Robotit korvaavat sairaanhoitajat?!

SuomiAreena järjesti Porissa keskustelutilaisuuden Robottihoitajat tulevat! Olemmeko valmiit?. Panelisteiksi tilaisuuteen oli kutsuttu Laitilan kaupungin sairaanhoitaja Jani Silvast, kansanedustaja Jaana Laitinen-Pesola, Robotics Finland -hankkeen vetäjä Cristina Andersson sekä kehittämispäällikkö ja paralympiaurheilija Katja Saarinen. Lisäksi puheenvuoronsa saivat Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja Merja Merasto ja Porin Perusturvan esimies Petri Jalonen.

Merja Merasto, Petri Jalonen, Jani Silvast, Cristina Andersson, Tomi Einonen, Jaana Laitinen-Pesola ja Katja Saarinen poseeraavat medialle Paro-hylkeen kanssa tilaisuuden päätteeksi.

Ketään ei varmasti yllätä, että Japani ja Etelä-Korea ovat robotiikan edelläkävijöitä. Jonkin verran yllättävää kuitenkin on se, että Suomi on niin jäljessä kaikessa kehityksessä. Suomi ei pärjää edes Pohjoismaiden välisessä vertailussa. Ruotsissa on kehitetty ääniohjattava sosiaalinen robotti, joka lukee lehtiä ja tekee käytännön töitä. Robotti myös mahdollistaa telepresenssin eli etäläsnäolon. Tanskassa on laadittu robotisaatiostrategia. Terveysteknologian käytön vähäisyys Suomessa tekee karhunpalveluksen sen viennille: kuka ostaa sitä, mihin ei itsekään usko?

Hoitotyön käytännön kannalta muutosvastarintana näyttäytyvä asenne on yksi ratkaisevista tekijöistä. Usko on uusissa sukupolvissa. Tutkimusten mukaan 80 % nuorista kokee teknologian helpottavan hoitotyötä. Yleisesti ottaen enemmistö kuitenkin haluaa kehittää saatavilla olevaa teknologiaa. Käyttöönotettavien sovellutusten on oltava mahdollisimman valmiita ja hyödyllisiä, jotta ne pääsevät tarkoitukseensa. Kenelläkään ei ole aikaa eikä halua tuijottaa tiimalasia.

Muutosvastarinnasta ei tarvita senkään kummoisempaa esimerkkiä kuin hoitotyön kirjaaminen. Itse olen 25-vuotias ja olen oppinut kollegoiden turhautumisten kautta ymmärtämään syitä muutosvastarinnan takana. Kun aloitin nykyisessä työpaikassani, jouduin opettelemaan aivan erilaisen potilastietojärjestelmän, mutta se oli suhteellisen helppoa tietoteknisen metatiedon ja -osaamisen vuoksi. Jo 10 vuoden ikäero voi vaikuttaa merkittävästi, kun ajatellaan ajankohtaa, jolloin PC:t yleistyivät kotitalouksissa. Toinen osa-alueensa on kirjaamisen sujuvuus: kynä ja paperi eivät tuota kummoisia ongelmia, mutta kymmensormijärjestelmä on huomattavasti tehokkaampi ajankäytön kannalta kuin yksisormijärjestelmä – etenkin jos joutuu katsomaan vuoroin näppäimistöä, vuoroin monitorille ilmestynyttä tekstiä. Nykytilanteessa itseäni harmittaa eniten se, että ei olla päästy todellisesti "paperittoman sairaalan" käytäntöihin kiinni, vaan junnataan välimaastossa ja virheitä syntyy.

Palatakseni vielä toiseen kappaleeseen: Hoitajat ehtivät hädin tuskin tekemään välttämättömimmän, jolloin sosiaalinen kanssakäyminen jää hyvin vähäiseksi. Tämä yhtälö aiheuttaa jatkuvasti stressiä hoitajille. Kotihoidon tilasta on viime aikoina keskusteltu paljon: hoitajat juoksevat asiakkaalta toiselle ja asiakkaan luona vietetty aika voi olla jopa hoputtamista. Työtä on enemmän kuin resursseja. Muistihäiriöinen vanhus joutuu elämään ahdistuksen kanssa, sillä hän ei muista, että joku on hänen luonaan käynyt tai milloin tämä joku on käynyt, vaikka tämä olisi vasta painanut oven kiinni perässään. Sosiaalinen robotti voisi lievittää ahdistusta ja pelkotiloja, mutta tarkemmin tuntematta kehityksen tämänhetkistä tilaa tai sosiaalisen robotin käytännön toimintaa, herää kysymys: miten muistihäiriöinen osaa hyödyntää robottia?

Esille tuotiin myös toisenlainen, fyysinen näkökulma: syöttävä robotti tukee syömiseen itse kykenemättömän henkilön itsenäisyyttä näinkin perustavanlaatuisen tarpeen osalta. Taustalla oli todellinen kokemus siitä, että toinen ihminen syöttämässä on alentavaa. Fyysisyyteen liittyy myös se, että roboteilla voitaisiin teettää raskaat, mekaaniset rutiinit, kuten nostamiset, jotka ovat riskialttiita sekä nostettavalle että nostajalle, vaikka käytössä olisikin arsenaali erilaisia apuvälineitä. Oletan, että mitä vanhemmaksi elämme, sitä huonokuntoisempia keskimäärin olemme, mutta tulevaisuudessa myös elämäntapojen epäterveellisyys tullee vaikuttamaan entistä laajemmin. Miksi emme ottaisi apua vastaan?

Saarisella oli omaan kokemukseen perustuva mielenkiintoinen näkökulma tarjottavana muutoin hoitaja- ja robotiikkalähtöiseen keskusteluun. Nykyiset proteesit ovat vielä kovin mekaanisia ja rajoittavat toimintakykyä ja liikkumismuotoja. Mekaanisuuden vuoksi eri aktiviteetit saattavat vaatia eri proteesin, ja tällöin hinta muodostuu kynnykseksi. Keskustelussa mainittu exoskeleton eli eräänlainen ulkoinen tukiranka tukee liikkumista halvaantumisenkin jälkeen. Kehitys vaatii vielä aikansa. Siinä missä sähköpyörätuolin hinta on noin 13 000 €, exoskeletonille hintaa kertyy 17 000 €. Keskustelua eriarvoistumisesta on käytävä jo alussa ja mietittävä yhteiskunnan varojen kohdentamista. Eräänlaisensa tulevaisuuden mahdollisuus lienee 4D-printtauksessa, jossa proteesi voisi kasvaa ohjelmoinnin mukaisesti, mikä toisi yksilöllisyyttä asiassa, jossa jokaisen tarve on yksilöllinen.

Lopulta pelkokuvista huolimatta on mahdotonta korvata hoitotyön ammattilaisen tietotaitoa ja inhimillistä kykyä arvioida teknologian avulla saatavaa mitattavissa olevaa dataa robotilla. Tällainen ajatus nostattaa aiheellisesti huolta niin hoitotyön ammattilaisissa kuin kaikissa meissä, jotka olemme potilaina tai asiakkaina. Alkuun käsiäänestyksen perusteella vähemmistö oli sitä mieltä, että antaisi robotin hoitaa itseään. Keskustelussa kuitenkin avattiin robotiikan merkitystä ja sen mukanaan tuomia mahdollisuuksia ja lopulta enemmistö oli sitä mieltä, että robotit ovat tervetulleita myös hoitotyön avuksi. En itsekään osannut luoda tarkempaa kuvaa kaikista robotiikan mahdollisista sovellutuksista nimenomaan hoitotyössä, mutta ehdottomasti kannatan kaikkea, mitä helpottaa työn tekemistä ja antaa aikaa sille, mikä on oleellisinta. Myös kustannustehokkuus- ja turvallisuusnäkökulmat ovat tärkeitä, kunhan ne eivät mene inhimillisyyden edelle. Robotiikkaa ihmisten vuoksi.

***

Twiittasin pari tuntia ennen keskustelutilaisuuden alkua Merjalle, joka on tullut tutuksi myös twiittisfäärissä. Kun yleisö alkoi valua ulos ja reportterit olivat melkein jo ehtineet kaapata hänet, kuljin vastavirtaan tervehtiäkseni ja vaihtaakseni edes pari sanaa Merjan kanssa, joka kyllä heti tunnisti kuka olen. Harmi, etten ehtinyt yhteisselfietä napata ajan hengen mukaisesti.

@MerjaMerasto Me näemmekin tänään Porissa 😉 #SuomiAreena

— Rayan (@rayanhamalainen) July 13, 2015

@rayanhamalainen Hei, oli tosi kva tavata! Hienoa, että tulit tapaamaan. Pidetään yhteyttä!

— Merja Merasto (@MerjaMerasto) July 13, 2015

Kiitos ja muutos

Tänään vietetään kansainvälistä sairaanhoitajien päivää. Tämän vuoden teemaksi Sairaanhoitajaliitto on valinnut kiittämisen, selittäen, että "haluamme nostaa sairaanhoitajan työn arvon keskiöön ja kiittää sairaanhoitajia arvokkaasta työstä terveyden ja hyvinvoinnin puolesta." Sosiaalisessa mediassa voi osallistua ja ilahduttaa käyttämällä tägejä #kiitos ja #1205.

Kansainvälinen sairaanhoitajien liitto (International Council of Nurses, ICN) on luonut oman julkaisunsa, joka keskittyy sairaanhoitajiin muutoksentekijöinä hoidon ja kulutehokkuuden parantamisessa. ICN määrittelee hoidon tehokkuuden tarkemmin tarkoittamaan hoitoa, jonka perusteena on käytetty tieteellistä näyttöä ja kulutehokkuudella mitataan terveyshyötyjen määrää - etenkin ennaltaehkäisevästä näkökulmasta tarkasteltuna.

Sairaanhoitajat: Voima muutokselle
Hoidon tehokkuus / Kulutehokkuus
Terveyden ja hyvinvoinnin kehittäminen

ICN listaa yleisemmän luokan haasteiksi terveydenhuollon nousevat kustannukset, yleisen terveydenhuollon puute ja sen myötä syntyvä terveyden epätasa-arvo joissakin maissa, lamanjälkeinen puute sairaanhoitajista (lue: potilasturvallisuuden vaarantuminen ja sairaanhoitajien uupumus) sekä sairaanhoitajien työttömyys. Dokumentissa käydään läpi näiden tekijöiden vaikutuksia ja muutosvaihtoehtoja, joihin voi tutustua englanniksi klikkaamalla tästä.

***

Haluan ilmaista kiitokseni kaikille sairaanhoitajille - niille, jotka ovat minua hoitaneet ja niille, joiden kanssa saan työskennellä. Ansaitsemme vaativasta työstämme kaiken kiitoksen. Viimeiset puoli vuotta ovat osoittaneet minulle työyhteisön tärkeyden. Toivonkin, että voimme yhdessä tehdä työstämme yleisesti arvostetumpaa sekä viihtyä ammattiamme vastaavissa työtehtävissä ja olla tukena toinen toisillemme.

Idealismia ja henkistä vahvuutta

Olen hyvinkin tietoinen siitä, että täällä blogissakin saatan vaikuttaa kirjoitusteni perusteella äärimmäiseltä idealistilta. Tähän idealismiin nimenomaan sairaanhoitajana viitaten eräs kokeneempi kollega kommentoi, että jaksaminen tulee vielä jonain päivänä vastaan. (Tiedän, että luet tätä blogia, joten selvennykseksi sinulle: en käsittänyt tätä pahalla; olenhan idealisti!) Ehkä on naiivia sekin, mitä seuraavaksi väitän, mutta haluan olla eri mieltä. Se vähäinenkin elämänkokemukseni, jota minulla on ja henkilökohtaiset ominaisuuteni - osittain em. vahvistamina - sallivat ehkä tavallista korkeamman 'kestävyyden' idealismin käytännön suhteen. Paneutumatta näihin syihin sen tarkemmin, voin vakuuttaa, että oikeasti kykenen tähän ja itselleni tämä subjektiivinen sisäinen totuus on vankkumatonta ja itseään positiivisesti ruokkivaa.

Koen erittäin tärkeäksi ylläpitää positiivisuutta ylipäätään elämässä. Etenkin hoitoalalla joudumme usein ristituleen osittain myös itsestämme riippumattomista syistä. Potilailla on selkeitä tarpeita ja ajoittain myös vaatimuksia. Organisaation puolesta resurssit ovat rajalliset niin henkilöstömitoituksen, materian kuin ajankäytön puolesta. Lisäksi olemme itse työntekijöinä rajallisia kokonaisvaltaiselta osaamiseltamme ja kyvyiltämme: tietotaito, fysiikka ja henkinen jaksaminen vaihtelevat hetkestä toiseen. Kaiken yhteensovittaminen jää yksittäisen sairaanhoitajan päätettäväksi senhetkisen kykytason mukaisesti. Otetaan esimerkiksi vaikka tilanne, jossa potilaan selkeänä tarpeena on vaikeiden syöpään liittyvien kipujen lievittäminen saattohoidossa. Uudella sairaanhoitajalla ei ole yhtä kattavaa teoreettista ja hiljaista tietotaitoa kuin kokeneemmalla ja kokee epävarmuutta ja ahdistusta kyvyttömyydestään auttaa potilasta riittävästi. Toisaalta on myös tilanteita, joissa mikään ei varsinaisesti riitä, vaan on hyväksyttävä elämän vaatimukset ja kuoleman luonnollisuus. Uudelle sairaanhoitajalle kuolema on vielä alkuun raskaampi kokemus kuin kokeneemmalle (vaikka toivoa saattaa, ettei kukaan turru todistaessaan yhä useampia kuolemia). Henkistä jaksamista rokottaa ylipäätään potilaan sairauden vakavuus ja kärsimys tilanteessa, mutta osaltaan myös tietotaidon vaillinaisuus voi vaikuttaa negatiivisesti henkiseen jaksamiseen.

Onneksi teemme hoitotyötä työyhteisöinä. Kokeneemmat sairaanhoitajat toimivat esimerkkeinä ja tukena hämmentävissä tai muita tunteita herättävissä tilanteissa. Jokaisen on käytävä itse läpi tietyt kokemukset voidakseen kasvaa sairaanhoitajana. On uskallettava kohdata vaikeatkin asiat mieluiten saman tien kuin elää ahdistus takaraivossa. Yhteisöllisyyden lisäksi suhdetta hoitotyöhön helpottaa oma henkilökohtainen asennoituminen. Rehellisyys ennen kaikkea itselle mutta myös muille, tyytyminen siihen mihin kykenee parhaan senhetkisen kykynsä mukaisesti sekä aikomus kehittyä ja jatkuva kehittyminen kantavat jo pitkälle.

Mielestäni tämä kaikki on enimmäkseen valintakysymys. Sen sijaan, että jää vain syyttämään järjestelmää voi etsiä niitä kohteita, joiden kehittäminen on mahdollista. Kuten Leo Tolstoi (1828-1910) asian ilmaisi: "Kaikki ajattelevat ihmiskunnan muuttamista, mutta kukaan ei ajattele itsensä muuttamista." Työ vie suuren osan aikuisen ihmisen elämästä, joten miksei siitä saisi edes jossain määrin nauttia? Itse olen kokenut sen helpottavaksi, etten koskaan odota kiitosta mutta teen silti työni 110 %:sti, hymyssä suin. Kuuntelen, olen läsnä, olen kärsivällinen, olen potilaan käytössä sillä hetkellä, kun hän tarvitsee apua. On mukava kuulla ikääntyneiden potilaiden joskus kuiskivan keskenään ihmetellen positiivista asennettani. Se antaa minulle jaksamista. Vaikka olenkin noviisi, he asettavat paljon merkitystä tälle asenteelle.

Uskon, että hoitotyössä egon on oltava sopivassa tasapainossa. Täten voi kyetä niin sujuvasti sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen ilman alistumista tai ylimielisyyttä, rasittumista ja loppuunpalamista. Sukupolveni edustajana uskallan asettaa elämälleni terveelliset rajat.