Elämisen tuskaa

Yövuoroni on aluillaan. Olen juuri ehtinyt kuunnella iltahoitajan raportin ja avata potilastietojärjestelmän omilla tunnuksillani, kun puhelin soi. Iäkästä potilasta ollaan tuomassa leikkaussalista jatkohoitoon osastolle. Saan tietää, että reissu leikkaussaliin oli potilaalle turha: mitään ei ole tehtävissä. Mikä alkoi viattomana oireiluna, on muodostunut kuolemantuomioksi.

Potilas saapuu osastolle hoitajien saattelemana. Suullinen raportti potilaan vierellä on pysäyttävämpi kuin persoonaton leikkausteksti, johon ehdin pikaisesti tutustua. Potilaassa konkretisoituu se, että näin voi oikeasti tapahtua emmekä voi tehdä mitään potilaan pelastamiseksi. Aktiiviset hoitotoimenpiteet lopetetaan ja pyritään hyvään perus- ja kivunhoitoon.

Vaan on tämäkin paikka viettää viimeiset hetkensä.

Lääkärin mukaan potilaan omainen on ymmärtänyt tilanteen vakavuuden, mutta ei välttämättä ole tulossa yön aikana vierailemaan. En häntä syytä siitä, kun kuoleman lähestyminen kirpaisee joka kerta ammattilaistakin. Olisinko edes osannut kohdata omaisen tuskan ja olla hänelle tukena? Olisinko löytänyt oikeat sanat? Olisinko pystynyt pidättelemään kyyneleitäni?

Palaan potilaan luo. Mittaan vitaalit muodon vuoksi. Neurologisesti totean, että potilaan tajunnantaso on syvästi laskenut, sillä käsivarsi rämähtää suoraan kasvoille. Viimeisinä vuosinaan potilas on sairastunut kavalaan dementiaan eikä pysty ilmaisemaan tunteitaan tai tuntemuksiaan, joten hoito jää täysin ammatillisen osaamiseni varaan.

Kampaan potilaan hiukset ja asettelen peiton suoraksi, mikäli omainen tuleekin potilaan luo. Pysähdyn hetkeksi ja kuiskaan: "Kunpa et joutuisi kauan kärsimään."

Viereisessä huoneessa lepäilee elämäänsä kyllästynyt iäkäs potilas. Kaikkihan sen tietävät, että iäkkäät ihmiset ovat todella yksin ja siksi masentuvat. Potilaan itsemurhaviesti pysäyttää toistamiseen saman yövuoron aikana. Viestiä lukiessani en tiedä, mitä potilaalle voisi enää sanoa. Iän myötä ehtii nähdä kaiken ja tunnistaa tyhjät lupaukset. Toivoa ei voi luoda tyhjästä.

Myös itsemurhaa yrittäneen potilaan kohdalla joudun toteamaan, että keinoni ovat vähäiset ja että kukaan ei voi pelastaa kaikkia hyvällä tahdollaankaan. Ihmisten kärsimys koskettaa, oli se fyysistä tai henkistä. Usein näistä asioista vaietaan, vaikka kuolema on luonnollista ja melkein arkipäivää tässä ammatissa. Harva ymmärtää sairaanhoitajan kokemusta ihmisen rinnalla kulkemisesta ja minkälaista ihmistuntemusta ja empatiaa vaaditaan selviytyäkseen työssään ammattilaisena.

Jatkan kierrostani ja seuraavassa huoneessa on oltava taas naama peruslukemilla. Toiselle potilaalle ei saa välittää kiirettään, ahdistustaan, turhautumistaan tai uupumustaan. Jokaisella potilaalla oikeus on tulla hoidetuksi yksilöllisesti. Lähestyvän kuoleman rinnalla moni pyyntö saattaa tuntua mitättömältä, mutta tietylle potilaalle pyyntö voi olla tärkein tarve sillä hetkellä. Mukautuminen on inhimillistä.

Hoitotyön teknologia

Kun sanon edustavani Y-sukupolvea, tarkoitan sitä, että teknologia saa turhautumaan. Mainitsin asiasta ohimennen robotiikkaa koskevassa postauksessa. En turhaudu siksi, että olisin teknologiaa vastaan, vaan siksi, että ammattini hyödynnettävissä olevat ohjelmistot ja laitteet ovat kehityksestä jäljessä. Kehitystä tapahtuu enemmän muiden alojen hyödyksi ja muissa maissa. Mihin suomalaiset innovaatiot ovat piiloutuneet?

Käytännön ongelmista nousee esille etenkin moninkertainen kirjaaminen. Se on todella rasittavaa ja kaiken lisäksi riskialtista potilasturvallisuuden kannalta. Kaikkein selkein ratkaisu olisi, että siirryttään täysin sähköiseen kirjaamiseen, kun mitä ilmeisimmin paluuta käsinkirjaamiseen ei ole. Tällainen nykymallin kaltainen välimuoto on monella tapaa haitallista. Vaaditaan kuitenkin ohjelmistosuunnittelua, jossa otetaan paremmin huomioon käytännön tarpeet. Järjestelmien kankeuteen ja epätarkoituksenmukaisuuteen on puututtava.

Esimerkkinä mainittakoon lääkelistat: listat tulostetaan ja päivän mittaan siihen saattaa tulla muutoksia. Kiireestä, epäjärjestelmällisyydestä, huolimattomuudesta, kommunikaation puutteesta, jatkuvista keskeytyksistä ja keskittymiskyvyn herpaantumisesta tai ties mistä syystä päivitetty lista ei löydäkään tietään hoitajan käsiin silloin, kun tämä on lääkitsemässä potilasta, olkoon kyseessä säännöllinen tai tarvittava lääkitys. Lisäksi on lääkäreitä, jotka ilmoittavat lääkemuutokset toteutettaviksi eivätkä tee muutoksia itse lääkelistaan. Onko hoitajan jatkuvasti tarkkailtava lääkärin askelia? Eikö lääkelistaa voisi tarkastella vain sähköisesti ajantasaisessa muodossaan?

Ongelmia on ollut myös laitekehityksen käytännön kokeiluissa. Yhteysongelmien vuoksi data ei siirrykään kuten on ollut tarkoitus. Kukaan ei halua esim. vitaalielintoimintojen mittaria, jolla on potentiaali siirtää mittaustulokset suoraan potilastietojärjestelmään ja joutua lopulta ongelmien vuoksi kirjaamaan tulokset ensin paperille potilaan vierellä ja sitten koneelle kansliassa. Tällainenkin sählääminen vie aikaa itse potilastyöltä. Työkaluja pitää kehittää hoitotyötä tukemaan, ei sitä haittaamaan.

Toivon, että jakaisitte kokemuksianne, joista on hyötyä muillekin lukijoille.

Ensimmäinen kesäloma ja raju pudotus

Viikko sitten palasin kahden viikon kesälomalta töiden pariin. Oikeasti olin ehtinyt ansaita yhdeksän lomapäivää, mutta sain järjesteltyä ja hyväksytettyä työvuoroni ja vapaapäiväni ihanteellisesti. Viimeksi olen ollut varsinaisella lomalla yli viisi vuotta sitten. Se tuntuu järjettömän pitkältä ajalta. Sairaanhoitajaopintojen aikana kaikki liikenevä aika kului työkeikkojen ja sijaisuuksien parissa. Olen toki tyytyväinen siitä, että työtä riitti ja että saatoin näin vahvistaa ammattitaitoani sekä huolehtia itsenäisesti elämän taloudellisesta puolesta.

Emån-joen koski, Ruotsi
© Rayan Hämäläinen 2015

Tällä kertaa lomani ei ollut millään tavalla erikoinen. Ei kuitenkaan ollut päivääkään, kun olisin jäänyt lepäämään laakereilleni. Yleensä en osaa edes rentoutua vapaapäivinäni. Olin kovin yllättynyt, kun jo ensimmäisen viikon lopulla tunsin päässeeni eroon kaikesta stressistä ja kun osasinkin nauttia lomastani. Jostain syystä tuntui kuin olisin ollut kauemminkin lomalla, ja täten töihin oli mukava palata.

Euforiset tunteet eivät himmentyneet töihinpaluun, vaan hallituksen määräämien leikkausten vuoksi. Kollegoiden kesken puhumme aina aktiivisesti ja rakentavasti yhteiskunnallisista asioista, myös niistä, jotka koskettavat sairaanhoitajia. Tässä asiassa yhteinen asenne on selkeä: hallituksen leikkaukset eivät ole hyväksyttäviä. On selvää, että kaikki eivät arvosta sairaanhoitajan ammattia sen ansaitsemalla tavalla. On todella ikävää, että sosiaalisessa mediassa joutuu lukemaan kommentteja siitä kuinka sairaanhoitajat eivät ole valmiita joustamaan työttömien puolesta. Totuus on kuitenkin se, että moni olisi joustaisi muilla tavoin, ei tasa-arvon kustannuksella.

On sunnuntain ja maanantain välinen yö ja työvuorosuunnitelman mukaisesti työ kutsuu. Potilaspaikat ovat täynnä ja hoito on elintärkeää, oikea-aikaisesti toteutettuna. Työn luonteeseen kuuluu paikallaolo ympäri vuorokauden. Sairaalamaailmaa ei voi änkeä mihin tahansa raameihin vaarantamatta potilasturvallisuutta, joka on kaikessa prioriteettimme. Hallituksen leikkaukset eivät yksinkertaisesti ota huomioon sairaalamaailman todellisuutta. Hoitotyön ammattilaisilla on ihan riittävästi argumentteja.

Jahka olen yöni valvonut, aion pe 18.9. liittyä mielenosoitukseen Helsingin Rautatientorilla. Tule sinäkin paikalle!

***

Lue myös:

• Sairaanhoitajaliiton Merja Merasto: Hallituksen leikkauslista: sopimiselle kyllä – kyykyttämiselle ei (10.9.15)
• Tehyn #EIKÄY-kampanja