Hoitotyön informatiikan maisteriopinnot

Olen hiljattain aloittanut hoitotyön informatiikan maisteriopinnot, mistä olen kovin innoissani. Nyt ymmärrän, miten ala on kutsunut minua jo pidempään. Koen, että hoitotyön informatiikassa yhdistyvät sopivasti hoitotyön ja informaatioteknologian osaaminen kovin laaja-alaisella alalla.

American Nurses Association (2015) määrittelee hoitotyön informatiikan erikoisalaksi, joka tunnistaa, määrittelee, hallitsee ja kommunikoi dataa, informaatiota ja tietoa hoitotyössä. ANA:n (2015) mukaan hoitotyön informatiikka tukee sairaanhoitajia, potilaita, moniammatillista tiimiä ja muita sidosryhmiä päätöksenteossa haluttujen hoitotulosten saavuttamiseksi, ja päätöksentekoa tuetaan tietorakenteilla ja -prosesseilla sekä informaatioteknologialla.

Koulutus alkoi johtajuuden opinnoilla. Kurssilla kävimme läpi erilaisia johtajuuden malleja ja reflektoimme omaa johtamisosaamista ja -tyyliä. Valitettavasti itselleni ei ollut ehtinyt kertyä johtamisosaamista ennen kurssia, mutta saatoin silti tarkastella persoonallista tyyliäni. Opin, että osallistava transformatiivinen johtaminen on arvioitu tehokkaimmaksi johtamistyyliksi, minkä suhteen intuitioni osui oikeaan.

Johtajuusopintojen jälkeen olen päässyt aloittamaan hoitotyön informatiikan perusteista ja näyttöön perustuvan käytännön hyödyntämisestä potilaskeskeissä hoitotyössä ja kansanterveydessä. Olen pohtinut, miten hoitotyön informatiikka vaikuttaa hoitoonpääsyyn nykyteknologian aikana ja mitkä tekijät määrittelevät parhaita hoitotuloksia. Olen vahvistanut osaamistani luotettavien tietolähteiden etsimisessä ja tutkimusten kriittisessä tarkastelussa. Syventymistä näihin aiheisiin on vielä paljon edessä, mutta aiheet ovat varsin mieluisia jo sairaanhoitajaopintojen ajalta.

Nyt jo haaveilen siitä, miten voin hyödyntää koulutustani tulevaisuudessa. Tällä hetkellä koen valinnanvaikeutta, mutta uskon, että näkemys tarkentuu opintojen myötä. Olen onnellinen siitä, että saan opiskella tätä alaa ja kehittyä toisella tapaa hoitotyön asiantuntijaksi.

Lähde

American Nurses Association. (2015). Nursing Informatics: Scope and Standards of Practice (2nd ed.). Silver Spring, MD: American Nurses Association.

Luokkayhteiskunta

Suomen valtion velkaantumisen ehkäisemiseksi hallitus aikoo leikata opiskelijoiden saamista tuista neljänneksen ja siten velkauttaa sen sijaan opiskelijat. Suunnitelma on epätasa-arvoisuutta lisäävä ja heikentää suomalaista osaamista, kun kaikkea potentiaalia ei hyödynnetä (mm. lahjakkaat vähävaraiset).

Opiskelin sairaanhoitajaksi vuosina 2010-2014, joten opintojeni päättymisestä tuli kuukausi sitten kuluneeksi tasan kaksi vuotta. Opintojen ohella tein kaiken liikenevän ajan keikkaa eri paikoissa. Onnekseni hoitotyön opiskelijoilla oli ainakin vielä silloin hyvät mahdollisuudet tehdä töitä toisin kuin monien muiden alojen opiskelijoilla tai muutoin työmarkkinoilla. Työstä saatu korvauskaan ei ollut huonoimmasta päästä, suhteellisesti. Itse oli huolehdittava, ettei ylitä Kelan asettamia tulorajoja, mikä on absurdi rajoite niille, joilla ei ole omaisuutta nimissään.

Opintorahasta ja asumislisästä huolimatta jouduin pakon edessä turvautumaan opintolainaan, jota maksan edelleen. Autolainan sain sentään suoritettua pari kuukautta sitten. Tämän lainavertailun perusteella lienee selvää kumpi maksoi enemmän, koulutus vai auto. Olen sitä paitsi ihminen, joka ei hyväksy nykymallin lainoja eettisistä syistä, joten alistuminen pakkoon tuntui katkeralta, kun elämä ei ollut ehtinyt vielä edes alkaa.

Yksinhuoltajaäidilläni, joka yhä kärsii 11 vuotta sitten tapahtuneen vakavan kirurgisen hoitovirheen seurauksista, ei todellakaan ollut varaa tukea taloudellisesti. Arvostan äitiäni, hänen sisukasta asennettaan ja kaikkea mitä hän on tehnyt vuokseni enkä missään nimessä valita tilanteestani.

En kuitenkaan ymmärrä hallituksen (epä)logiikkaa leikata täysin vääristä kohteista. Tavoite kohentaa taloutta ja keinot sen toteuttamiseksi ovat täysin ristiriitaisia keskenään, jopa niin, että talous vain heikkenee ja suurin osa yhteiskunnasta kurjistuu. Koulutuksen epätasa-arvoisuus ei kuulu Suomen periaatteisiin ja arvoihin. Jos opiskeluni sijoittuisi näiden tulevaisuuden uhkakuvien todellisuuteen, en varmaankaan saisi mahdollisuutta opiskella ja tehdä työtä, jota omalla tavallaan rakastan.

Vuosipäivä

Varoitus! Luvassa laittoman pitkä postaus.

Tänään tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun valmistuin sairaanhoitajaksi Satakunnan ammattikorkeakoulusta. Ajatus sairaanhoitajaksi opiskelemisesta syntyi aivan viime hetkillä ennen yhteishaun päättymistä. Päätöstäni en ole katunut, vaan päinvastoin olen kovinkin yllättynyt löytämästäni intohimosta. Lisäksi kokemukset sairaanhoitajaopiskelijana ja valmistuneena sairaanhoitajana ovat olleet elämää rikastuttavia ja myös henkilökohtaisen kasvun mahdollistajia. En ole vieläkään luopunut realistisesta idealismistani, vaikka työllä on raskaatkin puolensa. Tämänhetkisenä suunnitelmanani on vahvistaa kliinistä osaamistani. Tulevaisuudellekin on suunnitelmaa.

Tutkintotodistus

Aloitin opiskeluni syksyllä 2010 jokseenkin tietämättömänä mitä odottaa niin koulutukselta kuin omalta suhtautumiseltani. Muistan jo alkuajoilta, miten ajatusmaailmaani järisytettiin ja aloin tuntea omanlaistansa vetoa nimenomaan hoitotyöhön. Ymmärsin, että sairaanhoitaja on asiantuntija, ja läpi koulutuksen painotettiin moniammatillista yhteistyötä entisaikojen hierarkkisuuden sijaan. Vielä tutkintotodistusanomuksen laatimiseen meitä valmistaessaan tutor-opettaja joutui muistuttamaan: "Sairaanhoitajaopiskelijat rastivat usein virheellisesti valmistuvansa suorittajatasoiseen ammattiin. Muistakaa, että valmistutte asiantuntijoiksi! Insinööriopiskelijat kyllä ymmärtävät tämän automaattisesti..."

Opiskeluvuosien aikana jouduin jonkin verran hakemaan omaa paikkaani opiskeluyhteisössä ja tulevana sairaanhoitajana. Niin minulle läheiset ihmiset kuin minä itsekin olin kuvitellut opiskelevani kovin akateemisesti. Paremmin tutustuttuani kollegoihin on usein ihmetelty, miksi persoonaltaan ja kyvyiltään niin älykäs ja teoreettisesti osaava on päätynyt valitsemaan tämän ammatin. Sairaanhoitajuus on tarjonnut mielestäni minulle sopivan annoksen teoreettista ja käytännön osaamista. Viimeistään viimeisenä opiskeluvuoteni motivaationi oli huipussaan: seminaaritöistä ja esseistä pukkasi kiitettäviä, opinnäytetyöhöni keskityin hyvin perfektionistisesti (ja se kyllä palkittiin) ja syventävässä 10 viikon harjoittelussani päivystyspoliklinikalla olin omassa elementissäni.

Harjoittelukokemukseni sijoittuvat monenlaisiin eri paikkoihin: dementiahoitokoti, kehitysvammahuolto, neuvola, sisätauti-geriatrinen akuuttiosasto, koulumme palvelukeskus Soteekki, kirurgian vuodeosasto ja päiväkirurgia sekä yhteispäivystyksen päivystyspoliklinikka ja -osasto. Koulun ohella tein myös mahdollisimman paljon keikkatöitä vanhusten- ja dementiahoitokodeissa sekä opintopisteiden tarpeeksi kartuttua kesät sisätauti-geriatrisella akuuttiosastolla. Vapaapäiviä oli vaihtelevasti, sillä onhan opiskelijabudjetilla Suomessa vaikea elää. Keikkatöistä sain ehkä hieman vajaan tonnin kuukaudessa. Opiskelun ja työnteon yhdistelmän sain pidettyä tasapainossa enkä koe liikaa rasittuneeni tästä.

Voiko ihanampaa olla: Yökkö kirjaa ja hoivakodin kissa kehrää sylissä.

Viime maanantaina vierailin opiskelupaikkakunnallani ja samalla kävin SAMKin kampuksella kertomassa kuulumisia muutamalle entiselle opettajalleni. He olivat kaikki kolme kovin iloisia vierailustani, ja vaikka valmistumisestani on ehtinyt vierähtää vasta vuosi, näistä yhdenkin opettajan kanssa jutellen vierähti tunti. Tutor-opettajani ainakin huokaisi helpotuksesta sanoessaan vitsailevaan sävyyn: "Ehkä olemme jossain onnistuneet [opettajina ja oppilaitoksena]."

Näin jälkikäteen ajateltuna ja muihin vertailtuna koen, että olen saanut ihan hyvät - monipuoliset ja ajantasaiset - eväät SAMKista. Kurjaahan se on, että koulutuksen resursseista tingitään jatkuvasti ja koulutuksen modernisoitumisen nimissä keksitään jos minkälaista virtuaaliopetusta. Totuus on kuitenkin se, että suurin osa nuorista ei pidä tästä kehityssuunnasta, joka sysää yhä enemmän vastuuta opiskelijalle ja luokkahuoneen ulkopuolelle. Sairaanhoitaja joutuu työssään moniin monin eri tavoin vaativiin sosiaalisiin tilanteisiin ja toimii jatkuvasti moniammatillisessa yhteistyössä. Miten toteutuu sosiaalinen kehittyminen, ryhmäytyminen ja ajatustenvaihto? Mitä tapahtuu opiskelijan motivaatiolle ilman ryhmän luomaa (hyödyllistä) painetta ja ilman ryhmän tukea? Kuka jaksaa keskittyä digitaaliseen materiaaliin? Onko varmistettu, että opiskelijoilla on kykyä hakea tietoa tarkoituksenmukaisista lähteistä ja kriittisesti tarkastella ja arvioida lähteiden luotettavuutta?

Kliininen hoitotyö -kirjan kimpussa

Ryhmäni oli siitä onnellisessa asemassa, että ongelmaperusteisena oppimisena (PBL) toteutettiin vain osa opinnoista. Monien jakama kokemus oli epävarmuuden tunne tiedollisesta osaamisestaan viimeistään siinä vaiheessa, kun siirryttiin harjoitteluun soveltamaan opittua. Yhtenä ongelma näkisin myös tiedonhaku- ja tiedonkäsittelytaitojen puutteellisuuden (johtuu se sitten mistä vain). Yhteisiä tehtävänpurkutuokioita varten koostetut raportit olivat kovin usein leikkaa ja liimaa -tekniikalla toteutettuja ja väkisinkin miettii kuinka paljon kyseisestä sisällöstä on käyty ajatuksella läpi. Ehkä ongelmaperusteisella oppimisella on hyvät tarkoituksensa, mutta se jäi toteutumatta optimaalisella tasolla.

Luentotyyppisestä opetuksesta tunnuttiin saavan enemmän irti. Luennon perustana toimiva diaesitys tai muu materiaali vaatii opettajalta panostusta ja tietojen päivittämistä myös työkokemuksen kautta. Kokenut sairaanhoitaja voi olla paras mentori. Niin kirurgisen kuin mielenterveyshoitotyön osalta nousee mieleen pari oikein erinomaista asiantuntijamaiseen opetukseen persoonallaan väriä tuonutta opettajaa. Lopulta huumori pitää mielenkiintoakin yllä eri tavalla kuin monotoninen luennointi.

Monet varmasti vastustavat ajatustani siitä, että sairaanhoitajaopinnot saisivat Suomessakin sisältää enemmän kirjallista työskentelyä, jonka kautta tieteellinenkin puoli vahvistuisi hoitotyössä ja yksilön ajattelussa. Näyttöön perustuvan hoitotyön hyväksyminen osaksi hoitotyötä ja sen hyödyntäminen tuntuvat olevan paljolti tästä tieteellisen puolen ymmärryksestä kiinni. Hoitotyö on monitieteellistä osaamista vaativaa ja sitä ollaan maailmanlaajuisesti kovaa vauhtia kehittämässä siihen suuntaan, että kaikelle toiminnalle on oltava tieteellinen perustelu. Toisiko se myös enemmän arvostusta hoitotyötä ja sairaanhoitajuutta kohtaan?

En väitä, etteikö Suomessa sairaanhoitajakoulutus valmistaisi kansainvälisesti kilpailukykyisiä ammattilaisia. Sosiaalisen median kautta olen ollut jo pidempään yhteydessä eri puolilla maailmaa vaikuttaviin sairaanhoitajaopiskelijoihin ja sairaanhoitajiin ja vertaillut koulutusta, kokemuksia, ajatuksia ja käytäntöä. Ehkä eniten olen tutustunut Yhdysvaltojen järjestelmään, vaikka sanottakoon, että koulutus ja vaatimukset siellä vaihtelevatkin osavaltioittain ja siellä valmistutaan joiltakin osin laajempaan tehtävänkuvaan ja keskitytään enemmän nimenomaan sairaanhoitajan tehtäviin kuin Suomessa.

Kirjallisten töiden kautta koulutus on heidän kokemanaan myös melko raadollista. Hoitosuunnitelmien laatiminen on suht keskeisessä osassa etenkin kliinisten harjoittelujen aikana. Harjoitus tehnee mestarin. Jotenkin koen, että jenkkikollegat, myös opiskelijat, osaavat hyvin selkeästi ja kokonaisvaltaisesti perustella kaiken hoidollisesta näkökulmasta. Mikseivät suomalaisetkin, jotenkin vain oma kokemukseni koulutuksessa on jäänyt vertailussa hieman epäjärjestelmällisemmäksi ja vaillinaisemmaksi, mutta olen pyrkinyt itse ottamaan oppia muilta.

Eräs opettajistani kommentoi, että syynä tähän ilmiöön kokonaisvaltaisesti on Suomessa se, että hoitotyössä ei ole vielä riittävästi professoreja nostamaan sairaanhoitajakoulutuksen statusta tieteelliselle yliopistotasolle. Ymmärrän kyllä, miten tämä saisi potentiaalisia opiskelijoita kääntämään selkänsä mahdollisuudelle opiskella sairaanhoitajaksi, mikä ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista. Sanottakoon, että itse en ole tämän tarkemmin tutustunut tähän asiaan tai siihen, mitä muutoksia on luultavasti tulossa.

Opinnäytetyö on pilkunviilaajan unelma...

Opinnäytetyönäni toteutin työelämälähtöisen projektin Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle. Projekti ja sen tuotos saivat innoituksensa paljolti STM:n antaman päivystysasetuksen pohjilta. Päivystysasetuksen tarkoituksena on yhtenäistää käytäntöjä laadun ja turvallisuuden näkökulmasta. Työryhmän raportissa käydään tarkemmin läpi päivystyspalveluiden nykytilannetta ja siihen tarvittavia muutoksia. Ongelmia esiintyy niin potilaiden päivystyspalveluiden tarkoituksenmukaisessa käytössä kuin terveydenhuoltojärjestelmän rakenteellisina puutteina, joiden vuoksi potilaat siirretään päivystyksen vastuulle. Opinnäytetyöni tiivistelmä lainattuna:

Opinnäytetyö toteutettiin työelämälähtöisenä projektina, jonka toimeksiantajana oli Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka. Projektin tarkoituksena oli edistää potilaiden tarkoituksenmukaista päivystyspoliklinikkapalveluiden käyttöä Satakunnan keskussairaalassa ja siten lisätä potilaiden tietoutta hoidon kiireellisyydestä. Opinnäytetyön tavoitteena oli tarkastella päivystyspoliklinikalla tapahtuvan hoidon kiireellisyysarviota teorian avulla, suunnitella, toteuttaa ja arvioida päivystyksellisen hoidon potilasohje Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle sekä kehittää potilaiden tiedonsaantia kyseisen sairaalan päivystyspoliklinikalla potilasohjeen avulla. Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka jakaa potilasohjetta edelleen Satakunnan alueen asukkaiden saataville, kuten terveyskeskuksiin. 

Projektin teoreettisina lähtökohtina toimivat päivystyshoidon kannalta oleelliset käsitteet. Teoriaosassa käsiteltiin päivystyspoliklinikkaa ja hoidon kiireellisyysarviota sekä potilasohjeen kriteereitä. Projektin tuotoksena laadittiin potilasohje teorian pohjalta. Potilasohje sisältää kiireellisen ja kiireettömän hoidon määrittelyä sekä näihin liittyviä toimintaohjeita, tietoa päivystyksen puhelinneuvonnasta sekä Satakunnan sairaanhoitopiirin alueen terveysasemien yhteystiedot. Lisäksi potilasohjeessa mainittiin internetin Terveyskirjasto luotettavana terveystiedon lähteenä. 

Potilasohjeen arviointi tapahtui kyselylomakkeiden avulla. Kyselyyn vastasi 10 Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikan sairaanhoitajaa tai lääkintävahtimestaria. Kyselylomakeanalyysin perusteella potilasohjeen kokonaisvaltaisesta toteutuksesta saatiin keskiarvoksi 3,4 asteikolla 1 (erittäin huono) – 4 (erittäin hyvä). 

Opinnäytetyön aihe oli ajankohtainen, koska Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka on siirtynyt yhteispäivystystoimintamalliin vuoden 2011 alussa. Tämä on lisännyt potilasmääriä etenkin yleislääketieteen päivystyksen puolella. Vuonna 2013 Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle tehtiin tilastojen mukaan yhteensä 64 000 käyntiä. Lisäksi koko Suomessa päivystyksen käsite on ollut epäselvä vuosikymmenien ajan. Päivystysten ruuhkautuminen vaarantaa potilasturvallisuuden ja kustannukset päivystyshoidosta tulevat kunnille kalliimmaksi kuin terveyskeskuksessa annettava hoito.

Tuotoksena syntyi Päivystyshoidon potilasohje, jota painettiin 128 000 kpl ja jaettiin Satakunnan alueella osoitteettomassa jakelussa Vinkkeli-lehdessä. (Huh heijaa, nyt huomasin ärsyttäviä taittovaiheessa syntyneitä tavutusvirheitä...) Potilasohjeeseen tehtiin vielä pieniä muutoksia Vinkkelin julkaisun jälkeen.

Seminaarin jälkeen odottelin virallista valmistumispäivää, joka oli 31. tammikuuta. Valmistumisen jälkeen tein kuntoutusosastolla parin viikon sijaisuuden. Kuumeisesti osastonhoitajan kanssa odotimme Valviran laillistamispäätöstä, joka lopulta saapui ennen työsuhteen alkamista. Kuntoutusosastolla pääsin nauttimaan hoitotyöstä, josta sekä potilaat että hoitajat olivat erityisen tyytyväisiä.

Tyytyväisen potilaan tilaustyönä teettämä kakku
kiitokseksi sairaan hyville hoitajille

Tämän kaksiviikkoisen jälkeen olin viisi viikkoa työttömänä, kunnes pääsin tutulle sisätautiosastolle maaliskuun loppupuolella. Oli helppoa, kun tunsi osaston henkilökunnan ja tiesi osaston toimintatavat ja päivärytmin. Nyt oli vain vahvistettava tietotaidollista osaamista ja kehityttävä entisestään sairaanhoitajan roolissa. Uutena asiana tuli iv-luvan myöntäminen ja suonensisäisen neste- ja lääkehoidon toteuttaminen. Osaston työtehtävien järjestelyistä johtuen sain tämän luvan myötä osallistua myös lääkärinkierroille ja moniammatillisiin kuntoutuspalavereihin hoitotyön edustajana, kirjata hoitosuunnitelmia ja pitää iltavuorolle pitkän raportin. Nämä neljä asiaa tarjosivat mahdollisuuden kehittyä.

Kesä oli kuuma. Kuumuuden yhteydessä mieleen nousee potilas, jonka haavahoito oli vaativaa ja aikaavievää (valehtelematta kaksi tuntia). Panssarinomaisen suojavaatetuksen lisäksi oli pukeuduttava kaikkiin suojatamineisiin ja astuttava ilmastoimattomaan eristyshuoneeseen. Eniten tässä kävi sääliksi potilasta. Kesän lopulla osasto alkoi pikku hiljaa tyhjentyä muuttoa ja alkavaa remonttia varten (lue YLEn uutisartikkeli Porin älysairaalasta, julkaistu 27.1.15). Luonnollisesti työtilanne lopahti kesän jälkeen ja ajan myötä työttömyys alkoi painaa mieltä.

Marraskuussa osallistuin Fiocan järjestämään kaksipäiväiseen koulutusseminaariin Tampereella. (Pahoitteluni, sillä syystä jos toisesta en ole vieläkään vastoin lupauksiani saanut viimeisteltyä tätä koskevaa postausta.) Koulutus oli otsikoitu Kliininen osaaja: Tunnista ja toimi! ja sen aihesisältöjä olivat: verensiirrot, henkeä uhkaava epilepsia, AVH, ABCDE - potilaan tilan ensiarviointi ja potilaan systemaattinen tutkiminen, MEWS - tunnista potilaan tilan muutokset ajoissa, ISBAR - raportoi tehokkaasti, MAPA - haastavan käytöksen ennakointi ja välttäminen, EKG:n rytmihäiriöt ja niiden tulkinta sekä haastavat haavanhoidot.

Lopulta mietin koulutuksen jälkeen: Olinko liian vastavalmistunut ja oikeat, ajantasaiset opit saanut, kun moni asia oli lähinnä kertausta? Ehkä siitäkin syystä innostuin erityisesti Minna Kemppaisen osuuksista, jotka käsittelivät aivoverenkiertohäiriöitä sekä EKG:n rytmihäiriöitä ja niiden tulkintaa. Ne olivat aiheita, joihin aika ei riitä sairaanhoitajan peruskoulutuksessa. Harmi vain, että tämänkään koulutuksen puitteissa ei aika riittänyt, vaikka paljon ehdimmekin käydä läpi ymmärrettävästi, ja Kemppaisen tyyliin, tiiviskin paketti oli äärimmäisen opettavaista.

Hieman ennen tätä koulutusta olin ehtinyt aloittaa uudessa työpaikassa uudessa kaupungissa. Kesälomien jälkeen ja laman takia työllisyystilanne oli synkistynyt ja ennen muuttoani ehdin olla 10 viikkoa työttömänä. Toimettomuutta oli vaikea sietää. Kävin työhaastattelussa, sain työpaikan, pakkasin kaiken omaisuuteni kahden viikon varoitusajalla ja ajoin Hertzin autolla kolmetuntisen muuttomatkan. Muuttokuluiksi muodostuivat lopulta vain auton vuokra ja bensa, mikä sopi erinomaisesti senhetkiseen taloudelliseen tilanteeseen.

Joulun pyhät tyytyväisenä töissä

Uudessa työpaikassa on alusta alkaen painotettu riittävää perehdytystä. Osaston ilmapiirin vuoksi on ollut helppo sopeutua mukaan joukkoon ja olla avoimesti oma itsensä. Epäröinti tai kysymyksetkään eivät ole aiheuttaneet päänvaivaa, kun kollegat ovat valmiita neuvomaan ja auttamaan. Erityisesti yksilövastuinen hoitotyö ja kiireenhallinta delegoimisineen vaativat vielä sopeutumista ja opettelua, mutta koen kaikin puolin päässeeni jyvälle työstäni tällä osastolla. Itselleni uuden potilasjärjestelmän olen sisäistänyt nopeasti, lienee metatiedollakin osuutensa, ja muut jopa pyytävät minulta opastusta.

Tähän väliin kerron ainakin omaa sydäntäni lämmittävän esimerkin, joka mielestäni hyvin kuvastaa osaston ilmapiiriä: Olin yövuorossa erään kokeenemman sairaanhoitajan kanssa. Hän pähkäili potilastietojärjestelmän kanssa jotain, mutta rohkeasti kysyi neuvoa. Lopulta hän sanoi: "Onpa hienoa, että kokeneemmat ja nuoremmat voivat näin toimia yhdessä. Sinä opetat minua tietoteknisissä asioissa ja minä taas pystyn opettamaan kokemukseni kautta kliinistä osaamista." Olisihan voinut käydä niinkin, että nuori hoitaja nähdään uhkana ja ylimielisenä. Tämä vastavuoroisuus ja sen tiedostaminen työyhteisössä, myös sanoin, on mielestäni ollut upeaa.

Potilastietojärjestelmään, sen erilaisuuteen ja työpaikalle ominaisen hoitotyön kannalta tarkoituksenmukaiseen kirjaamiseen liittyen olen tunnustellut ja hiljalleen etsinyt sopivaa tapaa kirjata, jotta mm. raportointi ja hoidon jatkuvuus olisivat mahdollisimman optimaalista. Lisäksi oma osansa kaikessa tässä oppimisessa ovat hoitotyön tietotaidollisen ja kliinisen osaamisen vahvistaminen. Kaikessa olen oppinut antamaan itselleni armoa ja aikaa, sitenhän sitä paremmin sisäistää ja oppii. Perehdytyskeskustelussa osastonhoitajakin viittasi tutkimustuloksiin, joiden mukaan uusi työntekijä, uusi sairaanhoitaja käy läpi tietyt vaiheet perehtyjästä aina asiantuntijaan, joten tässä sitä ollaan parisenkin vuotta perehtyjänä.

Tällä hetkellä tavoitteenani on vahvistaa kliinistä osaamistani, ja nykyinen työpaikkani on tämän kannalta erinomainen mahdollisuus. Potilaita, oireita ja sairauksia on laidasta laitaan eikä ainakaan sen puolesta pitäisi olla koskaan tylsää oppimisen ja kehittymisen näkökulmasta. Kun on tottunut hyvin konkreettisiin tavoitteisiin, tuntuu oudolta, että nyt ne ovat jollakin tapaa vaikeammin määriteltävissä tai rajattavissa. Vaatinee opettelua elää tässä hetkessä. Tulevaisuuden suhteen olen pohtinut lähinnä kliinistä asiantuntijuutta ja suurella todennäköisyydellä myös työtä ulkomailla. Aika näyttää kiinnostuksen ja menestyksen. Siitä olen tyytyväinen, että tällä hetkellä on kovin hyvä olla ammatillisessa mielessä.

Älä hätäänny, mä kyllä handlaan tilanteen kuin tilanteen

Huomaan kasvaneeni sairaanhoitajana monessa suhteessa. Kokemus ja toistot, sairauksineen ja oireineen monenlaisten potilaiden kohtaaminen ja hoitaminen, onnistumisen kokemukset sekä erilaisten työtapojen havainnointi ja soveltaminen ovat opettaneet paljon itsenäisyyttä, vahvistaneet ammatti-identiteettiä, itsetuntoa ja luottamusta omaan osaamiseen, auttaneet löytämään aina uudestaan ja uudestaan itselle sopivinta toimintatapaa ja ennen kaikkea luoneet tunteen siitä, että olen löytänyt edes osittain oman paikkani tästä maailmasta, tehdessäni hoitotyötä täydestä sydämestäni.

Päähänpistosta intohimo

Pari viikkoa sitten päätin lähettää hakemuksia useampaan työpaikkaan pääkaupunkiseudulla ja sainkin heti seuraavana päivänä kutsun työhaastatteluun. Kokemukseni työhaastatteluista on hyvin vähäistä, sillä usein olen saanut sovittua sijaisuudet työharjoittelupaikan kautta. Tästä huolimatta en jännittänyt tulevaa liiaksi, vaan yritin keskittyä ajattelemaan mitä vastaisin ja miten myisin itseäni työnantajalle. Yksi tavallisimmista, ja samalla tietyllä tapaa pelottavista, kysymyksistä lienee ”miksi sinusta tuli sairaanhoitaja?”. Mutta mitä kysymykseen voi vastata kuulostamatta kliseiseltä?

En ollut ajatellut sairaanhoitajan ammattia suuntaan tai toiseen omalla kohdallani. Lapsuuden haaveammattejani olivat poliisi, ammattijalkapalloilija, tutkija ja ”hullu tiedemies”. Lahjakkuuteni vuoksi muut ajattelivat minun suuntautuvan vahvasti akateemiselle tielle. Kun oli aika tehdä päätöksiä jatkokoulutuksen suhteen, en oikein tiennyt mitä halusin - tai halusin vähän kaikkea. Yhteishaussa hain opiskelemaan kieliä, lääketiedettä ja eräänlaisena viime hetken päähänpistona myös hoitotyötä. Vaikka teoreettinen osaaminen on suuri vahvuuteni, koin, että sen lisäksi halusin tehdä jotain käytännön- ja ihmisläheistä, ja hoitotyö tuntui sopivan näihin raameihin.

Lääketieteellisen en päässyt ensi yrittämällä, joten päädyin aloittamaan sairaanhoitajaopinnot. Opintojen alkaessa en ollut vielä selvittänyt suhdettani hoitotyöhön, ja kuka toisaalta olisikaan vielä siinä vaiheessa? Lopulta sain tyytyväisenä huomata, että olin tehnyt oikean valinnan. Etenkin opintojen loppuvaiheilla eli mitä ”vaikeammaksi” ja kokonaisvaltaisemmaksi aiheet muuttuivat, sitä mielekkäämpää opiskelu oli. Työharjoitteluissa puolestaan pääsi näyttämään itselleen (ja tietysti muille, arvioijille) mitä oli teoriassa oppinut ja miten sitä osasi soveltaa käytännössä ja käytännön yksilöllisissä ja muuttuvissa tilanteissa. Lisäksi työharjoittelut olivat oivaa ammatillisen ja henkisen kasvun aikaa, mikä vahvisti edelleen tunnetta siitä, että sovin hoitotyöhön ja että olen valmistuttuani sairaan hyvä hoitaja.

Jos en aikoinaan ollut varma suhtautumisestani ja soveltumisestani hoitotyöhön, nyt tiedän kokemuksesta, että näin on ollut oleva. Suhtaudun hoitotyöhön ylpeydellä. Haluan kehittyä ja olla mukana kehittämässä hoitotyötä niin mikro- kuin makrotasoilla, toivottavasti enenevissä määrin kokemuksen karttuessa. Arjen työssä teen parhaani potilaiden eduksi ja pienetkin voitot niin potilaan kuin itseni kanssa riittävät sanattomaksi kiitokseksi. Vaikka elämä onkin aaltoilevaa vaihtelua ja on päiviä, jolloin kaipaa taukoa kaikesta, koen potilaiden kanssa työskentelyn energisoivaksi ja olen tyytyväinen elämääni. Saatan kuulostaa taas kovin idealistilta, mutta silläkin uhalla olen vain oma itseni.

Työhaastattelussa kerroin itsestäni hoitotyön tekijänä käytännön esimerkkien, saamani palautteen ja persoonani ominaisuuksien kautta, ja luulen, että aitoutensa paljastaminen ei lopulta ole niin kliseistä. Väitteilleen on hyvä osoittaa perusteluja, joten luonteenpiirteensä ja osaamisensa on hyvä sitoa kokemuksiin ja kertoa omaa tarinaansa omin sanoin. Se luonee parhaimman vaikutuksen potentiaaliseen työnantajaan, kun nuorena sairaanhoitajana ei ole osoittaa dokumentteja tai suosituksia osaamisestaan.

***

Lopulta paljastettakoon uteliaille se, että vaikka en saanutkaan hakemaani työtä, minulle tarjottiin samalta osastolta sijaisuutta, joten edessä on muutto 250 km päähän. (Tällä alueella ei kuitenkaan ole luvassa helpotusta työllisyystilanteeseen ainakaan seuraavan vuoden aikana ja pääkaupunkiseudulla on tarvetta.) Tämä vie taas askelen lähemmäs haaveeni toteuttamista, vaikka tuntuukin haikealta muuttaa paikasta, jonne on juuri ehtinyt kiintyä.

Kun kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa

Olen toistamiseen valmistumiseni jälkeen jäänyt työttömäksi koulutustani vastaavista työtehtävistä. Vähintään viime syksystä alkaen hoitoalan työllisyystilanne on ollut – ainakin subjektiivisesti tarkasteltuna – entistä heikompi. Tilastokeskuksen Työvoimatutkimuksen tuorein julkaisu vahvistaa yleisen työttömyysasteen nousseen vuoden aikana 6,6 %:sta 7,0 %:iin. Hoitoalan työttömyyttä selittänee parhaiten säästöbudjetti, jolla voi kuitenkin olla hyvinkin epäedullisia seurauksia, myös taloudelliseen aspektiin liittyen. En ala tässä sen tarkemmin analysoida yhteiskuntamme ja erityisemmin terveydenhuoltoalan taloudellista tilannetta. Itselleni tämän blogin motiivina on näin alkuun ennemminkin kuvata kokemuksiani uutena sairaanhoitajana.

Viimeisin, määräaikainen työsuhteeni kesti melkein viisi kuukautta. Osasto oli tuttu jo viime kesästä. Uutta oli se, että Valviran armosta saan harjoittaa ammattiani itsenäisesti ja täten harteillani on täysi vastuu ja velvollisuus teoistani. Sairaanhoitajan ammatissa kohtaa aina uusia asioita eikä opittava lopu koskaan. Asetelmana valmistumisen jälkeinen elämä tarjosi konkreettisia asioita opittavaksi ja kehitettäväksi: lääkärinkierrot kaikkine paperihommineen, ajanhallinta, tehtävien delegoiminen, kierron jälkeisen raportin pitäminen (yksittäisen potilaan kokonaisvaltaisen tilanteen hahmottaminen ja sen ilmaiseminen johdonmukaisesti) sekä omaisten ja potilaiden kohtaaminen eräänlaisena ”vastuuhenkilönä” moduulin potilaista. Yrityksen ja erehdyksen, päättäväisyyden sekä kollegoiden tuen ja neuvojen avulla voin lopulta sanoa onnistuneeni kehittämään itseäni entistä parempaan suuntaan. Työkokemuksen myötä koen itsevarmuuteni kasvaneen huimasti, ja voin olla tyytyväinen, etteivät opiskelukavereiden kanssa viime syksynä kuvitellut katastrofiajatukset toteutuneetkaan.

Työttömyys on osaltaan ollut pettymys. Valmistuneena haluaa lähteä valloittamaan maailmaa askel kerrallaan (ei sillä, että minulta puuttuisi nöyryyttä), mutta todellisuus laittaa hieman kapuloita rattaisiin. En kuitenkaan ole antanut pettymyksen tai muiden negatiivisten tunteiden viedä valtaa, sillä loputtoman itsesäälin ja märehtimisen sijaan voin tehdä rakentavia ja positiivisia valintoja. Olen käyttänyt aikaa hyödykseni urheilemalla, valokuvaamalla ja tekemällä asioita, joihin ei muutoin muka riittäisi aika, innostus tai jaksaminen. Lisäksi olen viime aikoina uppoutunut hyvien kirjojen pariin, ja osittain siihen liittyen, pyrkinyt säännöllisempään itseopiskeluun. Itseopiskelu vaatii motivaatiota, mutta kiinnostukseni on sisäsyntyistä ja opiskelun vaatimukset ovat vain omiani.

Rutiinin puute ja sosiaalisten suhteiden väheneminen ovat osaltaan hankalia. Vapaudesta ja omaehtoisuudesta voi nauttia, mutta kaikkea kohtuudella. Toisten käydessä töissä ei välttämättä ole niin helppoa löytää yhteistä aikaa, vaikka vielä vaikeampaa se varmasti on, jos molemmat osapuolet ovat samanaikaisesti vuorotyössä. Onneksi ryhmässä harrastaminen kahdesta neljään kertaan viikossa suo mahdollisuuden kasvokkain tapahtuvalle sosiaaliselle vuorovaikutukselle ja yhdessä tekemiselle - toisinaan jopa onnistumisille. Olin alkanut tunnistaa itsessäni kuuluvuuden tunnetta työyhteisössäni. Se yllätti, mutta tuntui kovin mukavalta. Ajan myötä selvinnee kyseisen osaston sijaistarve, joten paluu samaiselle osastolle ei ole mahdottomuus.

Haaveissani on edelleen työllistyä päivystyshoitotyöhön. Se on intohimoni - jos suomalainen voi asian näin ilmaista. En kuitenkaan torju muita työpaikkoja, sillä tiedän, että kokemus työharjoittelusta päivystyksessä ja viimeisin työsuhteeni sisätautien akuuttivuodeosastolla ovat puolin ja toisin auttaneet vahvistamaan osaamista ja ymmärrystä hoitotyön kokonaisuudesta. Mottoni on, että kaikesta voi oppia.

Mottoni tähän hetkeen: kaikella on tarkoituksensa, ymmärryksestäni riippumatta.