Miten päädyin sairaanhoitajaksi Yhdysvaltoihin?

Kuva: Bruce Mars / StockSnap.io

Voidakseen tehdä sairaanhoitajan töitä Yhdysvalloissa, tulee olla sairaanhoitajan tutkinto, voimassaoleva sairaanhoitajan lisenssi (pohjalla rekisteröinti Suomessa) ja kaksi vuotta työkokemusta sairaanhoitajana. 

Lisäksi viisumin vuoksi pitää olla työnantaja sponssorina ja tämä tapahtuu helpoiten välitysfirman toimiessa työnantajana. Sairaanhoitajien kohdalla vaatimuksena on permanent residency (PR) eli niin kutsuttu vihreä kortti, jonka voi saada EB-3-viisumikategorian (employment-based) kautta. 

Yhdysvaltalaiset sairaalat maksavat kotimaisille traveler-sairaanhoitajille suuria bonuksia yleensä 13 viikon sopimuksista. Koska sairaanhoitajia ei ehditä kouluttaa samaan tahtiin kuin heitä eläköityy, ulkomaalaiset jo pätevyytensä hankkineet ja osoittaneet ovat tervetulleita. Sairaanhoitajapulan vuoksi PR-kortin saaminen on tavallaan helppoa, kunhan täyttää vaaditut kriteerit.

Tutkintotodistus

Lisenssiä varten sairaanhoitajan tutkinnon tulee vastata yhdysvaltalaista Bachelor of Science in Nursing (BSN) -tutkintoa, kattaen kaikki erikoisalat teorian ja käytännön osalta.

Itse hain ensimmäistä lisenssiä Coloradon osavaltiosta, joten tutkintoni arvioijana toimi Commission on Graduates of Foreign Nursing Schools (CGFNS). Heidän raporttinsa, Credentials Evaluation Service Report (CES), maksoi 350 dollaria ja sen arvioinnissa kesti parisen kuukautta.

Eri osavaltioilla on erilaisia vaatimuksia tutkinnon arvioimiseksi. On varmistettava kyseisen osavaltion Board of Nursing (BON) -nettisivustolta osavaltiokohtaiset kriteerit.

CES-raporttiin tarvitaan:

• ylioppilastutkintotodistus
• sairaanhoitajan tutkintotodistus
• todistuksen varmennus ammattikorkeakoulusta
• sairaanhoitajaksi rekisteröinnin varmennus Valviralta
• englannin kielitestin tulokset

Todistuksen varmennus täytyy lähettää ammattikorkeakoulun allekirjoitettavaksi ja koulun tulee lähettää se suoraan CGFNS:lle leimoineen päivineen. Alla olevaan taulukkoon on täytettävä kaikki teoria- ja käytännön tunnit. 

Tietääkseni minimimäärä teoriaa olisi 40 tuntia ja minimimäärä käytäntöä 80 tuntia per aihealue. Tutkintoni Satakunnan ammattikorkeakoulusta takasi sen, että teoria- ja käytännön tunteja oli molempia vähintään kaksinkertaisesti vaadittuun nähden. Ainoa ongelma tutkinnon tuntien erittelyssä oli se, että suomalaisessa ammattikorkeakoulutuksessa oppiaineet on integroitu.

Hankkiessani tutkintotodistuksen arvioinnin maisterin tutkintoa varten selvisi, että edellisen lisäksi tutkintoni vastaa 147 yhdysvaltalaista opintopistettä. Olen käsittänyt, että yhdysvaltalainen sairaanhoitajatutkinto koostuu yleensä 122 opintopisteestä, jotka jakautuvat lähes puoliksi yleisopetuksen ja varsinaisten hoitotyön opintojen välillä. Täten suomalainen sairaanhoitajatutkinto on varsin pätevä myös Yhdysvalloissa.

Tutkintotodistuksen tunnustamiseen vaadittava tuntijaottelu.

Englannin kielen testi

Englannin kielitaidon todistamiseksi voi tehdä joko TOEFL- tai IELTS-testin. Näissä testataan niin puhumista, kuullunymmärtämistä, luetunymmärtämistä kuin kirjoittamista. Maksimiarvosana on 9.0 ja sairaanhoitajilta vaaditaan keskiarvoksi vähintään 6.5 ja puhumisessa vielä erikseen 7.0.

Tein IELTS-testin British Councilin kautta Helsingissä ja maksoin testistä 250 euroa. Sain testistä huippupisteet, mutta silti koin kokeen vaativaksi etenkin siksi, että aika oli hyvin rajallinen jokaisen tehtävän tekemiseen. IELTS-testiin kannattaa panostaa kunnolla ja kokeessa kannattaa keskittyä huolella; IELTS on vaikeampi kuin ylioppilaskirjoitukset.

Hakemus hoitotyön lautakunnalle

Hakemus ja kaikki osavaltion vaatimat dokumentit tulee toimittaa valitulle board of nursingille (BON) ennen testiluvan (authorization to test, ATT) saamista. Jotkut osavaltiot vaativat tässä vaiheessa yhdysvaltalaisen sosiaaliturvatunnuksen, joten maahanmuuttostatuksesta riippuen joihinkin osavaltioihin hakeminen voi olla mahdotonta. Maahanmuuttajana pysyvän oleskeluluvan ja siten sosiaaliturvatunnuksen saa vasta, kun on ensin täyttänyt vaatimukset tutkinnon ja lisenssoinnin kannalta, joten ilman statusta on valittava osavaltio, joka ei vaadi sosiaaliturvatunnusta.

Itse olin tällaisessa asemassa ja tein hakemuksen Coloradon BONille. Täytin paperisen hakemuksen, maksoin 88 dollaria ja lähetin kirjeen postissa Coloradoon. Tämän jälkeen pääsin kirjautumaan myös netissä, ja hakemuksen viimeisteltyäni testiluvan saamisessa kesti noin viikko. Sen jälkeen varasin NCLEX-testiajan Lontoon Holbornin Pearson VUE -testikeskukseen. 

NCLEX

NCLEX eli National Council Licensure Examination testaa vähimmäiskompetenssia, jota sairaanhoitajilta vaaditaan potilasturvallista hoitotyötä toteuttaakseen. Testi hyödyntää computer adaptive testing (CAT) -mallia. Jokainen oikea vastaus synnyttää vaikeamman kysymyksen ja väärä vastaus helpomman. Tarkoituksena on osoittaa osaamisensa läpipääsyyn vaaditun rajan yläpuolella. Testiin saa käyttää aikaa kuusi tuntia ja maksimimäärä kysymyksiä on 265. Testin voi läpäistä jo 75 kysymyksellä.

National Council of State Boards of Nursingin (NCSBN) -tilastojen mukaan Yhdysvalloissa koulutetuista noin 90 % läpäisee testin ensimmäisellä kerralla, mutta ulkomaalaisista vain 43 %. Ulkomaalaisten joukkoon mahtuu kuitenkin kaikenlaisia hakijoita enkä usko, että Suomessa koulutetuilla ja kokeneilla sairaanhoitajilla on suurempia ongelmia selviytyä kokeesta. Kokeessa oikeat vastaukset ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin siihen käytetty aika.

Lisenssi

NCLEX-testin läpäistyään ja kun BON on tarkistanut tulokset, lautakunta myöntää sairaanhoitajalisenssin. Tämä voi olla pankkikortin kokoinen tai seinälle ripustettava todistus. Tieto lisenssistä löytyy myös netistä Nursys-sivustolta, jotta tulevat työnantajat voivat tarkistaa lisenssin voimassaolon, kuten Suomessa Valviran JulkiTerhikki-palvelusta.

NCSBN:n nettisivustolla kerrotaan, että kahden päivän kuluessa on mahdollisuus maksua vastaan saada tulokset ja että lisenssin myöntämiseen saattaa mennä kuusi viikkoa. Henkilökohtainen kokemukseni on se, että lisenssi myönnettiin 36 tuntia NCLEX-kokeen loppumisen jälkeen.

Lisenssin saatuaan sairaanhoitaja voi hakeutua töihin Yhdysvalloissa, kunhan maahanmuuttostatus on kunnossa.

Välitysfirma

Otin yhteyttä Avant Healthcare Professionals -nimiseen välitysfirmaan ennen kuin aloitin koko prosessin. He lupasivat sponsoroida minulle pysyvän oleskeluluvan sitä vastaan, että teen heidän kanssaan muutaman vuoden pituisen työsopimuksen (sopimus perustuu tuntimäärään). 

Välitysfirma huolehti viisumin käsittelyyn tarvittavista dokumenteista ja toimitin heille mitä he pyysivät. Lopulta kävin Helsingin konsulaatissa haastattelussa ja viisumi myönnettiin minulle muitta mutkitta. Pysyvän oleskelulupakortin (vihreä kortti) sain postitse sen jälkeen, kun olin ensin ylittänyt Yhdysvaltain rajan viisumin kanssa.

Rajan yli piti kuljettaa iso kasa dokumentteja "varmuuden vuoksi".

Avant järjesti asunnon Floridassa ja muutaman viikon ajan kävin kursseja heidän päämajallaan. Noiden viikkojen aikana opimme käytännön asioita (auton ostaminen, vakuutukset, asunnon vuokraaminen, pankki- ja luottokortit), hankimme ajokortit, asunnot ja autot sekä harjoittelimme vielä kliinisiä taitoja (suomalaisena en kokenut tälle erityistä tarvetta). Lopulta pääsin Floridasta Ohioon trip support specialistin kanssa. Tämä henkilö auttoi välttämättömien tavaroiden hankkimisessa ja oli mukana, kun kävin tutustumassa uuteen sairaalaan.

Luokkayhteiskunta

Suomen valtion velkaantumisen ehkäisemiseksi hallitus aikoo leikata opiskelijoiden saamista tuista neljänneksen ja siten velkauttaa sen sijaan opiskelijat. Suunnitelma on epätasa-arvoisuutta lisäävä ja heikentää suomalaista osaamista, kun kaikkea potentiaalia ei hyödynnetä (mm. lahjakkaat vähävaraiset).

Opiskelin sairaanhoitajaksi vuosina 2010-2014, joten opintojeni päättymisestä tuli kuukausi sitten kuluneeksi tasan kaksi vuotta. Opintojen ohella tein kaiken liikenevän ajan keikkaa eri paikoissa. Onnekseni hoitotyön opiskelijoilla oli ainakin vielä silloin hyvät mahdollisuudet tehdä töitä toisin kuin monien muiden alojen opiskelijoilla tai muutoin työmarkkinoilla. Työstä saatu korvauskaan ei ollut huonoimmasta päästä, suhteellisesti. Itse oli huolehdittava, ettei ylitä Kelan asettamia tulorajoja, mikä on absurdi rajoite niille, joilla ei ole omaisuutta nimissään.

Opintorahasta ja asumislisästä huolimatta jouduin pakon edessä turvautumaan opintolainaan, jota maksan edelleen. Autolainan sain sentään suoritettua pari kuukautta sitten. Tämän lainavertailun perusteella lienee selvää kumpi maksoi enemmän, koulutus vai auto. Olen sitä paitsi ihminen, joka ei hyväksy nykymallin lainoja eettisistä syistä, joten alistuminen pakkoon tuntui katkeralta, kun elämä ei ollut ehtinyt vielä edes alkaa.

Yksinhuoltajaäidilläni, joka yhä kärsii 11 vuotta sitten tapahtuneen vakavan kirurgisen hoitovirheen seurauksista, ei todellakaan ollut varaa tukea taloudellisesti. Arvostan äitiäni, hänen sisukasta asennettaan ja kaikkea mitä hän on tehnyt vuokseni enkä missään nimessä valita tilanteestani.

En kuitenkaan ymmärrä hallituksen (epä)logiikkaa leikata täysin vääristä kohteista. Tavoite kohentaa taloutta ja keinot sen toteuttamiseksi ovat täysin ristiriitaisia keskenään, jopa niin, että talous vain heikkenee ja suurin osa yhteiskunnasta kurjistuu. Koulutuksen epätasa-arvoisuus ei kuulu Suomen periaatteisiin ja arvoihin. Jos opiskeluni sijoittuisi näiden tulevaisuuden uhkakuvien todellisuuteen, en varmaankaan saisi mahdollisuutta opiskella ja tehdä työtä, jota omalla tavallaan rakastan.

Vuosipäivä

Varoitus! Luvassa laittoman pitkä postaus.

Tänään tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun valmistuin sairaanhoitajaksi Satakunnan ammattikorkeakoulusta. Ajatus sairaanhoitajaksi opiskelemisesta syntyi aivan viime hetkillä ennen yhteishaun päättymistä. Päätöstäni en ole katunut, vaan päinvastoin olen kovinkin yllättynyt löytämästäni intohimosta. Lisäksi kokemukset sairaanhoitajaopiskelijana ja valmistuneena sairaanhoitajana ovat olleet elämää rikastuttavia ja myös henkilökohtaisen kasvun mahdollistajia. En ole vieläkään luopunut realistisesta idealismistani, vaikka työllä on raskaatkin puolensa. Tämänhetkisenä suunnitelmanani on vahvistaa kliinistä osaamistani. Tulevaisuudellekin on suunnitelmaa.

Tutkintotodistus

Aloitin opiskeluni syksyllä 2010 jokseenkin tietämättömänä mitä odottaa niin koulutukselta kuin omalta suhtautumiseltani. Muistan jo alkuajoilta, miten ajatusmaailmaani järisytettiin ja aloin tuntea omanlaistansa vetoa nimenomaan hoitotyöhön. Ymmärsin, että sairaanhoitaja on asiantuntija, ja läpi koulutuksen painotettiin moniammatillista yhteistyötä entisaikojen hierarkkisuuden sijaan. Vielä tutkintotodistusanomuksen laatimiseen meitä valmistaessaan tutor-opettaja joutui muistuttamaan: "Sairaanhoitajaopiskelijat rastivat usein virheellisesti valmistuvansa suorittajatasoiseen ammattiin. Muistakaa, että valmistutte asiantuntijoiksi! Insinööriopiskelijat kyllä ymmärtävät tämän automaattisesti..."

Opiskeluvuosien aikana jouduin jonkin verran hakemaan omaa paikkaani opiskeluyhteisössä ja tulevana sairaanhoitajana. Niin minulle läheiset ihmiset kuin minä itsekin olin kuvitellut opiskelevani kovin akateemisesti. Paremmin tutustuttuani kollegoihin on usein ihmetelty, miksi persoonaltaan ja kyvyiltään niin älykäs ja teoreettisesti osaava on päätynyt valitsemaan tämän ammatin. Sairaanhoitajuus on tarjonnut mielestäni minulle sopivan annoksen teoreettista ja käytännön osaamista. Viimeistään viimeisenä opiskeluvuoteni motivaationi oli huipussaan: seminaaritöistä ja esseistä pukkasi kiitettäviä, opinnäytetyöhöni keskityin hyvin perfektionistisesti (ja se kyllä palkittiin) ja syventävässä 10 viikon harjoittelussani päivystyspoliklinikalla olin omassa elementissäni.

Harjoittelukokemukseni sijoittuvat monenlaisiin eri paikkoihin: dementiahoitokoti, kehitysvammahuolto, neuvola, sisätauti-geriatrinen akuuttiosasto, koulumme palvelukeskus Soteekki, kirurgian vuodeosasto ja päiväkirurgia sekä yhteispäivystyksen päivystyspoliklinikka ja -osasto. Koulun ohella tein myös mahdollisimman paljon keikkatöitä vanhusten- ja dementiahoitokodeissa sekä opintopisteiden tarpeeksi kartuttua kesät sisätauti-geriatrisella akuuttiosastolla. Vapaapäiviä oli vaihtelevasti, sillä onhan opiskelijabudjetilla Suomessa vaikea elää. Keikkatöistä sain ehkä hieman vajaan tonnin kuukaudessa. Opiskelun ja työnteon yhdistelmän sain pidettyä tasapainossa enkä koe liikaa rasittuneeni tästä.

Voiko ihanampaa olla: Yökkö kirjaa ja hoivakodin kissa kehrää sylissä.

Viime maanantaina vierailin opiskelupaikkakunnallani ja samalla kävin SAMKin kampuksella kertomassa kuulumisia muutamalle entiselle opettajalleni. He olivat kaikki kolme kovin iloisia vierailustani, ja vaikka valmistumisestani on ehtinyt vierähtää vasta vuosi, näistä yhdenkin opettajan kanssa jutellen vierähti tunti. Tutor-opettajani ainakin huokaisi helpotuksesta sanoessaan vitsailevaan sävyyn: "Ehkä olemme jossain onnistuneet [opettajina ja oppilaitoksena]."

Näin jälkikäteen ajateltuna ja muihin vertailtuna koen, että olen saanut ihan hyvät - monipuoliset ja ajantasaiset - eväät SAMKista. Kurjaahan se on, että koulutuksen resursseista tingitään jatkuvasti ja koulutuksen modernisoitumisen nimissä keksitään jos minkälaista virtuaaliopetusta. Totuus on kuitenkin se, että suurin osa nuorista ei pidä tästä kehityssuunnasta, joka sysää yhä enemmän vastuuta opiskelijalle ja luokkahuoneen ulkopuolelle. Sairaanhoitaja joutuu työssään moniin monin eri tavoin vaativiin sosiaalisiin tilanteisiin ja toimii jatkuvasti moniammatillisessa yhteistyössä. Miten toteutuu sosiaalinen kehittyminen, ryhmäytyminen ja ajatustenvaihto? Mitä tapahtuu opiskelijan motivaatiolle ilman ryhmän luomaa (hyödyllistä) painetta ja ilman ryhmän tukea? Kuka jaksaa keskittyä digitaaliseen materiaaliin? Onko varmistettu, että opiskelijoilla on kykyä hakea tietoa tarkoituksenmukaisista lähteistä ja kriittisesti tarkastella ja arvioida lähteiden luotettavuutta?

Kliininen hoitotyö -kirjan kimpussa

Ryhmäni oli siitä onnellisessa asemassa, että ongelmaperusteisena oppimisena (PBL) toteutettiin vain osa opinnoista. Monien jakama kokemus oli epävarmuuden tunne tiedollisesta osaamisestaan viimeistään siinä vaiheessa, kun siirryttiin harjoitteluun soveltamaan opittua. Yhtenä ongelma näkisin myös tiedonhaku- ja tiedonkäsittelytaitojen puutteellisuuden (johtuu se sitten mistä vain). Yhteisiä tehtävänpurkutuokioita varten koostetut raportit olivat kovin usein leikkaa ja liimaa -tekniikalla toteutettuja ja väkisinkin miettii kuinka paljon kyseisestä sisällöstä on käyty ajatuksella läpi. Ehkä ongelmaperusteisella oppimisella on hyvät tarkoituksensa, mutta se jäi toteutumatta optimaalisella tasolla.

Luentotyyppisestä opetuksesta tunnuttiin saavan enemmän irti. Luennon perustana toimiva diaesitys tai muu materiaali vaatii opettajalta panostusta ja tietojen päivittämistä myös työkokemuksen kautta. Kokenut sairaanhoitaja voi olla paras mentori. Niin kirurgisen kuin mielenterveyshoitotyön osalta nousee mieleen pari oikein erinomaista asiantuntijamaiseen opetukseen persoonallaan väriä tuonutta opettajaa. Lopulta huumori pitää mielenkiintoakin yllä eri tavalla kuin monotoninen luennointi.

Monet varmasti vastustavat ajatustani siitä, että sairaanhoitajaopinnot saisivat Suomessakin sisältää enemmän kirjallista työskentelyä, jonka kautta tieteellinenkin puoli vahvistuisi hoitotyössä ja yksilön ajattelussa. Näyttöön perustuvan hoitotyön hyväksyminen osaksi hoitotyötä ja sen hyödyntäminen tuntuvat olevan paljolti tästä tieteellisen puolen ymmärryksestä kiinni. Hoitotyö on monitieteellistä osaamista vaativaa ja sitä ollaan maailmanlaajuisesti kovaa vauhtia kehittämässä siihen suuntaan, että kaikelle toiminnalle on oltava tieteellinen perustelu. Toisiko se myös enemmän arvostusta hoitotyötä ja sairaanhoitajuutta kohtaan?

En väitä, etteikö Suomessa sairaanhoitajakoulutus valmistaisi kansainvälisesti kilpailukykyisiä ammattilaisia. Sosiaalisen median kautta olen ollut jo pidempään yhteydessä eri puolilla maailmaa vaikuttaviin sairaanhoitajaopiskelijoihin ja sairaanhoitajiin ja vertaillut koulutusta, kokemuksia, ajatuksia ja käytäntöä. Ehkä eniten olen tutustunut Yhdysvaltojen järjestelmään, vaikka sanottakoon, että koulutus ja vaatimukset siellä vaihtelevatkin osavaltioittain ja siellä valmistutaan joiltakin osin laajempaan tehtävänkuvaan ja keskitytään enemmän nimenomaan sairaanhoitajan tehtäviin kuin Suomessa.

Kirjallisten töiden kautta koulutus on heidän kokemanaan myös melko raadollista. Hoitosuunnitelmien laatiminen on suht keskeisessä osassa etenkin kliinisten harjoittelujen aikana. Harjoitus tehnee mestarin. Jotenkin koen, että jenkkikollegat, myös opiskelijat, osaavat hyvin selkeästi ja kokonaisvaltaisesti perustella kaiken hoidollisesta näkökulmasta. Mikseivät suomalaisetkin, jotenkin vain oma kokemukseni koulutuksessa on jäänyt vertailussa hieman epäjärjestelmällisemmäksi ja vaillinaisemmaksi, mutta olen pyrkinyt itse ottamaan oppia muilta.

Eräs opettajistani kommentoi, että syynä tähän ilmiöön kokonaisvaltaisesti on Suomessa se, että hoitotyössä ei ole vielä riittävästi professoreja nostamaan sairaanhoitajakoulutuksen statusta tieteelliselle yliopistotasolle. Ymmärrän kyllä, miten tämä saisi potentiaalisia opiskelijoita kääntämään selkänsä mahdollisuudelle opiskella sairaanhoitajaksi, mikä ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista. Sanottakoon, että itse en ole tämän tarkemmin tutustunut tähän asiaan tai siihen, mitä muutoksia on luultavasti tulossa.

Opinnäytetyö on pilkunviilaajan unelma...

Opinnäytetyönäni toteutin työelämälähtöisen projektin Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle. Projekti ja sen tuotos saivat innoituksensa paljolti STM:n antaman päivystysasetuksen pohjilta. Päivystysasetuksen tarkoituksena on yhtenäistää käytäntöjä laadun ja turvallisuuden näkökulmasta. Työryhmän raportissa käydään tarkemmin läpi päivystyspalveluiden nykytilannetta ja siihen tarvittavia muutoksia. Ongelmia esiintyy niin potilaiden päivystyspalveluiden tarkoituksenmukaisessa käytössä kuin terveydenhuoltojärjestelmän rakenteellisina puutteina, joiden vuoksi potilaat siirretään päivystyksen vastuulle. Opinnäytetyöni tiivistelmä lainattuna:

Opinnäytetyö toteutettiin työelämälähtöisenä projektina, jonka toimeksiantajana oli Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka. Projektin tarkoituksena oli edistää potilaiden tarkoituksenmukaista päivystyspoliklinikkapalveluiden käyttöä Satakunnan keskussairaalassa ja siten lisätä potilaiden tietoutta hoidon kiireellisyydestä. Opinnäytetyön tavoitteena oli tarkastella päivystyspoliklinikalla tapahtuvan hoidon kiireellisyysarviota teorian avulla, suunnitella, toteuttaa ja arvioida päivystyksellisen hoidon potilasohje Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle sekä kehittää potilaiden tiedonsaantia kyseisen sairaalan päivystyspoliklinikalla potilasohjeen avulla. Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka jakaa potilasohjetta edelleen Satakunnan alueen asukkaiden saataville, kuten terveyskeskuksiin. 

Projektin teoreettisina lähtökohtina toimivat päivystyshoidon kannalta oleelliset käsitteet. Teoriaosassa käsiteltiin päivystyspoliklinikkaa ja hoidon kiireellisyysarviota sekä potilasohjeen kriteereitä. Projektin tuotoksena laadittiin potilasohje teorian pohjalta. Potilasohje sisältää kiireellisen ja kiireettömän hoidon määrittelyä sekä näihin liittyviä toimintaohjeita, tietoa päivystyksen puhelinneuvonnasta sekä Satakunnan sairaanhoitopiirin alueen terveysasemien yhteystiedot. Lisäksi potilasohjeessa mainittiin internetin Terveyskirjasto luotettavana terveystiedon lähteenä. 

Potilasohjeen arviointi tapahtui kyselylomakkeiden avulla. Kyselyyn vastasi 10 Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikan sairaanhoitajaa tai lääkintävahtimestaria. Kyselylomakeanalyysin perusteella potilasohjeen kokonaisvaltaisesta toteutuksesta saatiin keskiarvoksi 3,4 asteikolla 1 (erittäin huono) – 4 (erittäin hyvä). 

Opinnäytetyön aihe oli ajankohtainen, koska Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka on siirtynyt yhteispäivystystoimintamalliin vuoden 2011 alussa. Tämä on lisännyt potilasmääriä etenkin yleislääketieteen päivystyksen puolella. Vuonna 2013 Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle tehtiin tilastojen mukaan yhteensä 64 000 käyntiä. Lisäksi koko Suomessa päivystyksen käsite on ollut epäselvä vuosikymmenien ajan. Päivystysten ruuhkautuminen vaarantaa potilasturvallisuuden ja kustannukset päivystyshoidosta tulevat kunnille kalliimmaksi kuin terveyskeskuksessa annettava hoito.

Tuotoksena syntyi Päivystyshoidon potilasohje, jota painettiin 128 000 kpl ja jaettiin Satakunnan alueella osoitteettomassa jakelussa Vinkkeli-lehdessä. (Huh heijaa, nyt huomasin ärsyttäviä taittovaiheessa syntyneitä tavutusvirheitä...) Potilasohjeeseen tehtiin vielä pieniä muutoksia Vinkkelin julkaisun jälkeen.

Seminaarin jälkeen odottelin virallista valmistumispäivää, joka oli 31. tammikuuta. Valmistumisen jälkeen tein kuntoutusosastolla parin viikon sijaisuuden. Kuumeisesti osastonhoitajan kanssa odotimme Valviran laillistamispäätöstä, joka lopulta saapui ennen työsuhteen alkamista. Kuntoutusosastolla pääsin nauttimaan hoitotyöstä, josta sekä potilaat että hoitajat olivat erityisen tyytyväisiä.

Tyytyväisen potilaan tilaustyönä teettämä kakku
kiitokseksi sairaan hyville hoitajille

Tämän kaksiviikkoisen jälkeen olin viisi viikkoa työttömänä, kunnes pääsin tutulle sisätautiosastolle maaliskuun loppupuolella. Oli helppoa, kun tunsi osaston henkilökunnan ja tiesi osaston toimintatavat ja päivärytmin. Nyt oli vain vahvistettava tietotaidollista osaamista ja kehityttävä entisestään sairaanhoitajan roolissa. Uutena asiana tuli iv-luvan myöntäminen ja suonensisäisen neste- ja lääkehoidon toteuttaminen. Osaston työtehtävien järjestelyistä johtuen sain tämän luvan myötä osallistua myös lääkärinkierroille ja moniammatillisiin kuntoutuspalavereihin hoitotyön edustajana, kirjata hoitosuunnitelmia ja pitää iltavuorolle pitkän raportin. Nämä neljä asiaa tarjosivat mahdollisuuden kehittyä.

Kesä oli kuuma. Kuumuuden yhteydessä mieleen nousee potilas, jonka haavahoito oli vaativaa ja aikaavievää (valehtelematta kaksi tuntia). Panssarinomaisen suojavaatetuksen lisäksi oli pukeuduttava kaikkiin suojatamineisiin ja astuttava ilmastoimattomaan eristyshuoneeseen. Eniten tässä kävi sääliksi potilasta. Kesän lopulla osasto alkoi pikku hiljaa tyhjentyä muuttoa ja alkavaa remonttia varten (lue YLEn uutisartikkeli Porin älysairaalasta, julkaistu 27.1.15). Luonnollisesti työtilanne lopahti kesän jälkeen ja ajan myötä työttömyys alkoi painaa mieltä.

Marraskuussa osallistuin Fiocan järjestämään kaksipäiväiseen koulutusseminaariin Tampereella. (Pahoitteluni, sillä syystä jos toisesta en ole vieläkään vastoin lupauksiani saanut viimeisteltyä tätä koskevaa postausta.) Koulutus oli otsikoitu Kliininen osaaja: Tunnista ja toimi! ja sen aihesisältöjä olivat: verensiirrot, henkeä uhkaava epilepsia, AVH, ABCDE - potilaan tilan ensiarviointi ja potilaan systemaattinen tutkiminen, MEWS - tunnista potilaan tilan muutokset ajoissa, ISBAR - raportoi tehokkaasti, MAPA - haastavan käytöksen ennakointi ja välttäminen, EKG:n rytmihäiriöt ja niiden tulkinta sekä haastavat haavanhoidot.

Lopulta mietin koulutuksen jälkeen: Olinko liian vastavalmistunut ja oikeat, ajantasaiset opit saanut, kun moni asia oli lähinnä kertausta? Ehkä siitäkin syystä innostuin erityisesti Minna Kemppaisen osuuksista, jotka käsittelivät aivoverenkiertohäiriöitä sekä EKG:n rytmihäiriöitä ja niiden tulkintaa. Ne olivat aiheita, joihin aika ei riitä sairaanhoitajan peruskoulutuksessa. Harmi vain, että tämänkään koulutuksen puitteissa ei aika riittänyt, vaikka paljon ehdimmekin käydä läpi ymmärrettävästi, ja Kemppaisen tyyliin, tiiviskin paketti oli äärimmäisen opettavaista.

Hieman ennen tätä koulutusta olin ehtinyt aloittaa uudessa työpaikassa uudessa kaupungissa. Kesälomien jälkeen ja laman takia työllisyystilanne oli synkistynyt ja ennen muuttoani ehdin olla 10 viikkoa työttömänä. Toimettomuutta oli vaikea sietää. Kävin työhaastattelussa, sain työpaikan, pakkasin kaiken omaisuuteni kahden viikon varoitusajalla ja ajoin Hertzin autolla kolmetuntisen muuttomatkan. Muuttokuluiksi muodostuivat lopulta vain auton vuokra ja bensa, mikä sopi erinomaisesti senhetkiseen taloudelliseen tilanteeseen.

Joulun pyhät tyytyväisenä töissä

Uudessa työpaikassa on alusta alkaen painotettu riittävää perehdytystä. Osaston ilmapiirin vuoksi on ollut helppo sopeutua mukaan joukkoon ja olla avoimesti oma itsensä. Epäröinti tai kysymyksetkään eivät ole aiheuttaneet päänvaivaa, kun kollegat ovat valmiita neuvomaan ja auttamaan. Erityisesti yksilövastuinen hoitotyö ja kiireenhallinta delegoimisineen vaativat vielä sopeutumista ja opettelua, mutta koen kaikin puolin päässeeni jyvälle työstäni tällä osastolla. Itselleni uuden potilasjärjestelmän olen sisäistänyt nopeasti, lienee metatiedollakin osuutensa, ja muut jopa pyytävät minulta opastusta.

Tähän väliin kerron ainakin omaa sydäntäni lämmittävän esimerkin, joka mielestäni hyvin kuvastaa osaston ilmapiiriä: Olin yövuorossa erään kokeenemman sairaanhoitajan kanssa. Hän pähkäili potilastietojärjestelmän kanssa jotain, mutta rohkeasti kysyi neuvoa. Lopulta hän sanoi: "Onpa hienoa, että kokeneemmat ja nuoremmat voivat näin toimia yhdessä. Sinä opetat minua tietoteknisissä asioissa ja minä taas pystyn opettamaan kokemukseni kautta kliinistä osaamista." Olisihan voinut käydä niinkin, että nuori hoitaja nähdään uhkana ja ylimielisenä. Tämä vastavuoroisuus ja sen tiedostaminen työyhteisössä, myös sanoin, on mielestäni ollut upeaa.

Potilastietojärjestelmään, sen erilaisuuteen ja työpaikalle ominaisen hoitotyön kannalta tarkoituksenmukaiseen kirjaamiseen liittyen olen tunnustellut ja hiljalleen etsinyt sopivaa tapaa kirjata, jotta mm. raportointi ja hoidon jatkuvuus olisivat mahdollisimman optimaalista. Lisäksi oma osansa kaikessa tässä oppimisessa ovat hoitotyön tietotaidollisen ja kliinisen osaamisen vahvistaminen. Kaikessa olen oppinut antamaan itselleni armoa ja aikaa, sitenhän sitä paremmin sisäistää ja oppii. Perehdytyskeskustelussa osastonhoitajakin viittasi tutkimustuloksiin, joiden mukaan uusi työntekijä, uusi sairaanhoitaja käy läpi tietyt vaiheet perehtyjästä aina asiantuntijaan, joten tässä sitä ollaan parisenkin vuotta perehtyjänä.

Tällä hetkellä tavoitteenani on vahvistaa kliinistä osaamistani, ja nykyinen työpaikkani on tämän kannalta erinomainen mahdollisuus. Potilaita, oireita ja sairauksia on laidasta laitaan eikä ainakaan sen puolesta pitäisi olla koskaan tylsää oppimisen ja kehittymisen näkökulmasta. Kun on tottunut hyvin konkreettisiin tavoitteisiin, tuntuu oudolta, että nyt ne ovat jollakin tapaa vaikeammin määriteltävissä tai rajattavissa. Vaatinee opettelua elää tässä hetkessä. Tulevaisuuden suhteen olen pohtinut lähinnä kliinistä asiantuntijuutta ja suurella todennäköisyydellä myös työtä ulkomailla. Aika näyttää kiinnostuksen ja menestyksen. Siitä olen tyytyväinen, että tällä hetkellä on kovin hyvä olla ammatillisessa mielessä.

Älä hätäänny, mä kyllä handlaan tilanteen kuin tilanteen

Huomaan kasvaneeni sairaanhoitajana monessa suhteessa. Kokemus ja toistot, sairauksineen ja oireineen monenlaisten potilaiden kohtaaminen ja hoitaminen, onnistumisen kokemukset sekä erilaisten työtapojen havainnointi ja soveltaminen ovat opettaneet paljon itsenäisyyttä, vahvistaneet ammatti-identiteettiä, itsetuntoa ja luottamusta omaan osaamiseen, auttaneet löytämään aina uudestaan ja uudestaan itselle sopivinta toimintatapaa ja ennen kaikkea luoneet tunteen siitä, että olen löytänyt edes osittain oman paikkani tästä maailmasta, tehdessäni hoitotyötä täydestä sydämestäni.

Terra nova

Varsinainen perehdytysvaihe uudessa työpaikassani on nyt ohi. Yleisesti ottaen olen kokenut harjoittelu- ja perehdytysjaksot jokseenkin vaativiksi. Sen lisäksi, että on uutta opittavaa vähän kaikesta, en koe olevani omimmillani toisen peesissä; oloni on jokseenkin vaivaantunut ja tämä vie energiaa. Ymmärrän varsin hyvin sen, että ensin on opittava talon tavoille. Koko työyhteisön kannalta on järkevintä, että perehtyjä toimii yhdessä perehdyttäjän kanssa sen sijaan, että uusi työntekijä heitettäisiin kentälle sooloilemaan lukemattomine keskeyttävine kysymyksineen. Tehotonta. Lopulta koen oppivani parhaiten itse tekemällä, kokeilemalla ja pähkäilemällä - kaikki tietenkin potilasturvallisuuden rajoissa.

Mitä tulee vielä talon tapoihin, olen huomannut kuinka vaikeaa voikaan olla sopeutua, kun on oppinut rutiininomaisesti toimimaan tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa. Useimmiten kyseessä on jokin hyvin arkinen asia, kuten työnjako sairaanhoitajien ja lääkärien, sairaanhoitajien ja sihteerien tai sairaanhoitajien ja laitoshuoltajien välillä. Nykyisen työpaikkani eduksi luettakoon se, että sairaanhoitajat keskittyvät hoitotyöhön ja muut ammattiryhmät omiin töihinsä. Sopeutumista en kuitenkaan ymmärrä täydellisenä alistumisena status quolle, sillä onhan sukupolveni sairaanhoitajat opetettu kyseenalaistamaan ja perustelemaan kaikkea toimintaa. Uskon, että jokaisella on jotain annettavaa työn kehittämiseksi joko oman järkeilynsä, kokemuksensa tai etenkin näiden yhdistelmän pohjalta. Hoitotyökin saa olla dynaamista ajan hengen mukaisesti. Mielestäni keskustelu on tämän kannalta tärkeää, vaikka suomalaisia ei kovin olekaan opetettu ilmaisemaan mielipiteitään. Toisinaan tällaista asennetta ihmetellään, mutta silloin on hyvä ihmetellä takaisin juoruilun absurdiutta.

Itsenäisen työskentelyn kannalta hieman vaivaa aiheuttaa se, että tarvitsen suonensisäisen neste- ja lääkehoidon (ns. iv-lupa) toteuttamiseen vielä paikkakohtaisen verkkokoulutuksen hyväksytyn suorituksen. Olen tähän asti ollut siinä käsityksessä, että LOVen vaatimukset ovat kansallisia, sillä onhan LOVen tarkoituksena nimenomaan yhtenäistää käytäntöjä. Vastaavaa kurssiosiota en kuitenkaan ole löytänyt aiemman työpaikkani sairaanhoitopiirin koulutuksista. Erikoisalaani liittyen on myös suunniteltu ja luotu erityisosio, jonka mukaisesti olisi opeteltava 75 keskeisimmän lääkkeen ominaisuuksia. Uuden työntekijän suoritukselle on onneksi annettu lisäaikaa. Lähtökohtaisesti en ole tällaisia koulutuksia vastaan. Sen sijaan tuntuu hassulta suorittaa iv-lupa toistamiseen kuuden kuukauden sisällä, kun määräyksenä on, että työpaikan vaihtuessa iv-luvan näytöt on suoritettava uudestaan (tai muutoin viiden vuoden välein).

Ennen lopetusta vielä ahaa-elämys: Lienee melko yleistä, että opiskeluaikana sairaanhoitajaopiskelijoilla on kiire valmistua ja hinku päästä tekemään hoitotyötä itsenäisesti. (Ja alkaa tienata enemmänkin kuin mihin opiskelijalla on mahdollisuus.) Muistan, miten kokeneemmat sairaanhoitajat ovat kerta toisensa jälkeen muistuttaneet, että töitä ehtii tässä maassa kyllä tehdä. Valmistumisestani tulee tammikuun lopulla kuluneeksi vuosi ja töissäkin olen ehtinyt olla tähän mennessä noin seitsemän kuukautta (15 viikkoa työttömyyttä). Silti nyt oikeasti ymmärrän ja jollakin tapaa tunnen, mitä kollegat ovat tarkoittaneet edellä mainitulla. En tarkoita tätä negatiivisena havaintona enkä halua lannistua, vaan otan tilanteen vastaan haasteena laatia ja saavuttaa tavoitteita ylläpitämään niin työn kuin elämän mielekkyyttä.

Kirjoitin aikaisemmin, ettei sairaanhoitajuus ollut ammattieni listalla. Kieltenkääntäjä oli vielä lukioaikana muidenkin minulle todennäköisenä pitämä ammatti, mitä en edes tullut maininneeksi tuossa kirjoituksessa. Koulun kieliopinnot (englannin ja ruotsin lisäksi vapaavalintaiset ranska ja saksa) sekä omaehtoiset kieliopinnot (joista nykyään vielä arabia ja urdu/hindi) eivät ole menneet sairaanhoitajanakaan hukkaan: esimerkiksi mieleenpainuvin ja kaikin puolin mahtava tunne oli kyetä auttamaan kielitaidotonta potilasta arabiaksi.

***

Lupasin aiemmin kirjoittaa jonkinlaista yhteenvetoa Kliininen osaaja: Tunnista ja toimi -koulutuksesta, joka järjestettiin Tampereella 11.-12.11. Hiljattain sain kuulla ikäviä uutisia perhepiiristäni ja tämä on vaatinut aikaa ja energiaa tähän saakka, kaamoksen ja perehtymisen lisäksi.

Raato

Ensimmäinen viikko uudessa työpaikassa vierähti hujauksessa ja jostain kumman syystä heräsin lauantaiaamuna migreeninpoikaseen. Pohjimmiltaan tunsin oloni tyytyväiseksi enkä antanut migreenin lannistaa. Viikonloppuvapaa tarjosi mahdollisuuden levätä ja antaa aivojen jäsentää opittua ja sopeuttaa aiempia toimintamallejani ja niihin perustuvia käsityksiä kaikkeen tähän uuteen.

Lauantaiaamun olotilaan vaikutti varmasti sekin, että muutin viikko sitten perjantaina työn perässä. Muuttoa edeltävä työttömyys ja muuton välttämättömimmät menot pakottivat säästöbudjetille, joten itse oli kannettava laatikot ja huonekalut kaverin kanssa niin lähtöpaikassa kuin kohteessa. Se oli fyysinen koetus 156 cm pituiselle laiheliinille, hyvästä kunnosta huolimatta. Tuon viikonlopun aikana ei ollut oikein saada mitään aikaiseksi. Ympärillä oli pahvilaatikoita purettavaksi, mutta mielessä pyörivät vain mielikuvat ja odotukset uudesta työpaikasta, jossa olin aloittava heti maanantaina.

Maanantaista kirjoitinkin jo edellisessä postauksessa. Tiistaina ja keskiviikkona järjestettyjen tehohoitopäivien vuoksi olin perehtymässä käytännön hoitotyöhön kentän puolella minulle nimetyn (tällä kertaa vuorokohtaisen) perehdyttäjän kanssa. Tunsin vähän väliä olevani hukassa - tai tavaroita ja paikkoja sai etsiä sekä kysyä ja varmistaa toimintatapoja. Opetushoitajan kanssa jatkoin torstaina, jolloin kävimme läpi perehdytyskansiota ja kertasimme yhdessä kliinisten laitteiden käyttöä.

Torstai-iltana iski pienimuotoinen angsti. Olin kai vain niin väsynyt. Pelastuksen toi perjantain kokemus. Viimein tunsin olevani edes hieman inessä ja mukana toiminnassa ja tekemisessä (taidan olla malttamaton) sekä hallitsevani edes jotain pientä osaa kaikesta tästä uudesta, jonka keskelle olin itseni heittänyt. Tämän pohjalta voi lähteä rauhallisimmin mielin ensi viikon seikkailuihin.

Perjantaina sain myös kerättyä näyttöjä toimipaikkakohtaista iv-lupaa varten (ks. LOVe). Kirjallisista osioista olisi suoritettava vielä epiduraali ja kivunhoito (jälkimmäinen tullut uutena osiona) työpaikan vaatimusten mukaisesti. Lisäksi erillisenä työpaikkakohtaisena koulutuksena on akutologian (akuuttihoidon lääkkeet) verkkokurssi. Kunhan saan IT-tunnukset, pääsen ilmoittautumaan kursseille ja tentteihin.

Ensi viikon aikataulu on hieman väljempi: iltavuoro ja kaksi aamuvuoroa alkuviikosta ja ensimmäiseen yövuoroon menen perjantaina. Sitä seuraavalla viikolla on luvassa hartaasti odottamani Kliininen osaaja -koulutus Tampereella. Koulutus on Sairaanhoitajaliiton omistaman koulutus- ja kustannusyhtiö Fiocan järjestämä. Kaksipäiväisen seminaarin ohjelmassa on:

• verensiirrot
• epilepsia
• AVH
• ABCDE - potilaan tilan ensiarviointi, potilaan systemaattinen tutkiminen
• MEWS - tunnista potilaan tilan muutokset ajoissa
• ISBAR - raportoi tehokkaasti
• MAPA - haastavan käytöksen ennakointi ja välttäminen
• EKG:n rytmihäiriöt ja niiden tulkinta
• haastavat haavanhoidot

Luonnollisesti tarkoituksenani on blogata ja twiitata koulutuksen annista, jotta muutkin voisivat hyötyä ja jotta blogini saisi myös puhtaasti koulutuksellista sisältöä. Kertokaa ihmeessä, jos olette muutkin osallistumassa kyseiseen koulutukseen!

Päähänpistosta intohimo

Pari viikkoa sitten päätin lähettää hakemuksia useampaan työpaikkaan pääkaupunkiseudulla ja sainkin heti seuraavana päivänä kutsun työhaastatteluun. Kokemukseni työhaastatteluista on hyvin vähäistä, sillä usein olen saanut sovittua sijaisuudet työharjoittelupaikan kautta. Tästä huolimatta en jännittänyt tulevaa liiaksi, vaan yritin keskittyä ajattelemaan mitä vastaisin ja miten myisin itseäni työnantajalle. Yksi tavallisimmista, ja samalla tietyllä tapaa pelottavista, kysymyksistä lienee ”miksi sinusta tuli sairaanhoitaja?”. Mutta mitä kysymykseen voi vastata kuulostamatta kliseiseltä?

En ollut ajatellut sairaanhoitajan ammattia suuntaan tai toiseen omalla kohdallani. Lapsuuden haaveammattejani olivat poliisi, ammattijalkapalloilija, tutkija ja ”hullu tiedemies”. Lahjakkuuteni vuoksi muut ajattelivat minun suuntautuvan vahvasti akateemiselle tielle. Kun oli aika tehdä päätöksiä jatkokoulutuksen suhteen, en oikein tiennyt mitä halusin - tai halusin vähän kaikkea. Yhteishaussa hain opiskelemaan kieliä, lääketiedettä ja eräänlaisena viime hetken päähänpistona myös hoitotyötä. Vaikka teoreettinen osaaminen on suuri vahvuuteni, koin, että sen lisäksi halusin tehdä jotain käytännön- ja ihmisläheistä, ja hoitotyö tuntui sopivan näihin raameihin.

Lääketieteellisen en päässyt ensi yrittämällä, joten päädyin aloittamaan sairaanhoitajaopinnot. Opintojen alkaessa en ollut vielä selvittänyt suhdettani hoitotyöhön, ja kuka toisaalta olisikaan vielä siinä vaiheessa? Lopulta sain tyytyväisenä huomata, että olin tehnyt oikean valinnan. Etenkin opintojen loppuvaiheilla eli mitä ”vaikeammaksi” ja kokonaisvaltaisemmaksi aiheet muuttuivat, sitä mielekkäämpää opiskelu oli. Työharjoitteluissa puolestaan pääsi näyttämään itselleen (ja tietysti muille, arvioijille) mitä oli teoriassa oppinut ja miten sitä osasi soveltaa käytännössä ja käytännön yksilöllisissä ja muuttuvissa tilanteissa. Lisäksi työharjoittelut olivat oivaa ammatillisen ja henkisen kasvun aikaa, mikä vahvisti edelleen tunnetta siitä, että sovin hoitotyöhön ja että olen valmistuttuani sairaan hyvä hoitaja.

Jos en aikoinaan ollut varma suhtautumisestani ja soveltumisestani hoitotyöhön, nyt tiedän kokemuksesta, että näin on ollut oleva. Suhtaudun hoitotyöhön ylpeydellä. Haluan kehittyä ja olla mukana kehittämässä hoitotyötä niin mikro- kuin makrotasoilla, toivottavasti enenevissä määrin kokemuksen karttuessa. Arjen työssä teen parhaani potilaiden eduksi ja pienetkin voitot niin potilaan kuin itseni kanssa riittävät sanattomaksi kiitokseksi. Vaikka elämä onkin aaltoilevaa vaihtelua ja on päiviä, jolloin kaipaa taukoa kaikesta, koen potilaiden kanssa työskentelyn energisoivaksi ja olen tyytyväinen elämääni. Saatan kuulostaa taas kovin idealistilta, mutta silläkin uhalla olen vain oma itseni.

Työhaastattelussa kerroin itsestäni hoitotyön tekijänä käytännön esimerkkien, saamani palautteen ja persoonani ominaisuuksien kautta, ja luulen, että aitoutensa paljastaminen ei lopulta ole niin kliseistä. Väitteilleen on hyvä osoittaa perusteluja, joten luonteenpiirteensä ja osaamisensa on hyvä sitoa kokemuksiin ja kertoa omaa tarinaansa omin sanoin. Se luonee parhaimman vaikutuksen potentiaaliseen työnantajaan, kun nuorena sairaanhoitajana ei ole osoittaa dokumentteja tai suosituksia osaamisestaan.

***

Lopulta paljastettakoon uteliaille se, että vaikka en saanutkaan hakemaani työtä, minulle tarjottiin samalta osastolta sijaisuutta, joten edessä on muutto 250 km päähän. (Tällä alueella ei kuitenkaan ole luvassa helpotusta työllisyystilanteeseen ainakaan seuraavan vuoden aikana ja pääkaupunkiseudulla on tarvetta.) Tämä vie taas askelen lähemmäs haaveeni toteuttamista, vaikka tuntuukin haikealta muuttaa paikasta, jonne on juuri ehtinyt kiintyä.

Some sairaanhoitajan mahdollisuutena

Sairaanhoitajaliitto on 14.3.2013 päivätyssä artikkelissaan kirjoittanut sairaanhoitajista sosiaalisessa mediassa. Kieltämättä sosiaalisesta mediasta on myös ammatillisia hyötyjä, etenkin hoitotyön kaltaisessa ammatissa. Artikkelissa lainataan sh, TtM Johanna Ollia (blogi, Twitter) seuraavanlaisesti: "Näyttää vahvasti siltä, että sairaanhoitajat ovat aktiivisia sosiaalisen median käyttäjiä vapaa-ajan asioissa, mutta ammatillisessa mielessä käyttö on vielä hyvin vähäistä."

Muistan joskus parin viime vuoden aikana lukeneeni (vai kuunnelleeni?) tietoturva-asiantuntijan haastattelua, joka sai dramaattisesti muuttamaan mielipidettäni suhtautumisesta oman persoonan näkyvyyteen sosiaalisessa mediassa tai ylipäätään netissä. Sen sijaan, että yrittää pitää kaiken itseään koskevan tiedon salaisena olisi suositeltavaa luoda itselleen aktiivinen ja laaja läsnäolo. Tämä on itselle eduksi siinä tapauksessa, että joku päättää syystä tai toisesta levittää valheellista tietoa toisen nimissä. Tällöin saattaa olla vaikeaa selittää esim. työnantajalle mikä on totta. (Työnantajilla ei ole oikeutta googlettaa työnhakijoita, mutta sattumalta ei voi välttyä.) Itselleni tämä sisäinen paradigman muutos on avannut mahdollisuuden ylipäätään alkaa kirjoittaa julkista blogia.

Toinen painava tekijä on halu vaikuttaa ja luoda ammatillista keskustelua sekä verkostoa - itseni ja muiden hyväksi. Hoitotyössä jatkuva kehitys on merkittävässä asemassa. Valmistuttuani sairaanhoitajaksi tammikuussa 2014 koen keskustelun ja verkostoitumisen tarpeen entistä tärkeämmäksi pysyäkseni mukana hoitoalan trendeissä laajemmassa mittakaavassa - kansallisesti ja kansainvälisesti. Olli kommentoi:

Somen kautta saa kokemustietoa laajemmalta verkostolta kuin omilta työkavereilta. Myös tutkittua tietoa löytää helpommin kuin itse etsimällä. Esimerkiksi lasten hoitotyöstä saa sopivasti suodatettua tietoa seuraamalla esimerkiksi Twitterissä alan asiantuntijoita.

...

Sosiaalinen media tarjoaa sairaanhoitajille myös mahdollisuuden välittää terveystietoa ja toteuttaa sairaanhoitajan eettisiin oheisiin kuuluvaa kohtaa: Sairaanhoitajat osallistuvat ihmisten terveyttä, elämän laatua ja hyvinvointia koskevaan keskusteluun ja päätöksentekoon sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. 

Valmistuin sairaanhoitajaksi Satakunnan ammattikorkeakoulusta (Pori), jossa yksi viimeisimpiä opintojaksoja oli näyttöön perustuva hoitotyö ja hoitotyön laatu. Opintojakson käytännönläheiset tehtävät oli integroitu osaltaan viimeiseen syventävään työharjoitteluun, jonka suoritin Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalla. Seminaarityössä tarkastelin todellisen potilasesimerkin kautta prosessikuvauksen toteutumista päivystyspotilaan hoitotyössä (AVH-potilaan hoitotyö päivystyspoliklinikalla -esitys). Tähän seminaarityöhön liittyen sanottakoon, että päivystyksessä toiminta perustuu nimenomaan standardoituihin toimintaohjeisiin (esim. Käypä hoito -suositus aivoinfarktista), jotta akuutissa tilanteessa hoitotyö olisi mahdollisimman tehokasta potilaan etua ajatellen. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen toimijan on hahmotettava prosessi ja osattava toimia omassa roolissaan - ennakoiden. Tietotaidon, intuition ja kokemuksen merkitys korostuu erityisellä tavalla päivystyshoitotyön akuuteimmissa tilanteissa.

Koen tärkeäksi olla mukana vaikuttamassa ja kehittämässä hoitotyötä meille kaikille parempaan suuntaan. Elinikäinen oppiminen on mahdollisuus ja haaste, jonka otan mielelläni vastaan. Toisinaan miettii omaa asennettaan innostuneena innovaattorina ja sen vaikutusta muihin, sillä hoitotyön todellisuus on usein kiireen tai muun vuoksi raskasta. Tuntuu, että toisten mielestä on helpompi tehdä asioita samalla tavalla kuin ne on tehty edelliset 30 vuotta, ja itsehän en ole edes ollut vielä syntynyt silloin. Mielestäni on paljon järkevämpää keskustella asioista kuin jatkaa valittamista. Me yhdessä luomme todellisuutemme ja teemme valintamme siitä haluammeko arkikokemuksemme olevan pääosin positiivista vai negatiivista. Näen kehittämisen voivan olla keino mahdollistaa muutoksia, jotka kantavat positiivisen vaikutuksensa myös joihinkin kiirettä aiheuttaviin tekijöihin. Mitä meillä on menetettävää - paitsi uudet hoitajat, jotka kyllästyvät ja vaihtavat alaa? XY-sukupolvi on tulossa ryminällä emmekä me hyväksy mitä tahansa. Miten siinä tapauksessa tulemme selviämään suuresta eläköityvien ja toisaalta ikääntyneiden määrästä?

Toivottavasti voin kantaa oman korteni kekoon tämän blogin avulla!