Kirja: Rankka kutsumus

Viime viikonloppuna luin yhdeltä istumalta Kaarina Davisin kirjan Rankka kutsumus. Sairaanhoitajan päiväkirja. Davis kertoo sairaanhoitajan ammatista useiden päiväkirjamuotoisten kuvausten kautta, joiden väliin on sijoitettu pohdintoja sairaanhoitajuuden merkityksestä yksilölle, organisaatiolle ja yhteiskunnalle. Yleisesti ottaen Davis onnistuu mielestäni kokonaisvaltaisesti ilmaisemaan sen, mitä uskon monien hoitajien kokevan työssään syystä tai toisesta. Kirjan keskiössä on valtapeli omien ihanteiden ja työn todellisuuden välillä, ja vaikutusmahdollisuudet tuntuvat olevan vähäiset, ainakin yksilötasolla.

Kappaleessa I have a dream Davis kirjoittaa vastauksestaan läheisilleen, jotka eivät "kestäisi sairaalatyötä päivääkään". Davisilla oli unelma: "Haluaisin hoitaa potilaita heidän ihmisarvonsa mukaisesti, kiireettä, nauttien ja tuoden ihmisille helpotusta. Nyt en ole täysin varma, siirränkö potilaan pahan olon itseen, kun juoksen sairaalan käytäviä kelloa vastaan taistellen." (s. 31). Kuinka monesti ilmaistaankaan vastaavanlainen ajatus tällaista ristiriitaa kohtaan? Sairaanhoitajuutta onkin historiallisesti pidetty kutsumusammattina, jopa täydellisenä uhrautumisena, mistä Davis kirjoittaa (s. 45):

1850-luvulla, Florence Nightingalen aikaan, voitiin hyvällä syyllä puhua kutsumustyöstä. Täytyi olla johdatus ja kutsumus alalle. Alalle hakeutuneet kunnioittivat kristillisiä arvoja ja olivat elämäntavoiltaan siveellisiä ja moitteettomia. Omia tarpeita väheksyttiin marttyyriuteen asti. Tehtiin kuukausi töitä ilman vapaapäiviä. Palkkana saattoi olla kahvia, pullaa, sokeria ja täysihoito. Hoitajat luopuivat yksityiselämästään täysin. Heillä ei ollut perhettä; he olivat joko vanhojapiikoja tai leskiä. Jos halusi mennä naimisiin, työstä piti jäädä pois.

Nykymaailmassa ei kahvi ja pulla ole asiallinen korvaus sairaanhoitajan vaativasta, asiantuntijuutta vaativasta ammatista. En tiedä oliko aikoinaankaan, mutta marttyyrimentaliteetti on tuolloin ilmeisesti mennyt niin vahvasti omien tarpeiden edelle. Maailman muuttuessa sekä ammatin vaativuuden ja velvollisuuksien lisääntyessä, olisi ihanteellista, että myös resurssit päivittyisivät samassa tahdissa. Tämä vaatinee vielä useita yrityksiä, vaatimuksia, järjestelyitä, ja ennen kaikkea aikaa. Eräänä syynä tähän epäsuhtaan korvaukseen pidetään yleisesti hoitoalan naisvaltaisuutta. "Miesten ja naisten ammattien" eroista Davis avautuukin kärkkäästi (s. 34-35):

Kävelen kaduilla, kaupoissa, busseissa ja toimistoissa tarkkaillen ihmisten työntekoa. En ikinä näe kenenkään ravaavan kovaa vauhtia eteenpäin niin kuin hoitajat, keskittynyt katse silmissään. Kuljen, tarkkailen ja vertailen. Mille alalle vaihtaisin? Katkeruus nousee mieleeni. Jotkut saavat palkkansa helposti. En tarkoita sitä, että haluaisin pinnata työssäni. Toivon vain, että ehtisin edes joskus hengähtämään ja tekemään työni inhimillisestä työtahdista nauttien.

Katujen mukulakivien korjausmiehet tekevät fyysistä työtä. Pohtivatko he samalla kiven geologista rakennetta, sen muodon ja rakenteen välistä syy-yhteyttä, yhden kiven suhdetta toisiin kiviin, kiven sisältämiä mineraaleja tai materiaalin kovuuslaskelmia? Huutavatko toiset kivet heidän huomiotaan ja pitääkö kivet asetella tietyn geologisen teorian mukaan, jotta ne olisivat tyytyväisempiä? Minusta tuntuu, että miehet kivien asettelun lomassa esittelevät muskeleiteaan ja vilkuilevat naisia kaduilla nojaten välillä lapioonsa tai moninaisiin teknisiin apuvälineisiin, joilla raskaasta työstä saadaan kevyempää. Veikkaisin, että heidän palkkansa perustuu pääasiassa fyysiseen työhön ja tekniikan hallitsemiseen. Yleensä on niin, että jos työ on raskasta, niin mieli on toimeton, ja jos työ kuormittaa henkisesti, ruumis lepää. Hoitajat eivät lepuuta kumpaakaan.

Entä jätehuolto? Miehet tyhjentävät roskalaatikoita ja likaviemäreitä. He saavat taatusti likaisen työn lisää. Taloyhtiömme huoltomiehet laskuttavat ylimääräistä, kun siivoavat viikonlopun sotkuja ja humalaisten eritteitä rapusta. Hoitajat eivät saa likaisen eivätkä raskaan työn lisää. Kun tarpeensa housuun tehnyttä potilasta pesee, ei nenästä saa pidellä kiinni eikä naamaa nyrpistellä, vaikka yököttääkin. Sehän olisi epäkohteliasta. (...) 

Hiljattain kirjoitin idealismista, jonka yleensä käsitetään ajavan uuden sairaanhoitajan ennenpitkää loppuunpalamiseen. Johanna Olli muistutti kommentissaan, että idealisti voi olla realisti, ja kuten tuossa aikaisemmassa postauksesa ilmaisin, idealismini on oman henkisen vahvuuteni vankasti puolustamaa. Davis on ilmeisesti ollut toisenlainen idealisti, ja jälkisanoissa hän paljastaakin kohtalonsa ja valintansa:

Muutin elämäni totaalisesti. Olin edellisenä keväänä lunastanut perikunnalta vanhan, pienen sukutilan. Päätin, että muutan sinne, ilman sähköä, vettä tai tietä perille, vinossa olevaan pikkumökkiin. (...) Sen koommin en ole hoitotyötä tehnyt enkä taakseni katsonut tai katunut. (...)

Jokseenkin koin pettymyksen viimeistä lukua lukiessani. Ammatin raskaasta luonteesta huolimatta ja Davisin tavasta tarttua härkää sarvista olin vakuuttunut siitä, että kirjalla olisi ollut "onnellisempi" loppu. Sairaanhoitajuudesta luopuminen toki antoi hänelle itselleen onnellisuuden. Tämä ei kuitenkaan omaa intohimoani järisytä: olen päättänyt taistella sisäistä ja ulkoista negatiivisuutta vastaan. Davis vain koki elämän toisin:

Hoitajan omatunto minussa kuiskuttaa joskus: "Pitäisikö minun palata hoitoalalle? Olen objektiivisempi kuin koskaan, en astuisi samoihin miinoihin ja varjelisin itseäni." Ne ajatukset ajan nopeasti päästäni pois. Se ei ole enää minun juttuni. Elämä on tässä ja nyt. Elämä ei ala eläkkeellä tai kipeästi kaivattuna vapaapäivänä. Haluan, että joka ikinen päiväni on mielekäs. Joudun vieläkin komentamaan itseäni, jotta en soimaisi itseäni siitä, etten ole enää yhteiskunnalle tehokas ihminen. (Lihavointi lisäämäni.)

Kuitenkin hän päättää kirjan seuraavaan kappaleeseen:

Minua jää ikuisesti kalvamaan se, etten pystynyt vaikuttamaan ja muuttamaan hoitotyötä. Jätin uppoavan laivan. Päätin kirjoittaa omatuntoni puhtaaksi, koska niin monet ihmiset, potilaat ja hoitajat, eivät jaksa vaikuttaa asioihin. Tällä kirjallani haluan saada aikaan muutosta. 

***

Davis, Kaarina: Rankka kutsumus. Sairaanhoitajan päiväkirja. Taskukirja Loisto Oy, 2008. 164 s.

Idealismia ja henkistä vahvuutta

Olen hyvinkin tietoinen siitä, että täällä blogissakin saatan vaikuttaa kirjoitusteni perusteella äärimmäiseltä idealistilta. Tähän idealismiin nimenomaan sairaanhoitajana viitaten eräs kokeneempi kollega kommentoi, että jaksaminen tulee vielä jonain päivänä vastaan. (Tiedän, että luet tätä blogia, joten selvennykseksi sinulle: en käsittänyt tätä pahalla; olenhan idealisti!) Ehkä on naiivia sekin, mitä seuraavaksi väitän, mutta haluan olla eri mieltä. Se vähäinenkin elämänkokemukseni, jota minulla on ja henkilökohtaiset ominaisuuteni - osittain em. vahvistamina - sallivat ehkä tavallista korkeamman 'kestävyyden' idealismin käytännön suhteen. Paneutumatta näihin syihin sen tarkemmin, voin vakuuttaa, että oikeasti kykenen tähän ja itselleni tämä subjektiivinen sisäinen totuus on vankkumatonta ja itseään positiivisesti ruokkivaa.

Koen erittäin tärkeäksi ylläpitää positiivisuutta ylipäätään elämässä. Etenkin hoitoalalla joudumme usein ristituleen osittain myös itsestämme riippumattomista syistä. Potilailla on selkeitä tarpeita ja ajoittain myös vaatimuksia. Organisaation puolesta resurssit ovat rajalliset niin henkilöstömitoituksen, materian kuin ajankäytön puolesta. Lisäksi olemme itse työntekijöinä rajallisia kokonaisvaltaiselta osaamiseltamme ja kyvyiltämme: tietotaito, fysiikka ja henkinen jaksaminen vaihtelevat hetkestä toiseen. Kaiken yhteensovittaminen jää yksittäisen sairaanhoitajan päätettäväksi senhetkisen kykytason mukaisesti. Otetaan esimerkiksi vaikka tilanne, jossa potilaan selkeänä tarpeena on vaikeiden syöpään liittyvien kipujen lievittäminen saattohoidossa. Uudella sairaanhoitajalla ei ole yhtä kattavaa teoreettista ja hiljaista tietotaitoa kuin kokeneemmalla ja kokee epävarmuutta ja ahdistusta kyvyttömyydestään auttaa potilasta riittävästi. Toisaalta on myös tilanteita, joissa mikään ei varsinaisesti riitä, vaan on hyväksyttävä elämän vaatimukset ja kuoleman luonnollisuus. Uudelle sairaanhoitajalle kuolema on vielä alkuun raskaampi kokemus kuin kokeneemmalle (vaikka toivoa saattaa, ettei kukaan turru todistaessaan yhä useampia kuolemia). Henkistä jaksamista rokottaa ylipäätään potilaan sairauden vakavuus ja kärsimys tilanteessa, mutta osaltaan myös tietotaidon vaillinaisuus voi vaikuttaa negatiivisesti henkiseen jaksamiseen.

Onneksi teemme hoitotyötä työyhteisöinä. Kokeneemmat sairaanhoitajat toimivat esimerkkeinä ja tukena hämmentävissä tai muita tunteita herättävissä tilanteissa. Jokaisen on käytävä itse läpi tietyt kokemukset voidakseen kasvaa sairaanhoitajana. On uskallettava kohdata vaikeatkin asiat mieluiten saman tien kuin elää ahdistus takaraivossa. Yhteisöllisyyden lisäksi suhdetta hoitotyöhön helpottaa oma henkilökohtainen asennoituminen. Rehellisyys ennen kaikkea itselle mutta myös muille, tyytyminen siihen mihin kykenee parhaan senhetkisen kykynsä mukaisesti sekä aikomus kehittyä ja jatkuva kehittyminen kantavat jo pitkälle.

Mielestäni tämä kaikki on enimmäkseen valintakysymys. Sen sijaan, että jää vain syyttämään järjestelmää voi etsiä niitä kohteita, joiden kehittäminen on mahdollista. Kuten Leo Tolstoi (1828-1910) asian ilmaisi: "Kaikki ajattelevat ihmiskunnan muuttamista, mutta kukaan ei ajattele itsensä muuttamista." Työ vie suuren osan aikuisen ihmisen elämästä, joten miksei siitä saisi edes jossain määrin nauttia? Itse olen kokenut sen helpottavaksi, etten koskaan odota kiitosta mutta teen silti työni 110 %:sti, hymyssä suin. Kuuntelen, olen läsnä, olen kärsivällinen, olen potilaan käytössä sillä hetkellä, kun hän tarvitsee apua. On mukava kuulla ikääntyneiden potilaiden joskus kuiskivan keskenään ihmetellen positiivista asennettani. Se antaa minulle jaksamista. Vaikka olenkin noviisi, he asettavat paljon merkitystä tälle asenteelle.

Uskon, että hoitotyössä egon on oltava sopivassa tasapainossa. Täten voi kyetä niin sujuvasti sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen ilman alistumista tai ylimielisyyttä, rasittumista ja loppuunpalamista. Sukupolveni edustajana uskallan asettaa elämälleni terveelliset rajat.