille ja tähän kului tarpeettomasti aikaa raportointikokeilun tulosten tarkastelemisen kannalta.

Lopulta kannatan sitä, ettei sairaanhoitajien tarvitse enää tuhlata aikaa siihen, että kirjoitamme paperilla monta kertaa sen, minkä voi kirjoittaa ja lukea potilastietojärjestelmästä ja että käymme raportin läpi potilashuoneessa. Toisaalta kannatan sitä, että hoidettuamme raportin tällä kannattamallani tavalla, jatkan tekemällä arvioinnin itsenäisesti ja kirjaan sen itse, jotta voisin säästää enemmän aikaa ja jotta toisen sairaanhoitajan ei tarvitse jäädä ylitöihin kirjurikseni. Näin homma toimi Suomessa ja näin se voi toimia myös täällä, mikäli halutaan päästä oikeisiin tuloksiin.

Miten päädyin sairaanhoitajaksi Yhdysvaltoihin?

Kuva: Bruce Mars / StockSnap.io

Voidakseen tehdä sairaanhoitajan töitä Yhdysvalloissa, tulee olla sairaanhoitajan tutkinto, voimassaoleva sairaanhoitajan lisenssi (pohjalla rekisteröinti Suomessa) ja kaksi vuotta työkokemusta sairaanhoitajana. 

Lisäksi viisumin vuoksi pitää olla työnantaja sponssorina ja tämä tapahtuu helpoiten välitysfirman toimiessa työnantajana. Sairaanhoitajien kohdalla vaatimuksena on permanent residency (PR) eli niin kutsuttu vihreä kortti, jonka voi saada EB-3-viisumikategorian (employment-based) kautta. 

Yhdysvaltalaiset sairaalat maksavat kotimaisille traveler-sairaanhoitajille suuria bonuksia yleensä 13 viikon sopimuksista. Koska sairaanhoitajia ei ehditä kouluttaa samaan tahtiin kuin heitä eläköityy, ulkomaalaiset jo pätevyytensä hankkineet ja osoittaneet ovat tervetulleita. Sairaanhoitajapulan vuoksi PR-kortin saaminen on tavallaan helppoa, kunhan täyttää vaaditut kriteerit.

Tutkintotodistus

Lisenssiä varten sairaanhoitajan tutkinnon tulee vastata yhdysvaltalaista Bachelor of Science in Nursing (BSN) -tutkintoa, kattaen kaikki erikoisalat teorian ja käytännön osalta.

Itse hain ensimmäistä lisenssiä Coloradon osavaltiosta, joten tutkintoni arvioijana toimi Commission on Graduates of Foreign Nursing Schools (CGFNS). Heidän raporttinsa, Credentials Evaluation Service Report (CES), maksoi 350 dollaria ja sen arvioinnissa kesti parisen kuukautta.

Eri osavaltioilla on erilaisia vaatimuksia tutkinnon arvioimiseksi. On varmistettava kyseisen osavaltion Board of Nursing (BON) -nettisivustolta osavaltiokohtaiset kriteerit.

CES-raporttiin tarvitaan:

• ylioppilastutkintotodistus
• sairaanhoitajan tutkintotodistus
• todistuksen varmennus ammattikorkeakoulusta
• sairaanhoitajaksi rekisteröinnin varmennus Valviralta
• englannin kielitestin tulokset

Todistuksen varmennus täytyy lähettää ammattikorkeakoulun allekirjoitettavaksi ja koulun tulee lähettää se suoraan CGFNS:lle leimoineen päivineen. Alla olevaan taulukkoon on täytettävä kaikki teoria- ja käytännön tunnit. 

Tietääkseni minimimäärä teoriaa olisi 40 tuntia ja minimimäärä käytäntöä 80 tuntia per aihealue. Tutkintoni Satakunnan ammattikorkeakoulusta takasi sen, että teoria- ja käytännön tunteja oli molempia vähintään kaksinkertaisesti vaadittuun nähden. Ainoa ongelma tutkinnon tuntien erittelyssä oli se, että suomalaisessa ammattikorkeakoulutuksessa oppiaineet on integroitu.

Hankkiessani tutkintotodistuksen arvioinnin maisterin tutkintoa varten selvisi, että edellisen lisäksi tutkintoni vastaa 147 yhdysvaltalaista opintopistettä. Olen käsittänyt, että yhdysvaltalainen sairaanhoitajatutkinto koostuu yleensä 122 opintopisteestä, jotka jakautuvat lähes puoliksi yleisopetuksen ja varsinaisten hoitotyön opintojen välillä. Täten suomalainen sairaanhoitajatutkinto on varsin pätevä myös Yhdysvalloissa.

Tutkintotodistuksen tunnustamiseen vaadittava tuntijaottelu.

Englannin kielen testi

Englannin kielitaidon todistamiseksi voi tehdä joko TOEFL- tai IELTS-testin. Näissä testataan niin puhumista, kuullunymmärtämistä, luetunymmärtämistä kuin kirjoittamista. Maksimiarvosana on 9.0 ja sairaanhoitajilta vaaditaan keskiarvoksi vähintään 6.5 ja puhumisessa vielä erikseen 7.0.

Tein IELTS-testin British Councilin kautta Helsingissä ja maksoin testistä 250 euroa. Sain testistä huippupisteet, mutta silti koin kokeen vaativaksi etenkin siksi, että aika oli hyvin rajallinen jokaisen tehtävän tekemiseen. IELTS-testiin kannattaa panostaa kunnolla ja kokeessa kannattaa keskittyä huolella; IELTS on vaikeampi kuin ylioppilaskirjoitukset.

Hakemus hoitotyön lautakunnalle

Hakemus ja kaikki osavaltion vaatimat dokumentit tulee toimittaa valitulle board of nursingille (BON) ennen testiluvan (authorization to test, ATT) saamista. Jotkut osavaltiot vaativat tässä vaiheessa yhdysvaltalaisen sosiaaliturvatunnuksen, joten maahanmuuttostatuksesta riippuen joihinkin osavaltioihin hakeminen voi olla mahdotonta. Maahanmuuttajana pysyvän oleskeluluvan ja siten sosiaaliturvatunnuksen saa vasta, kun on ensin täyttänyt vaatimukset tutkinnon ja lisenssoinnin kannalta, joten ilman statusta on valittava osavaltio, joka ei vaadi sosiaaliturvatunnusta.

Itse olin tällaisessa asemassa ja tein hakemuksen Coloradon BONille. Täytin paperisen hakemuksen, maksoin 88 dollaria ja lähetin kirjeen postissa Coloradoon. Tämän jälkeen pääsin kirjautumaan myös netissä, ja hakemuksen viimeisteltyäni testiluvan saamisessa kesti noin viikko. Sen jälkeen varasin NCLEX-testiajan Lontoon Holbornin Pearson VUE -testikeskukseen. 

NCLEX

NCLEX eli National Council Licensure Examination testaa vähimmäiskompetenssia, jota sairaanhoitajilta vaaditaan potilasturvallista hoitotyötä toteuttaakseen. Testi hyödyntää computer adaptive testing (CAT) -mallia. Jokainen oikea vastaus synnyttää vaikeamman kysymyksen ja väärä vastaus helpomman. Tarkoituksena on osoittaa osaamisensa läpipääsyyn vaaditun rajan yläpuolella. Testiin saa käyttää aikaa kuusi tuntia ja maksimimäärä kysymyksiä on 265. Testin voi läpäistä jo 75 kysymyksellä.

National Council of State Boards of Nursingin (NCSBN) -tilastojen mukaan Yhdysvalloissa koulutetuista noin 90 % läpäisee testin ensimmäisellä kerralla, mutta ulkomaalaisista vain 43 %. Ulkomaalaisten joukkoon mahtuu kuitenkin kaikenlaisia hakijoita enkä usko, että Suomessa koulutetuilla ja kokeneilla sairaanhoitajilla on suurempia ongelmia selviytyä kokeesta. Kokeessa oikeat vastaukset ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin siihen käytetty aika.

Lisenssi

NCLEX-testin läpäistyään ja kun BON on tarkistanut tulokset, lautakunta myöntää sairaanhoitajalisenssin. Tämä voi olla pankkikortin kokoinen tai seinälle ripustettava todistus. Tieto lisenssistä löytyy myös netistä Nursys-sivustolta, jotta tulevat työnantajat voivat tarkistaa lisenssin voimassaolon, kuten Suomessa Valviran JulkiTerhikki-palvelusta.

NCSBN:n nettisivustolla kerrotaan, että kahden päivän kuluessa on mahdollisuus maksua vastaan saada tulokset ja että lisenssin myöntämiseen saattaa mennä kuusi viikkoa. Henkilökohtainen kokemukseni on se, että lisenssi myönnettiin 36 tuntia NCLEX-kokeen loppumisen jälkeen.

Lisenssin saatuaan sairaanhoitaja voi hakeutua töihin Yhdysvalloissa, kunhan maahanmuuttostatus on kunnossa.

Välitysfirma

Otin yhteyttä Avant Healthcare Professionals -nimiseen välitysfirmaan ennen kuin aloitin koko prosessin. He lupasivat sponsoroida minulle pysyvän oleskeluluvan sitä vastaan, että teen heidän kanssaan muutaman vuoden pituisen työsopimuksen (sopimus perustuu tuntimäärään). 

Välitysfirma huolehti viisumin käsittelyyn tarvittavista dokumenteista ja toimitin heille mitä he pyysivät. Lopulta kävin Helsingin konsulaatissa haastattelussa ja viisumi myönnettiin minulle muitta mutkitta. Pysyvän oleskelulupakortin (vihreä kortti) sain postitse sen jälkeen, kun olin ensin ylittänyt Yhdysvaltain rajan viisumin kanssa.

Rajan yli piti kuljettaa iso kasa dokumentteja "varmuuden vuoksi".

Avant järjesti asunnon Floridassa ja muutaman viikon ajan kävin kursseja heidän päämajallaan. Noiden viikkojen aikana opimme käytännön asioita (auton ostaminen, vakuutukset, asunnon vuokraaminen, pankki- ja luottokortit), hankimme ajokortit, asunnot ja autot sekä harjoittelimme vielä kliinisiä taitoja (suomalaisena en kokenut tälle erityistä tarvetta). Lopulta pääsin Floridasta Ohioon trip support specialistin kanssa. Tämä henkilö auttoi välttämättömien tavaroiden hankkimisessa ja oli mukana, kun kävin tutustumassa uuteen sairaalaan.

Kiitos ja muutos

Tänään vietetään kansainvälistä sairaanhoitajien päivää. Tämän vuoden teemaksi Sairaanhoitajaliitto on valinnut kiittämisen, selittäen, että "haluamme nostaa sairaanhoitajan työn arvon keskiöön ja kiittää sairaanhoitajia arvokkaasta työstä terveyden ja hyvinvoinnin puolesta." Sosiaalisessa mediassa voi osallistua ja ilahduttaa käyttämällä tägejä #kiitos ja #1205.

Kansainvälinen sairaanhoitajien liitto (International Council of Nurses, ICN) on luonut oman julkaisunsa, joka keskittyy sairaanhoitajiin muutoksentekijöinä hoidon ja kulutehokkuuden parantamisessa. ICN määrittelee hoidon tehokkuuden tarkemmin tarkoittamaan hoitoa, jonka perusteena on käytetty tieteellistä näyttöä ja kulutehokkuudella mitataan terveyshyötyjen määrää - etenkin ennaltaehkäisevästä näkökulmasta tarkasteltuna.

Sairaanhoitajat: Voima muutokselle
Hoidon tehokkuus / Kulutehokkuus
Terveyden ja hyvinvoinnin kehittäminen

ICN listaa yleisemmän luokan haasteiksi terveydenhuollon nousevat kustannukset, yleisen terveydenhuollon puute ja sen myötä syntyvä terveyden epätasa-arvo joissakin maissa, lamanjälkeinen puute sairaanhoitajista (lue: potilasturvallisuuden vaarantuminen ja sairaanhoitajien uupumus) sekä sairaanhoitajien työttömyys. Dokumentissa käydään läpi näiden tekijöiden vaikutuksia ja muutosvaihtoehtoja, joihin voi tutustua englanniksi klikkaamalla tästä.

***

Haluan ilmaista kiitokseni kaikille sairaanhoitajille - niille, jotka ovat minua hoitaneet ja niille, joiden kanssa saan työskennellä. Ansaitsemme vaativasta työstämme kaiken kiitoksen. Viimeiset puoli vuotta ovat osoittaneet minulle työyhteisön tärkeyden. Toivonkin, että voimme yhdessä tehdä työstämme yleisesti arvostetumpaa sekä viihtyä ammattiamme vastaavissa työtehtävissä ja olla tukena toinen toisillemme.

Vuosipäivä

Varoitus! Luvassa laittoman pitkä postaus.

Tänään tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun valmistuin sairaanhoitajaksi Satakunnan ammattikorkeakoulusta. Ajatus sairaanhoitajaksi opiskelemisesta syntyi aivan viime hetkillä ennen yhteishaun päättymistä. Päätöstäni en ole katunut, vaan päinvastoin olen kovinkin yllättynyt löytämästäni intohimosta. Lisäksi kokemukset sairaanhoitajaopiskelijana ja valmistuneena sairaanhoitajana ovat olleet elämää rikastuttavia ja myös henkilökohtaisen kasvun mahdollistajia. En ole vieläkään luopunut realistisesta idealismistani, vaikka työllä on raskaatkin puolensa. Tämänhetkisenä suunnitelmanani on vahvistaa kliinistä osaamistani. Tulevaisuudellekin on suunnitelmaa.

Tutkintotodistus

Aloitin opiskeluni syksyllä 2010 jokseenkin tietämättömänä mitä odottaa niin koulutukselta kuin omalta suhtautumiseltani. Muistan jo alkuajoilta, miten ajatusmaailmaani järisytettiin ja aloin tuntea omanlaistansa vetoa nimenomaan hoitotyöhön. Ymmärsin, että sairaanhoitaja on asiantuntija, ja läpi koulutuksen painotettiin moniammatillista yhteistyötä entisaikojen hierarkkisuuden sijaan. Vielä tutkintotodistusanomuksen laatimiseen meitä valmistaessaan tutor-opettaja joutui muistuttamaan: "Sairaanhoitajaopiskelijat rastivat usein virheellisesti valmistuvansa suorittajatasoiseen ammattiin. Muistakaa, että valmistutte asiantuntijoiksi! Insinööriopiskelijat kyllä ymmärtävät tämän automaattisesti..."

Opiskeluvuosien aikana jouduin jonkin verran hakemaan omaa paikkaani opiskeluyhteisössä ja tulevana sairaanhoitajana. Niin minulle läheiset ihmiset kuin minä itsekin olin kuvitellut opiskelevani kovin akateemisesti. Paremmin tutustuttuani kollegoihin on usein ihmetelty, miksi persoonaltaan ja kyvyiltään niin älykäs ja teoreettisesti osaava on päätynyt valitsemaan tämän ammatin. Sairaanhoitajuus on tarjonnut mielestäni minulle sopivan annoksen teoreettista ja käytännön osaamista. Viimeistään viimeisenä opiskeluvuoteni motivaationi oli huipussaan: seminaaritöistä ja esseistä pukkasi kiitettäviä, opinnäytetyöhöni keskityin hyvin perfektionistisesti (ja se kyllä palkittiin) ja syventävässä 10 viikon harjoittelussani päivystyspoliklinikalla olin omassa elementissäni.

Harjoittelukokemukseni sijoittuvat monenlaisiin eri paikkoihin: dementiahoitokoti, kehitysvammahuolto, neuvola, sisätauti-geriatrinen akuuttiosasto, koulumme palvelukeskus Soteekki, kirurgian vuodeosasto ja päiväkirurgia sekä yhteispäivystyksen päivystyspoliklinikka ja -osasto. Koulun ohella tein myös mahdollisimman paljon keikkatöitä vanhusten- ja dementiahoitokodeissa sekä opintopisteiden tarpeeksi kartuttua kesät sisätauti-geriatrisella akuuttiosastolla. Vapaapäiviä oli vaihtelevasti, sillä onhan opiskelijabudjetilla Suomessa vaikea elää. Keikkatöistä sain ehkä hieman vajaan tonnin kuukaudessa. Opiskelun ja työnteon yhdistelmän sain pidettyä tasapainossa enkä koe liikaa rasittuneeni tästä.

Voiko ihanampaa olla: Yökkö kirjaa ja hoivakodin kissa kehrää sylissä.

Viime maanantaina vierailin opiskelupaikkakunnallani ja samalla kävin SAMKin kampuksella kertomassa kuulumisia muutamalle entiselle opettajalleni. He olivat kaikki kolme kovin iloisia vierailustani, ja vaikka valmistumisestani on ehtinyt vierähtää vasta vuosi, näistä yhdenkin opettajan kanssa jutellen vierähti tunti. Tutor-opettajani ainakin huokaisi helpotuksesta sanoessaan vitsailevaan sävyyn: "Ehkä olemme jossain onnistuneet [opettajina ja oppilaitoksena]."

Näin jälkikäteen ajateltuna ja muihin vertailtuna koen, että olen saanut ihan hyvät - monipuoliset ja ajantasaiset - eväät SAMKista. Kurjaahan se on, että koulutuksen resursseista tingitään jatkuvasti ja koulutuksen modernisoitumisen nimissä keksitään jos minkälaista virtuaaliopetusta. Totuus on kuitenkin se, että suurin osa nuorista ei pidä tästä kehityssuunnasta, joka sysää yhä enemmän vastuuta opiskelijalle ja luokkahuoneen ulkopuolelle. Sairaanhoitaja joutuu työssään moniin monin eri tavoin vaativiin sosiaalisiin tilanteisiin ja toimii jatkuvasti moniammatillisessa yhteistyössä. Miten toteutuu sosiaalinen kehittyminen, ryhmäytyminen ja ajatustenvaihto? Mitä tapahtuu opiskelijan motivaatiolle ilman ryhmän luomaa (hyödyllistä) painetta ja ilman ryhmän tukea? Kuka jaksaa keskittyä digitaaliseen materiaaliin? Onko varmistettu, että opiskelijoilla on kykyä hakea tietoa tarkoituksenmukaisista lähteistä ja kriittisesti tarkastella ja arvioida lähteiden luotettavuutta?

Kliininen hoitotyö -kirjan kimpussa

Ryhmäni oli siitä onnellisessa asemassa, että ongelmaperusteisena oppimisena (PBL) toteutettiin vain osa opinnoista. Monien jakama kokemus oli epävarmuuden tunne tiedollisesta osaamisestaan viimeistään siinä vaiheessa, kun siirryttiin harjoitteluun soveltamaan opittua. Yhtenä ongelma näkisin myös tiedonhaku- ja tiedonkäsittelytaitojen puutteellisuuden (johtuu se sitten mistä vain). Yhteisiä tehtävänpurkutuokioita varten koostetut raportit olivat kovin usein leikkaa ja liimaa -tekniikalla toteutettuja ja väkisinkin miettii kuinka paljon kyseisestä sisällöstä on käyty ajatuksella läpi. Ehkä ongelmaperusteisella oppimisella on hyvät tarkoituksensa, mutta se jäi toteutumatta optimaalisella tasolla.

Luentotyyppisestä opetuksesta tunnuttiin saavan enemmän irti. Luennon perustana toimiva diaesitys tai muu materiaali vaatii opettajalta panostusta ja tietojen päivittämistä myös työkokemuksen kautta. Kokenut sairaanhoitaja voi olla paras mentori. Niin kirurgisen kuin mielenterveyshoitotyön osalta nousee mieleen pari oikein erinomaista asiantuntijamaiseen opetukseen persoonallaan väriä tuonutta opettajaa. Lopulta huumori pitää mielenkiintoakin yllä eri tavalla kuin monotoninen luennointi.

Monet varmasti vastustavat ajatustani siitä, että sairaanhoitajaopinnot saisivat Suomessakin sisältää enemmän kirjallista työskentelyä, jonka kautta tieteellinenkin puoli vahvistuisi hoitotyössä ja yksilön ajattelussa. Näyttöön perustuvan hoitotyön hyväksyminen osaksi hoitotyötä ja sen hyödyntäminen tuntuvat olevan paljolti tästä tieteellisen puolen ymmärryksestä kiinni. Hoitotyö on monitieteellistä osaamista vaativaa ja sitä ollaan maailmanlaajuisesti kovaa vauhtia kehittämässä siihen suuntaan, että kaikelle toiminnalle on oltava tieteellinen perustelu. Toisiko se myös enemmän arvostusta hoitotyötä ja sairaanhoitajuutta kohtaan?

En väitä, etteikö Suomessa sairaanhoitajakoulutus valmistaisi kansainvälisesti kilpailukykyisiä ammattilaisia. Sosiaalisen median kautta olen ollut jo pidempään yhteydessä eri puolilla maailmaa vaikuttaviin sairaanhoitajaopiskelijoihin ja sairaanhoitajiin ja vertaillut koulutusta, kokemuksia, ajatuksia ja käytäntöä. Ehkä eniten olen tutustunut Yhdysvaltojen järjestelmään, vaikka sanottakoon, että koulutus ja vaatimukset siellä vaihtelevatkin osavaltioittain ja siellä valmistutaan joiltakin osin laajempaan tehtävänkuvaan ja keskitytään enemmän nimenomaan sairaanhoitajan tehtäviin kuin Suomessa.

Kirjallisten töiden kautta koulutus on heidän kokemanaan myös melko raadollista. Hoitosuunnitelmien laatiminen on suht keskeisessä osassa etenkin kliinisten harjoittelujen aikana. Harjoitus tehnee mestarin. Jotenkin koen, että jenkkikollegat, myös opiskelijat, osaavat hyvin selkeästi ja kokonaisvaltaisesti perustella kaiken hoidollisesta näkökulmasta. Mikseivät suomalaisetkin, jotenkin vain oma kokemukseni koulutuksessa on jäänyt vertailussa hieman epäjärjestelmällisemmäksi ja vaillinaisemmaksi, mutta olen pyrkinyt itse ottamaan oppia muilta.

Eräs opettajistani kommentoi, että syynä tähän ilmiöön kokonaisvaltaisesti on Suomessa se, että hoitotyössä ei ole vielä riittävästi professoreja nostamaan sairaanhoitajakoulutuksen statusta tieteelliselle yliopistotasolle. Ymmärrän kyllä, miten tämä saisi potentiaalisia opiskelijoita kääntämään selkänsä mahdollisuudelle opiskella sairaanhoitajaksi, mikä ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista. Sanottakoon, että itse en ole tämän tarkemmin tutustunut tähän asiaan tai siihen, mitä muutoksia on luultavasti tulossa.

Opinnäytetyö on pilkunviilaajan unelma...

Opinnäytetyönäni toteutin työelämälähtöisen projektin Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle. Projekti ja sen tuotos saivat innoituksensa paljolti STM:n antaman päivystysasetuksen pohjilta. Päivystysasetuksen tarkoituksena on yhtenäistää käytäntöjä laadun ja turvallisuuden näkökulmasta. Työryhmän raportissa käydään tarkemmin läpi päivystyspalveluiden nykytilannetta ja siihen tarvittavia muutoksia. Ongelmia esiintyy niin potilaiden päivystyspalveluiden tarkoituksenmukaisessa käytössä kuin terveydenhuoltojärjestelmän rakenteellisina puutteina, joiden vuoksi potilaat siirretään päivystyksen vastuulle. Opinnäytetyöni tiivistelmä lainattuna:

Opinnäytetyö toteutettiin työelämälähtöisenä projektina, jonka toimeksiantajana oli Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka. Projektin tarkoituksena oli edistää potilaiden tarkoituksenmukaista päivystyspoliklinikkapalveluiden käyttöä Satakunnan keskussairaalassa ja siten lisätä potilaiden tietoutta hoidon kiireellisyydestä. Opinnäytetyön tavoitteena oli tarkastella päivystyspoliklinikalla tapahtuvan hoidon kiireellisyysarviota teorian avulla, suunnitella, toteuttaa ja arvioida päivystyksellisen hoidon potilasohje Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle sekä kehittää potilaiden tiedonsaantia kyseisen sairaalan päivystyspoliklinikalla potilasohjeen avulla. Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka jakaa potilasohjetta edelleen Satakunnan alueen asukkaiden saataville, kuten terveyskeskuksiin. 

Projektin teoreettisina lähtökohtina toimivat päivystyshoidon kannalta oleelliset käsitteet. Teoriaosassa käsiteltiin päivystyspoliklinikkaa ja hoidon kiireellisyysarviota sekä potilasohjeen kriteereitä. Projektin tuotoksena laadittiin potilasohje teorian pohjalta. Potilasohje sisältää kiireellisen ja kiireettömän hoidon määrittelyä sekä näihin liittyviä toimintaohjeita, tietoa päivystyksen puhelinneuvonnasta sekä Satakunnan sairaanhoitopiirin alueen terveysasemien yhteystiedot. Lisäksi potilasohjeessa mainittiin internetin Terveyskirjasto luotettavana terveystiedon lähteenä. 

Potilasohjeen arviointi tapahtui kyselylomakkeiden avulla. Kyselyyn vastasi 10 Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikan sairaanhoitajaa tai lääkintävahtimestaria. Kyselylomakeanalyysin perusteella potilasohjeen kokonaisvaltaisesta toteutuksesta saatiin keskiarvoksi 3,4 asteikolla 1 (erittäin huono) – 4 (erittäin hyvä). 

Opinnäytetyön aihe oli ajankohtainen, koska Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka on siirtynyt yhteispäivystystoimintamalliin vuoden 2011 alussa. Tämä on lisännyt potilasmääriä etenkin yleislääketieteen päivystyksen puolella. Vuonna 2013 Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle tehtiin tilastojen mukaan yhteensä 64 000 käyntiä. Lisäksi koko Suomessa päivystyksen käsite on ollut epäselvä vuosikymmenien ajan. Päivystysten ruuhkautuminen vaarantaa potilasturvallisuuden ja kustannukset päivystyshoidosta tulevat kunnille kalliimmaksi kuin terveyskeskuksessa annettava hoito.

Tuotoksena syntyi Päivystyshoidon potilasohje, jota painettiin 128 000 kpl ja jaettiin Satakunnan alueella osoitteettomassa jakelussa Vinkkeli-lehdessä. (Huh heijaa, nyt huomasin ärsyttäviä taittovaiheessa syntyneitä tavutusvirheitä...) Potilasohjeeseen tehtiin vielä pieniä muutoksia Vinkkelin julkaisun jälkeen.

Seminaarin jälkeen odottelin virallista valmistumispäivää, joka oli 31. tammikuuta. Valmistumisen jälkeen tein kuntoutusosastolla parin viikon sijaisuuden. Kuumeisesti osastonhoitajan kanssa odotimme Valviran laillistamispäätöstä, joka lopulta saapui ennen työsuhteen alkamista. Kuntoutusosastolla pääsin nauttimaan hoitotyöstä, josta sekä potilaat että hoitajat olivat erityisen tyytyväisiä.

Tyytyväisen potilaan tilaustyönä teettämä kakku
kiitokseksi sairaan hyville hoitajille

Tämän kaksiviikkoisen jälkeen olin viisi viikkoa työttömänä, kunnes pääsin tutulle sisätautiosastolle maaliskuun loppupuolella. Oli helppoa, kun tunsi osaston henkilökunnan ja tiesi osaston toimintatavat ja päivärytmin. Nyt oli vain vahvistettava tietotaidollista osaamista ja kehityttävä entisestään sairaanhoitajan roolissa. Uutena asiana tuli iv-luvan myöntäminen ja suonensisäisen neste- ja lääkehoidon toteuttaminen. Osaston työtehtävien järjestelyistä johtuen sain tämän luvan myötä osallistua myös lääkärinkierroille ja moniammatillisiin kuntoutuspalavereihin hoitotyön edustajana, kirjata hoitosuunnitelmia ja pitää iltavuorolle pitkän raportin. Nämä neljä asiaa tarjosivat mahdollisuuden kehittyä.

Kesä oli kuuma. Kuumuuden yhteydessä mieleen nousee potilas, jonka haavahoito oli vaativaa ja aikaavievää (valehtelematta kaksi tuntia). Panssarinomaisen suojavaatetuksen lisäksi oli pukeuduttava kaikkiin suojatamineisiin ja astuttava ilmastoimattomaan eristyshuoneeseen. Eniten tässä kävi sääliksi potilasta. Kesän lopulla osasto alkoi pikku hiljaa tyhjentyä muuttoa ja alkavaa remonttia varten (lue YLEn uutisartikkeli Porin älysairaalasta, julkaistu 27.1.15). Luonnollisesti työtilanne lopahti kesän jälkeen ja ajan myötä työttömyys alkoi painaa mieltä.

Marraskuussa osallistuin Fiocan järjestämään kaksipäiväiseen koulutusseminaariin Tampereella. (Pahoitteluni, sillä syystä jos toisesta en ole vieläkään vastoin lupauksiani saanut viimeisteltyä tätä koskevaa postausta.) Koulutus oli otsikoitu Kliininen osaaja: Tunnista ja toimi! ja sen aihesisältöjä olivat: verensiirrot, henkeä uhkaava epilepsia, AVH, ABCDE - potilaan tilan ensiarviointi ja potilaan systemaattinen tutkiminen, MEWS - tunnista potilaan tilan muutokset ajoissa, ISBAR - raportoi tehokkaasti, MAPA - haastavan käytöksen ennakointi ja välttäminen, EKG:n rytmihäiriöt ja niiden tulkinta sekä haastavat haavanhoidot.

Lopulta mietin koulutuksen jälkeen: Olinko liian vastavalmistunut ja oikeat, ajantasaiset opit saanut, kun moni asia oli lähinnä kertausta? Ehkä siitäkin syystä innostuin erityisesti Minna Kemppaisen osuuksista, jotka käsittelivät aivoverenkiertohäiriöitä sekä EKG:n rytmihäiriöitä ja niiden tulkintaa. Ne olivat aiheita, joihin aika ei riitä sairaanhoitajan peruskoulutuksessa. Harmi vain, että tämänkään koulutuksen puitteissa ei aika riittänyt, vaikka paljon ehdimmekin käydä läpi ymmärrettävästi, ja Kemppaisen tyyliin, tiiviskin paketti oli äärimmäisen opettavaista.

Hieman ennen tätä koulutusta olin ehtinyt aloittaa uudessa työpaikassa uudessa kaupungissa. Kesälomien jälkeen ja laman takia työllisyystilanne oli synkistynyt ja ennen muuttoani ehdin olla 10 viikkoa työttömänä. Toimettomuutta oli vaikea sietää. Kävin työhaastattelussa, sain työpaikan, pakkasin kaiken omaisuuteni kahden viikon varoitusajalla ja ajoin Hertzin autolla kolmetuntisen muuttomatkan. Muuttokuluiksi muodostuivat lopulta vain auton vuokra ja bensa, mikä sopi erinomaisesti senhetkiseen taloudelliseen tilanteeseen.

Joulun pyhät tyytyväisenä töissä

Uudessa työpaikassa on alusta alkaen painotettu riittävää perehdytystä. Osaston ilmapiirin vuoksi on ollut helppo sopeutua mukaan joukkoon ja olla avoimesti oma itsensä. Epäröinti tai kysymyksetkään eivät ole aiheuttaneet päänvaivaa, kun kollegat ovat valmiita neuvomaan ja auttamaan. Erityisesti yksilövastuinen hoitotyö ja kiireenhallinta delegoimisineen vaativat vielä sopeutumista ja opettelua, mutta koen kaikin puolin päässeeni jyvälle työstäni tällä osastolla. Itselleni uuden potilasjärjestelmän olen sisäistänyt nopeasti, lienee metatiedollakin osuutensa, ja muut jopa pyytävät minulta opastusta.

Tähän väliin kerron ainakin omaa sydäntäni lämmittävän esimerkin, joka mielestäni hyvin kuvastaa osaston ilmapiiriä: Olin yövuorossa erään kokeenemman sairaanhoitajan kanssa. Hän pähkäili potilastietojärjestelmän kanssa jotain, mutta rohkeasti kysyi neuvoa. Lopulta hän sanoi: "Onpa hienoa, että kokeneemmat ja nuoremmat voivat näin toimia yhdessä. Sinä opetat minua tietoteknisissä asioissa ja minä taas pystyn opettamaan kokemukseni kautta kliinistä osaamista." Olisihan voinut käydä niinkin, että nuori hoitaja nähdään uhkana ja ylimielisenä. Tämä vastavuoroisuus ja sen tiedostaminen työyhteisössä, myös sanoin, on mielestäni ollut upeaa.

Potilastietojärjestelmään, sen erilaisuuteen ja työpaikalle ominaisen hoitotyön kannalta tarkoituksenmukaiseen kirjaamiseen liittyen olen tunnustellut ja hiljalleen etsinyt sopivaa tapaa kirjata, jotta mm. raportointi ja hoidon jatkuvuus olisivat mahdollisimman optimaalista. Lisäksi oma osansa kaikessa tässä oppimisessa ovat hoitotyön tietotaidollisen ja kliinisen osaamisen vahvistaminen. Kaikessa olen oppinut antamaan itselleni armoa ja aikaa, sitenhän sitä paremmin sisäistää ja oppii. Perehdytyskeskustelussa osastonhoitajakin viittasi tutkimustuloksiin, joiden mukaan uusi työntekijä, uusi sairaanhoitaja käy läpi tietyt vaiheet perehtyjästä aina asiantuntijaan, joten tässä sitä ollaan parisenkin vuotta perehtyjänä.

Tällä hetkellä tavoitteenani on vahvistaa kliinistä osaamistani, ja nykyinen työpaikkani on tämän kannalta erinomainen mahdollisuus. Potilaita, oireita ja sairauksia on laidasta laitaan eikä ainakaan sen puolesta pitäisi olla koskaan tylsää oppimisen ja kehittymisen näkökulmasta. Kun on tottunut hyvin konkreettisiin tavoitteisiin, tuntuu oudolta, että nyt ne ovat jollakin tapaa vaikeammin määriteltävissä tai rajattavissa. Vaatinee opettelua elää tässä hetkessä. Tulevaisuuden suhteen olen pohtinut lähinnä kliinistä asiantuntijuutta ja suurella todennäköisyydellä myös työtä ulkomailla. Aika näyttää kiinnostuksen ja menestyksen. Siitä olen tyytyväinen, että tällä hetkellä on kovin hyvä olla ammatillisessa mielessä.

Älä hätäänny, mä kyllä handlaan tilanteen kuin tilanteen

Huomaan kasvaneeni sairaanhoitajana monessa suhteessa. Kokemus ja toistot, sairauksineen ja oireineen monenlaisten potilaiden kohtaaminen ja hoitaminen, onnistumisen kokemukset sekä erilaisten työtapojen havainnointi ja soveltaminen ovat opettaneet paljon itsenäisyyttä, vahvistaneet ammatti-identiteettiä, itsetuntoa ja luottamusta omaan osaamiseen, auttaneet löytämään aina uudestaan ja uudestaan itselle sopivinta toimintatapaa ja ennen kaikkea luoneet tunteen siitä, että olen löytänyt edes osittain oman paikkani tästä maailmasta, tehdessäni hoitotyötä täydestä sydämestäni.

Päähänpistosta intohimo

Pari viikkoa sitten päätin lähettää hakemuksia useampaan työpaikkaan pääkaupunkiseudulla ja sainkin heti seuraavana päivänä kutsun työhaastatteluun. Kokemukseni työhaastatteluista on hyvin vähäistä, sillä usein olen saanut sovittua sijaisuudet työharjoittelupaikan kautta. Tästä huolimatta en jännittänyt tulevaa liiaksi, vaan yritin keskittyä ajattelemaan mitä vastaisin ja miten myisin itseäni työnantajalle. Yksi tavallisimmista, ja samalla tietyllä tapaa pelottavista, kysymyksistä lienee ”miksi sinusta tuli sairaanhoitaja?”. Mutta mitä kysymykseen voi vastata kuulostamatta kliseiseltä?

En ollut ajatellut sairaanhoitajan ammattia suuntaan tai toiseen omalla kohdallani. Lapsuuden haaveammattejani olivat poliisi, ammattijalkapalloilija, tutkija ja ”hullu tiedemies”. Lahjakkuuteni vuoksi muut ajattelivat minun suuntautuvan vahvasti akateemiselle tielle. Kun oli aika tehdä päätöksiä jatkokoulutuksen suhteen, en oikein tiennyt mitä halusin - tai halusin vähän kaikkea. Yhteishaussa hain opiskelemaan kieliä, lääketiedettä ja eräänlaisena viime hetken päähänpistona myös hoitotyötä. Vaikka teoreettinen osaaminen on suuri vahvuuteni, koin, että sen lisäksi halusin tehdä jotain käytännön- ja ihmisläheistä, ja hoitotyö tuntui sopivan näihin raameihin.

Lääketieteellisen en päässyt ensi yrittämällä, joten päädyin aloittamaan sairaanhoitajaopinnot. Opintojen alkaessa en ollut vielä selvittänyt suhdettani hoitotyöhön, ja kuka toisaalta olisikaan vielä siinä vaiheessa? Lopulta sain tyytyväisenä huomata, että olin tehnyt oikean valinnan. Etenkin opintojen loppuvaiheilla eli mitä ”vaikeammaksi” ja kokonaisvaltaisemmaksi aiheet muuttuivat, sitä mielekkäämpää opiskelu oli. Työharjoitteluissa puolestaan pääsi näyttämään itselleen (ja tietysti muille, arvioijille) mitä oli teoriassa oppinut ja miten sitä osasi soveltaa käytännössä ja käytännön yksilöllisissä ja muuttuvissa tilanteissa. Lisäksi työharjoittelut olivat oivaa ammatillisen ja henkisen kasvun aikaa, mikä vahvisti edelleen tunnetta siitä, että sovin hoitotyöhön ja että olen valmistuttuani sairaan hyvä hoitaja.

Jos en aikoinaan ollut varma suhtautumisestani ja soveltumisestani hoitotyöhön, nyt tiedän kokemuksesta, että näin on ollut oleva. Suhtaudun hoitotyöhön ylpeydellä. Haluan kehittyä ja olla mukana kehittämässä hoitotyötä niin mikro- kuin makrotasoilla, toivottavasti enenevissä määrin kokemuksen karttuessa. Arjen työssä teen parhaani potilaiden eduksi ja pienetkin voitot niin potilaan kuin itseni kanssa riittävät sanattomaksi kiitokseksi. Vaikka elämä onkin aaltoilevaa vaihtelua ja on päiviä, jolloin kaipaa taukoa kaikesta, koen potilaiden kanssa työskentelyn energisoivaksi ja olen tyytyväinen elämääni. Saatan kuulostaa taas kovin idealistilta, mutta silläkin uhalla olen vain oma itseni.

Työhaastattelussa kerroin itsestäni hoitotyön tekijänä käytännön esimerkkien, saamani palautteen ja persoonani ominaisuuksien kautta, ja luulen, että aitoutensa paljastaminen ei lopulta ole niin kliseistä. Väitteilleen on hyvä osoittaa perusteluja, joten luonteenpiirteensä ja osaamisensa on hyvä sitoa kokemuksiin ja kertoa omaa tarinaansa omin sanoin. Se luonee parhaimman vaikutuksen potentiaaliseen työnantajaan, kun nuorena sairaanhoitajana ei ole osoittaa dokumentteja tai suosituksia osaamisestaan.

***

Lopulta paljastettakoon uteliaille se, että vaikka en saanutkaan hakemaani työtä, minulle tarjottiin samalta osastolta sijaisuutta, joten edessä on muutto 250 km päähän. (Tällä alueella ei kuitenkaan ole luvassa helpotusta työllisyystilanteeseen ainakaan seuraavan vuoden aikana ja pääkaupunkiseudulla on tarvetta.) Tämä vie taas askelen lähemmäs haaveeni toteuttamista, vaikka tuntuukin haikealta muuttaa paikasta, jonne on juuri ehtinyt kiintyä.

Kun kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa

Olen toistamiseen valmistumiseni jälkeen jäänyt työttömäksi koulutustani vastaavista työtehtävistä. Vähintään viime syksystä alkaen hoitoalan työllisyystilanne on ollut – ainakin subjektiivisesti tarkasteltuna – entistä heikompi. Tilastokeskuksen Työvoimatutkimuksen tuorein julkaisu vahvistaa yleisen työttömyysasteen nousseen vuoden aikana 6,6 %:sta 7,0 %:iin. Hoitoalan työttömyyttä selittänee parhaiten säästöbudjetti, jolla voi kuitenkin olla hyvinkin epäedullisia seurauksia, myös taloudelliseen aspektiin liittyen. En ala tässä sen tarkemmin analysoida yhteiskuntamme ja erityisemmin terveydenhuoltoalan taloudellista tilannetta. Itselleni tämän blogin motiivina on näin alkuun ennemminkin kuvata kokemuksiani uutena sairaanhoitajana.

Viimeisin, määräaikainen työsuhteeni kesti melkein viisi kuukautta. Osasto oli tuttu jo viime kesästä. Uutta oli se, että Valviran armosta saan harjoittaa ammattiani itsenäisesti ja täten harteillani on täysi vastuu ja velvollisuus teoistani. Sairaanhoitajan ammatissa kohtaa aina uusia asioita eikä opittava lopu koskaan. Asetelmana valmistumisen jälkeinen elämä tarjosi konkreettisia asioita opittavaksi ja kehitettäväksi: lääkärinkierrot kaikkine paperihommineen, ajanhallinta, tehtävien delegoiminen, kierron jälkeisen raportin pitäminen (yksittäisen potilaan kokonaisvaltaisen tilanteen hahmottaminen ja sen ilmaiseminen johdonmukaisesti) sekä omaisten ja potilaiden kohtaaminen eräänlaisena ”vastuuhenkilönä” moduulin potilaista. Yrityksen ja erehdyksen, päättäväisyyden sekä kollegoiden tuen ja neuvojen avulla voin lopulta sanoa onnistuneeni kehittämään itseäni entistä parempaan suuntaan. Työkokemuksen myötä koen itsevarmuuteni kasvaneen huimasti, ja voin olla tyytyväinen, etteivät opiskelukavereiden kanssa viime syksynä kuvitellut katastrofiajatukset toteutuneetkaan.

Työttömyys on osaltaan ollut pettymys. Valmistuneena haluaa lähteä valloittamaan maailmaa askel kerrallaan (ei sillä, että minulta puuttuisi nöyryyttä), mutta todellisuus laittaa hieman kapuloita rattaisiin. En kuitenkaan ole antanut pettymyksen tai muiden negatiivisten tunteiden viedä valtaa, sillä loputtoman itsesäälin ja märehtimisen sijaan voin tehdä rakentavia ja positiivisia valintoja. Olen käyttänyt aikaa hyödykseni urheilemalla, valokuvaamalla ja tekemällä asioita, joihin ei muutoin muka riittäisi aika, innostus tai jaksaminen. Lisäksi olen viime aikoina uppoutunut hyvien kirjojen pariin, ja osittain siihen liittyen, pyrkinyt säännöllisempään itseopiskeluun. Itseopiskelu vaatii motivaatiota, mutta kiinnostukseni on sisäsyntyistä ja opiskelun vaatimukset ovat vain omiani.

Rutiinin puute ja sosiaalisten suhteiden väheneminen ovat osaltaan hankalia. Vapaudesta ja omaehtoisuudesta voi nauttia, mutta kaikkea kohtuudella. Toisten käydessä töissä ei välttämättä ole niin helppoa löytää yhteistä aikaa, vaikka vielä vaikeampaa se varmasti on, jos molemmat osapuolet ovat samanaikaisesti vuorotyössä. Onneksi ryhmässä harrastaminen kahdesta neljään kertaan viikossa suo mahdollisuuden kasvokkain tapahtuvalle sosiaaliselle vuorovaikutukselle ja yhdessä tekemiselle - toisinaan jopa onnistumisille. Olin alkanut tunnistaa itsessäni kuuluvuuden tunnetta työyhteisössäni. Se yllätti, mutta tuntui kovin mukavalta. Ajan myötä selvinnee kyseisen osaston sijaistarve, joten paluu samaiselle osastolle ei ole mahdottomuus.

Haaveissani on edelleen työllistyä päivystyshoitotyöhön. Se on intohimoni - jos suomalainen voi asian näin ilmaista. En kuitenkaan torju muita työpaikkoja, sillä tiedän, että kokemus työharjoittelusta päivystyksessä ja viimeisin työsuhteeni sisätautien akuuttivuodeosastolla ovat puolin ja toisin auttaneet vahvistamaan osaamista ja ymmärrystä hoitotyön kokonaisuudesta. Mottoni on, että kaikesta voi oppia.

Mottoni tähän hetkeen: kaikella on tarkoituksensa, ymmärryksestäni riippumatta.

#HOIchat 22.5. kollegiaalisuudesta

Sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet (Sairaanhoitajaliitto 2014)

Sairaanhoitajaliitto järjestää Twitter-keskusteluja parin kuukauden välein ja ilmoittaa ajankohdasta ja aiheesta sivuillaan. Eilisessä keskustelussa aiheena oli kollegiaalisuus. Sairaanhoitajaliitto julkaisi hiljattain sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet, jotka ovat seuraavanlaiset:

Kollegiaalisuus perustuu ammattietiikkaan

• Sairaanhoitaja kunnioittaa ja arvostaa kollegoitaan.  

• Sairaanhoitaja kohtelee kollegoitaan oikeudenmukaisesti. 

• Sairaanhoitaja luottaa kollegaansa ja toimii itse luottamuksen arvoisesti. 

• Sairaanhoitajat muodostavat yhtenäisen ammattikunnan. 

Kommunikaatio on kollegiaalista

• Sairaanhoitaja puhuu kollegoista ja kollegoille arvostavasti ja kohteliaasti. 

• Sairaanhoitajien välinen kommunikaatio on avointa, rehellistä ja luottamuksellista. 

• Sairaanhoitaja antaa ja ottaa vastaan rakentavaa palautetta. 

• Sairaanhoitaja puolustaa ja tukee kollegaa epäoikeudenmukaisissa tai vaikeissa tilanteissa. 

• Sairaanhoitajat luovat työyhteisön, jossa voidaan käsitellä myös epäkohtia ja ristiriitoja. 

Yhteistyö vahvistaa osaamista

• Sairaanhoitaja tunnistaa ja tunnustaa sekä oman että kollegan osaamisen. 

• Sairaanhoitajat konsultoivat kollegoitaan vastavuoroisesti. 

• Vastuu, päätösvalta ja tehtävät jaetaan kollegoiden kesken tasapuolisesti ja kohtuullisesti. 

• Sairaanhoitaja tukee kollegoitaan työtehtävissä ja päätöksenteossa. 

• Sairaanhoitajan velvollisuus on puuttua kollegan toimintaan, jos se uhkaa potilasturvallisuutta. 

Vastuu kollegiaalisuudesta on kaikilla

• Sairaanhoitaja on omalla esimerkillään vastuussa ammattikunnan kollegiaalisuudesta työpaikalla ja sen ulkopuolella. 

• Hoitotyön esimiehillä on vastuu kollegiaalisuutta tukevien rakenteiden luomisesta. 

• Ammattikunta on vastuussa kollegiaalisuuden opettamisesta ja siihen kasvamisesta.

Keskustelussa pohdittiin Sairaanhoitajaliiton johdolla miten kollegiaalisuus muodostuu ja miten sen syntymistä voidaan edesauttaa, mitä ajatuksia uudet ohjeet herättävät, mitä esteitä vahvemman kollegiaalisuuden muodostumiselle on ja mistä kollegiaalisuuden puute johtuu.

Paradoksaalista: hoitotyöhön hakeudutaan ihanteiden tuomina, mut haasteet kollegiaalisuudessa juontuvat arvostuksen puutteesta. #HOIchat
— Sairaanhoitajaliitto (@Sairaanhoitajat) May 22, 2014

Koettiin, että opinnot eivät takaa sairaanhoitajaopiskelijalle tunnetta valmistumisesta asiantuntijuuteen. Opintojen pitäisi tarjota mahdollisuus kehittää itsetuntemusta ja -arvostusta. Oman ammattitaitonsa arvostaminen on perustana toisen sairaanhoitajan arvostamiselle ja sitä myötä kollegiaalisuudelle. Arvostuksen puute vaikeuttaa myös avun pyytämistä kollegalta ja sen antamista kollegalle, kun yrittää vain esittää osaavansa kaiken. Omaa tunnetta vahvistaisi yhteiskunnan suoma arvostus riittävien resurssien muodossa. Sairaanhoitajat haluavat tehdä työnsä hyvin hoitaessaan potilaita. Turhautuminen ja väsymys epäoikeudenmukaiselta tuntuvaan jatkuvaan kiireeseen, työtehtävien lisäämiseen ja epäsuhtaan palkkaan synnyttävät työpaikoilla huonoa käytöstä, joka heikentää työilmapiiriä, -hyvinvointia ja -tyytyväisyyttä entisestään. Yksittäinen sairaanhoitaja voi muuttaa vain omaa käytöstään, mutta sekin voi riittää johtamaan muutokseen. Lopulta olisi kyettävä puhaltamaan yhteen hiileen, toimimaan yhteistyössä muiden kanssa, sillä tarkoituksemme on toimia potilaan parhaaksi.

Keskustelu kollegiaalisuudesta oli vähintäänkin inspiroivaa. Kiitän kaikkia keskustelijoita ajatustensa jakamisesta ja Sairaanhoitajaliittoa tällaisen järjestämisestä! Seuraavan #HOIchatin aiheeksi ehdotettiin näyttöön perustuvaa hoitotyötä, joten jään odottamaan sitä äärimmäisellä mielenkiinnolla.

Kirja: Rankka kutsumus

Viime viikonloppuna luin yhdeltä istumalta Kaarina Davisin kirjan Rankka kutsumus. Sairaanhoitajan päiväkirja. Davis kertoo sairaanhoitajan ammatista useiden päiväkirjamuotoisten kuvausten kautta, joiden väliin on sijoitettu pohdintoja sairaanhoitajuuden merkityksestä yksilölle, organisaatiolle ja yhteiskunnalle. Yleisesti ottaen Davis onnistuu mielestäni kokonaisvaltaisesti ilmaisemaan sen, mitä uskon monien hoitajien kokevan työssään syystä tai toisesta. Kirjan keskiössä on valtapeli omien ihanteiden ja työn todellisuuden välillä, ja vaikutusmahdollisuudet tuntuvat olevan vähäiset, ainakin yksilötasolla.

Kappaleessa I have a dream Davis kirjoittaa vastauksestaan läheisilleen, jotka eivät "kestäisi sairaalatyötä päivääkään". Davisilla oli unelma: "Haluaisin hoitaa potilaita heidän ihmisarvonsa mukaisesti, kiireettä, nauttien ja tuoden ihmisille helpotusta. Nyt en ole täysin varma, siirränkö potilaan pahan olon itseen, kun juoksen sairaalan käytäviä kelloa vastaan taistellen." (s. 31). Kuinka monesti ilmaistaankaan vastaavanlainen ajatus tällaista ristiriitaa kohtaan? Sairaanhoitajuutta onkin historiallisesti pidetty kutsumusammattina, jopa täydellisenä uhrautumisena, mistä Davis kirjoittaa (s. 45):

1850-luvulla, Florence Nightingalen aikaan, voitiin hyvällä syyllä puhua kutsumustyöstä. Täytyi olla johdatus ja kutsumus alalle. Alalle hakeutuneet kunnioittivat kristillisiä arvoja ja olivat elämäntavoiltaan siveellisiä ja moitteettomia. Omia tarpeita väheksyttiin marttyyriuteen asti. Tehtiin kuukausi töitä ilman vapaapäiviä. Palkkana saattoi olla kahvia, pullaa, sokeria ja täysihoito. Hoitajat luopuivat yksityiselämästään täysin. Heillä ei ollut perhettä; he olivat joko vanhojapiikoja tai leskiä. Jos halusi mennä naimisiin, työstä piti jäädä pois.

Nykymaailmassa ei kahvi ja pulla ole asiallinen korvaus sairaanhoitajan vaativasta, asiantuntijuutta vaativasta ammatista. En tiedä oliko aikoinaankaan, mutta marttyyrimentaliteetti on tuolloin ilmeisesti mennyt niin vahvasti omien tarpeiden edelle. Maailman muuttuessa sekä ammatin vaativuuden ja velvollisuuksien lisääntyessä, olisi ihanteellista, että myös resurssit päivittyisivät samassa tahdissa. Tämä vaatinee vielä useita yrityksiä, vaatimuksia, järjestelyitä, ja ennen kaikkea aikaa. Eräänä syynä tähän epäsuhtaan korvaukseen pidetään yleisesti hoitoalan naisvaltaisuutta. "Miesten ja naisten ammattien" eroista Davis avautuukin kärkkäästi (s. 34-35):

Kävelen kaduilla, kaupoissa, busseissa ja toimistoissa tarkkaillen ihmisten työntekoa. En ikinä näe kenenkään ravaavan kovaa vauhtia eteenpäin niin kuin hoitajat, keskittynyt katse silmissään. Kuljen, tarkkailen ja vertailen. Mille alalle vaihtaisin? Katkeruus nousee mieleeni. Jotkut saavat palkkansa helposti. En tarkoita sitä, että haluaisin pinnata työssäni. Toivon vain, että ehtisin edes joskus hengähtämään ja tekemään työni inhimillisestä työtahdista nauttien.

Katujen mukulakivien korjausmiehet tekevät fyysistä työtä. Pohtivatko he samalla kiven geologista rakennetta, sen muodon ja rakenteen välistä syy-yhteyttä, yhden kiven suhdetta toisiin kiviin, kiven sisältämiä mineraaleja tai materiaalin kovuuslaskelmia? Huutavatko toiset kivet heidän huomiotaan ja pitääkö kivet asetella tietyn geologisen teorian mukaan, jotta ne olisivat tyytyväisempiä? Minusta tuntuu, että miehet kivien asettelun lomassa esittelevät muskeleiteaan ja vilkuilevat naisia kaduilla nojaten välillä lapioonsa tai moninaisiin teknisiin apuvälineisiin, joilla raskaasta työstä saadaan kevyempää. Veikkaisin, että heidän palkkansa perustuu pääasiassa fyysiseen työhön ja tekniikan hallitsemiseen. Yleensä on niin, että jos työ on raskasta, niin mieli on toimeton, ja jos työ kuormittaa henkisesti, ruumis lepää. Hoitajat eivät lepuuta kumpaakaan.

Entä jätehuolto? Miehet tyhjentävät roskalaatikoita ja likaviemäreitä. He saavat taatusti likaisen työn lisää. Taloyhtiömme huoltomiehet laskuttavat ylimääräistä, kun siivoavat viikonlopun sotkuja ja humalaisten eritteitä rapusta. Hoitajat eivät saa likaisen eivätkä raskaan työn lisää. Kun tarpeensa housuun tehnyttä potilasta pesee, ei nenästä saa pidellä kiinni eikä naamaa nyrpistellä, vaikka yököttääkin. Sehän olisi epäkohteliasta. (...) 

Hiljattain kirjoitin idealismista, jonka yleensä käsitetään ajavan uuden sairaanhoitajan ennenpitkää loppuunpalamiseen. Johanna Olli muistutti kommentissaan, että idealisti voi olla realisti, ja kuten tuossa aikaisemmassa postauksesa ilmaisin, idealismini on oman henkisen vahvuuteni vankasti puolustamaa. Davis on ilmeisesti ollut toisenlainen idealisti, ja jälkisanoissa hän paljastaakin kohtalonsa ja valintansa:

Muutin elämäni totaalisesti. Olin edellisenä keväänä lunastanut perikunnalta vanhan, pienen sukutilan. Päätin, että muutan sinne, ilman sähköä, vettä tai tietä perille, vinossa olevaan pikkumökkiin. (...) Sen koommin en ole hoitotyötä tehnyt enkä taakseni katsonut tai katunut. (...)

Jokseenkin koin pettymyksen viimeistä lukua lukiessani. Ammatin raskaasta luonteesta huolimatta ja Davisin tavasta tarttua härkää sarvista olin vakuuttunut siitä, että kirjalla olisi ollut "onnellisempi" loppu. Sairaanhoitajuudesta luopuminen toki antoi hänelle itselleen onnellisuuden. Tämä ei kuitenkaan omaa intohimoani järisytä: olen päättänyt taistella sisäistä ja ulkoista negatiivisuutta vastaan. Davis vain koki elämän toisin:

Hoitajan omatunto minussa kuiskuttaa joskus: "Pitäisikö minun palata hoitoalalle? Olen objektiivisempi kuin koskaan, en astuisi samoihin miinoihin ja varjelisin itseäni." Ne ajatukset ajan nopeasti päästäni pois. Se ei ole enää minun juttuni. Elämä on tässä ja nyt. Elämä ei ala eläkkeellä tai kipeästi kaivattuna vapaapäivänä. Haluan, että joka ikinen päiväni on mielekäs. Joudun vieläkin komentamaan itseäni, jotta en soimaisi itseäni siitä, etten ole enää yhteiskunnalle tehokas ihminen. (Lihavointi lisäämäni.)

Kuitenkin hän päättää kirjan seuraavaan kappaleeseen:

Minua jää ikuisesti kalvamaan se, etten pystynyt vaikuttamaan ja muuttamaan hoitotyötä. Jätin uppoavan laivan. Päätin kirjoittaa omatuntoni puhtaaksi, koska niin monet ihmiset, potilaat ja hoitajat, eivät jaksa vaikuttaa asioihin. Tällä kirjallani haluan saada aikaan muutosta. 

***

Davis, Kaarina: Rankka kutsumus. Sairaanhoitajan päiväkirja. Taskukirja Loisto Oy, 2008. 164 s.

Idealismia ja henkistä vahvuutta

Olen hyvinkin tietoinen siitä, että täällä blogissakin saatan vaikuttaa kirjoitusteni perusteella äärimmäiseltä idealistilta. Tähän idealismiin nimenomaan sairaanhoitajana viitaten eräs kokeneempi kollega kommentoi, että jaksaminen tulee vielä jonain päivänä vastaan. (Tiedän, että luet tätä blogia, joten selvennykseksi sinulle: en käsittänyt tätä pahalla; olenhan idealisti!) Ehkä on naiivia sekin, mitä seuraavaksi väitän, mutta haluan olla eri mieltä. Se vähäinenkin elämänkokemukseni, jota minulla on ja henkilökohtaiset ominaisuuteni - osittain em. vahvistamina - sallivat ehkä tavallista korkeamman 'kestävyyden' idealismin käytännön suhteen. Paneutumatta näihin syihin sen tarkemmin, voin vakuuttaa, että oikeasti kykenen tähän ja itselleni tämä subjektiivinen sisäinen totuus on vankkumatonta ja itseään positiivisesti ruokkivaa.

Koen erittäin tärkeäksi ylläpitää positiivisuutta ylipäätään elämässä. Etenkin hoitoalalla joudumme usein ristituleen osittain myös itsestämme riippumattomista syistä. Potilailla on selkeitä tarpeita ja ajoittain myös vaatimuksia. Organisaation puolesta resurssit ovat rajalliset niin henkilöstömitoituksen, materian kuin ajankäytön puolesta. Lisäksi olemme itse työntekijöinä rajallisia kokonaisvaltaiselta osaamiseltamme ja kyvyiltämme: tietotaito, fysiikka ja henkinen jaksaminen vaihtelevat hetkestä toiseen. Kaiken yhteensovittaminen jää yksittäisen sairaanhoitajan päätettäväksi senhetkisen kykytason mukaisesti. Otetaan esimerkiksi vaikka tilanne, jossa potilaan selkeänä tarpeena on vaikeiden syöpään liittyvien kipujen lievittäminen saattohoidossa. Uudella sairaanhoitajalla ei ole yhtä kattavaa teoreettista ja hiljaista tietotaitoa kuin kokeneemmalla ja kokee epävarmuutta ja ahdistusta kyvyttömyydestään auttaa potilasta riittävästi. Toisaalta on myös tilanteita, joissa mikään ei varsinaisesti riitä, vaan on hyväksyttävä elämän vaatimukset ja kuoleman luonnollisuus. Uudelle sairaanhoitajalle kuolema on vielä alkuun raskaampi kokemus kuin kokeneemmalle (vaikka toivoa saattaa, ettei kukaan turru todistaessaan yhä useampia kuolemia). Henkistä jaksamista rokottaa ylipäätään potilaan sairauden vakavuus ja kärsimys tilanteessa, mutta osaltaan myös tietotaidon vaillinaisuus voi vaikuttaa negatiivisesti henkiseen jaksamiseen.

Onneksi teemme hoitotyötä työyhteisöinä. Kokeneemmat sairaanhoitajat toimivat esimerkkeinä ja tukena hämmentävissä tai muita tunteita herättävissä tilanteissa. Jokaisen on käytävä itse läpi tietyt kokemukset voidakseen kasvaa sairaanhoitajana. On uskallettava kohdata vaikeatkin asiat mieluiten saman tien kuin elää ahdistus takaraivossa. Yhteisöllisyyden lisäksi suhdetta hoitotyöhön helpottaa oma henkilökohtainen asennoituminen. Rehellisyys ennen kaikkea itselle mutta myös muille, tyytyminen siihen mihin kykenee parhaan senhetkisen kykynsä mukaisesti sekä aikomus kehittyä ja jatkuva kehittyminen kantavat jo pitkälle.

Mielestäni tämä kaikki on enimmäkseen valintakysymys. Sen sijaan, että jää vain syyttämään järjestelmää voi etsiä niitä kohteita, joiden kehittäminen on mahdollista. Kuten Leo Tolstoi (1828-1910) asian ilmaisi: "Kaikki ajattelevat ihmiskunnan muuttamista, mutta kukaan ei ajattele itsensä muuttamista." Työ vie suuren osan aikuisen ihmisen elämästä, joten miksei siitä saisi edes jossain määrin nauttia? Itse olen kokenut sen helpottavaksi, etten koskaan odota kiitosta mutta teen silti työni 110 %:sti, hymyssä suin. Kuuntelen, olen läsnä, olen kärsivällinen, olen potilaan käytössä sillä hetkellä, kun hän tarvitsee apua. On mukava kuulla ikääntyneiden potilaiden joskus kuiskivan keskenään ihmetellen positiivista asennettani. Se antaa minulle jaksamista. Vaikka olenkin noviisi, he asettavat paljon merkitystä tälle asenteelle.

Uskon, että hoitotyössä egon on oltava sopivassa tasapainossa. Täten voi kyetä niin sujuvasti sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen ilman alistumista tai ylimielisyyttä, rasittumista ja loppuunpalamista. Sukupolveni edustajana uskallan asettaa elämälleni terveelliset rajat.

Hoitajien päivä!

Tänään vietetään kansainvälistä hoitajien päivää Florence Nightingalen syntymäpäivänä. Nightingalen (1820-1910) pyrkimykset kehittää hoitotyötä olivat merkittäviä ja hänen tutkimuksellinen ja määrätietoinen asenteensa vaativat arvostusta hoitotyölle sen lisäksi, että ne järisyttivät viktoriaanista mentaliteettia. Nightingalen ajoista olemme edistyneet, mutta edelleen esiintyy ajoittain hierarkkista ajattelua lääkäri-hoitajasuhteessa ja monien mielestä hoitajan palkka ei vastaa työn vaativuutta.

Hoitajat ovat oman alansa, hoitotyön asiantuntijoita ja ammattilaisia. Hoitajat tekevät työtään sairaiden ihmisten kanssa, mikä voi olla niin fyysisesti kuin psyykkisesti raskasta. Kohtaamme potilaita vakavine sairauksineen ja vammautumisineen eikä aina välttämättä löydy parantavaa hoitoa. Seisomme rinnalla niin vauvojen kuin vanhusten kuoleman hetkellä. Valitettavasti joudumme myös verbaalisen ja fyysisen väkivallan uhreiksi huolimatta parhaista pyrkimyksistämme potilaiden asianajajina. Työmme ei ole koskaan valmista emmekä voi pelastaa koko maailmaa vaikka kuinka haluaisimme. Hoitajan on opittava elämään epätäydellisyyden kanssa ollakseen palamatta loppuun. Potilaat tekevät aina omat valintansa ja meidän on turhautumisestamme huolimatta suoritettava työtehtävämme kerta toisensa jälkeen. On helpompaa, kun ei odota kiitosta työstään, sillä omaa onnellisuuttaan ei tule edes yleisesti rakentaa muiden ihmisten varaan.

Hoitajuus antaa mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä, mistä on etua itselle henkilökohtaisesti ja ammatillisesti sekä muille, potilaille ja asiakkaille – jopa koko yhteiskunnalle –, ammatinharjoittamisen kautta. Päivä päivältä itse ainakin löydän yhä uusia syitä syvästi arvostaa ammattiani ja suhtautua siihen intohimolla. En osaa enää kuvitella toista ammattia, josta voisin yhtä lailla nauttia ja joka sallisi niin kokonaisvaltaisen kasvun. Päivittäin keskityn havainnoimaan yksinkertaisimpiakin asioita, jotka kertovat, että työlläni on jokin merkitys. Onhan mottonani löytää jokaisesta päivästä edes jotain positiivista.

Koko elinikä on oppimista, mutta uskallan ylpeänä sanoa olevani sairaan(hyvä)hoitaja!

Some sairaanhoitajan mahdollisuutena

Sairaanhoitajaliitto on 14.3.2013 päivätyssä artikkelissaan kirjoittanut sairaanhoitajista sosiaalisessa mediassa. Kieltämättä sosiaalisesta mediasta on myös ammatillisia hyötyjä, etenkin hoitotyön kaltaisessa ammatissa. Artikkelissa lainataan sh, TtM Johanna Ollia (blogi, Twitter) seuraavanlaisesti: "Näyttää vahvasti siltä, että sairaanhoitajat ovat aktiivisia sosiaalisen median käyttäjiä vapaa-ajan asioissa, mutta ammatillisessa mielessä käyttö on vielä hyvin vähäistä."

Muistan joskus parin viime vuoden aikana lukeneeni (vai kuunnelleeni?) tietoturva-asiantuntijan haastattelua, joka sai dramaattisesti muuttamaan mielipidettäni suhtautumisesta oman persoonan näkyvyyteen sosiaalisessa mediassa tai ylipäätään netissä. Sen sijaan, että yrittää pitää kaiken itseään koskevan tiedon salaisena olisi suositeltavaa luoda itselleen aktiivinen ja laaja läsnäolo. Tämä on itselle eduksi siinä tapauksessa, että joku päättää syystä tai toisesta levittää valheellista tietoa toisen nimissä. Tällöin saattaa olla vaikeaa selittää esim. työnantajalle mikä on totta. (Työnantajilla ei ole oikeutta googlettaa työnhakijoita, mutta sattumalta ei voi välttyä.) Itselleni tämä sisäinen paradigman muutos on avannut mahdollisuuden ylipäätään alkaa kirjoittaa julkista blogia.

Toinen painava tekijä on halu vaikuttaa ja luoda ammatillista keskustelua sekä verkostoa - itseni ja muiden hyväksi. Hoitotyössä jatkuva kehitys on merkittävässä asemassa. Valmistuttuani sairaanhoitajaksi tammikuussa 2014 koen keskustelun ja verkostoitumisen tarpeen entistä tärkeämmäksi pysyäkseni mukana hoitoalan trendeissä laajemmassa mittakaavassa - kansallisesti ja kansainvälisesti. Olli kommentoi:

Somen kautta saa kokemustietoa laajemmalta verkostolta kuin omilta työkavereilta. Myös tutkittua tietoa löytää helpommin kuin itse etsimällä. Esimerkiksi lasten hoitotyöstä saa sopivasti suodatettua tietoa seuraamalla esimerkiksi Twitterissä alan asiantuntijoita.

...

Sosiaalinen media tarjoaa sairaanhoitajille myös mahdollisuuden välittää terveystietoa ja toteuttaa sairaanhoitajan eettisiin oheisiin kuuluvaa kohtaa: Sairaanhoitajat osallistuvat ihmisten terveyttä, elämän laatua ja hyvinvointia koskevaan keskusteluun ja päätöksentekoon sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. 

Valmistuin sairaanhoitajaksi Satakunnan ammattikorkeakoulusta (Pori), jossa yksi viimeisimpiä opintojaksoja oli näyttöön perustuva hoitotyö ja hoitotyön laatu. Opintojakson käytännönläheiset tehtävät oli integroitu osaltaan viimeiseen syventävään työharjoitteluun, jonka suoritin Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalla. Seminaarityössä tarkastelin todellisen potilasesimerkin kautta prosessikuvauksen toteutumista päivystyspotilaan hoitotyössä (AVH-potilaan hoitotyö päivystyspoliklinikalla -esitys). Tähän seminaarityöhön liittyen sanottakoon, että päivystyksessä toiminta perustuu nimenomaan standardoituihin toimintaohjeisiin (esim. Käypä hoito -suositus aivoinfarktista), jotta akuutissa tilanteessa hoitotyö olisi mahdollisimman tehokasta potilaan etua ajatellen. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen toimijan on hahmotettava prosessi ja osattava toimia omassa roolissaan - ennakoiden. Tietotaidon, intuition ja kokemuksen merkitys korostuu erityisellä tavalla päivystyshoitotyön akuuteimmissa tilanteissa.

Koen tärkeäksi olla mukana vaikuttamassa ja kehittämässä hoitotyötä meille kaikille parempaan suuntaan. Elinikäinen oppiminen on mahdollisuus ja haaste, jonka otan mielelläni vastaan. Toisinaan miettii omaa asennettaan innostuneena innovaattorina ja sen vaikutusta muihin, sillä hoitotyön todellisuus on usein kiireen tai muun vuoksi raskasta. Tuntuu, että toisten mielestä on helpompi tehdä asioita samalla tavalla kuin ne on tehty edelliset 30 vuotta, ja itsehän en ole edes ollut vielä syntynyt silloin. Mielestäni on paljon järkevämpää keskustella asioista kuin jatkaa valittamista. Me yhdessä luomme todellisuutemme ja teemme valintamme siitä haluammeko arkikokemuksemme olevan pääosin positiivista vai negatiivista. Näen kehittämisen voivan olla keino mahdollistaa muutoksia, jotka kantavat positiivisen vaikutuksensa myös joihinkin kiirettä aiheuttaviin tekijöihin. Mitä meillä on menetettävää - paitsi uudet hoitajat, jotka kyllästyvät ja vaihtavat alaa? XY-sukupolvi on tulossa ryminällä emmekä me hyväksy mitä tahansa. Miten siinä tapauksessa tulemme selviämään suuresta eläköityvien ja toisaalta ikääntyneiden määrästä?

Toivottavasti voin kantaa oman korteni kekoon tämän blogin avulla!