Hoitotyön teknologia

Kun sanon edustavani Y-sukupolvea, tarkoitan sitä, että teknologia saa turhautumaan. Mainitsin asiasta ohimennen robotiikkaa koskevassa postauksessa. En turhaudu siksi, että olisin teknologiaa vastaan, vaan siksi, että ammattini hyödynnettävissä olevat ohjelmistot ja laitteet ovat kehityksestä jäljessä. Kehitystä tapahtuu enemmän muiden alojen hyödyksi ja muissa maissa. Mihin suomalaiset innovaatiot ovat piiloutuneet?

Käytännön ongelmista nousee esille etenkin moninkertainen kirjaaminen. Se on todella rasittavaa ja kaiken lisäksi riskialtista potilasturvallisuuden kannalta. Kaikkein selkein ratkaisu olisi, että siirryttään täysin sähköiseen kirjaamiseen, kun mitä ilmeisimmin paluuta käsinkirjaamiseen ei ole. Tällainen nykymallin kaltainen välimuoto on monella tapaa haitallista. Vaaditaan kuitenkin ohjelmistosuunnittelua, jossa otetaan paremmin huomioon käytännön tarpeet. Järjestelmien kankeuteen ja epätarkoituksenmukaisuuteen on puututtava.

Esimerkkinä mainittakoon lääkelistat: listat tulostetaan ja päivän mittaan siihen saattaa tulla muutoksia. Kiireestä, epäjärjestelmällisyydestä, huolimattomuudesta, kommunikaation puutteesta, jatkuvista keskeytyksistä ja keskittymiskyvyn herpaantumisesta tai ties mistä syystä päivitetty lista ei löydäkään tietään hoitajan käsiin silloin, kun tämä on lääkitsemässä potilasta, olkoon kyseessä säännöllinen tai tarvittava lääkitys. Lisäksi on lääkäreitä, jotka ilmoittavat lääkemuutokset toteutettaviksi eivätkä tee muutoksia itse lääkelistaan. Onko hoitajan jatkuvasti tarkkailtava lääkärin askelia? Eikö lääkelistaa voisi tarkastella vain sähköisesti ajantasaisessa muodossaan?

Ongelmia on ollut myös laitekehityksen käytännön kokeiluissa. Yhteysongelmien vuoksi data ei siirrykään kuten on ollut tarkoitus. Kukaan ei halua esim. vitaalielintoimintojen mittaria, jolla on potentiaali siirtää mittaustulokset suoraan potilastietojärjestelmään ja joutua lopulta ongelmien vuoksi kirjaamaan tulokset ensin paperille potilaan vierellä ja sitten koneelle kansliassa. Tällainenkin sählääminen vie aikaa itse potilastyöltä. Työkaluja pitää kehittää hoitotyötä tukemaan, ei sitä haittaamaan.

Toivon, että jakaisitte kokemuksianne, joista on hyötyä muillekin lukijoille.

Päähänpistosta intohimo

Pari viikkoa sitten päätin lähettää hakemuksia useampaan työpaikkaan pääkaupunkiseudulla ja sainkin heti seuraavana päivänä kutsun työhaastatteluun. Kokemukseni työhaastatteluista on hyvin vähäistä, sillä usein olen saanut sovittua sijaisuudet työharjoittelupaikan kautta. Tästä huolimatta en jännittänyt tulevaa liiaksi, vaan yritin keskittyä ajattelemaan mitä vastaisin ja miten myisin itseäni työnantajalle. Yksi tavallisimmista, ja samalla tietyllä tapaa pelottavista, kysymyksistä lienee ”miksi sinusta tuli sairaanhoitaja?”. Mutta mitä kysymykseen voi vastata kuulostamatta kliseiseltä?

En ollut ajatellut sairaanhoitajan ammattia suuntaan tai toiseen omalla kohdallani. Lapsuuden haaveammattejani olivat poliisi, ammattijalkapalloilija, tutkija ja ”hullu tiedemies”. Lahjakkuuteni vuoksi muut ajattelivat minun suuntautuvan vahvasti akateemiselle tielle. Kun oli aika tehdä päätöksiä jatkokoulutuksen suhteen, en oikein tiennyt mitä halusin - tai halusin vähän kaikkea. Yhteishaussa hain opiskelemaan kieliä, lääketiedettä ja eräänlaisena viime hetken päähänpistona myös hoitotyötä. Vaikka teoreettinen osaaminen on suuri vahvuuteni, koin, että sen lisäksi halusin tehdä jotain käytännön- ja ihmisläheistä, ja hoitotyö tuntui sopivan näihin raameihin.

Lääketieteellisen en päässyt ensi yrittämällä, joten päädyin aloittamaan sairaanhoitajaopinnot. Opintojen alkaessa en ollut vielä selvittänyt suhdettani hoitotyöhön, ja kuka toisaalta olisikaan vielä siinä vaiheessa? Lopulta sain tyytyväisenä huomata, että olin tehnyt oikean valinnan. Etenkin opintojen loppuvaiheilla eli mitä ”vaikeammaksi” ja kokonaisvaltaisemmaksi aiheet muuttuivat, sitä mielekkäämpää opiskelu oli. Työharjoitteluissa puolestaan pääsi näyttämään itselleen (ja tietysti muille, arvioijille) mitä oli teoriassa oppinut ja miten sitä osasi soveltaa käytännössä ja käytännön yksilöllisissä ja muuttuvissa tilanteissa. Lisäksi työharjoittelut olivat oivaa ammatillisen ja henkisen kasvun aikaa, mikä vahvisti edelleen tunnetta siitä, että sovin hoitotyöhön ja että olen valmistuttuani sairaan hyvä hoitaja.

Jos en aikoinaan ollut varma suhtautumisestani ja soveltumisestani hoitotyöhön, nyt tiedän kokemuksesta, että näin on ollut oleva. Suhtaudun hoitotyöhön ylpeydellä. Haluan kehittyä ja olla mukana kehittämässä hoitotyötä niin mikro- kuin makrotasoilla, toivottavasti enenevissä määrin kokemuksen karttuessa. Arjen työssä teen parhaani potilaiden eduksi ja pienetkin voitot niin potilaan kuin itseni kanssa riittävät sanattomaksi kiitokseksi. Vaikka elämä onkin aaltoilevaa vaihtelua ja on päiviä, jolloin kaipaa taukoa kaikesta, koen potilaiden kanssa työskentelyn energisoivaksi ja olen tyytyväinen elämääni. Saatan kuulostaa taas kovin idealistilta, mutta silläkin uhalla olen vain oma itseni.

Työhaastattelussa kerroin itsestäni hoitotyön tekijänä käytännön esimerkkien, saamani palautteen ja persoonani ominaisuuksien kautta, ja luulen, että aitoutensa paljastaminen ei lopulta ole niin kliseistä. Väitteilleen on hyvä osoittaa perusteluja, joten luonteenpiirteensä ja osaamisensa on hyvä sitoa kokemuksiin ja kertoa omaa tarinaansa omin sanoin. Se luonee parhaimman vaikutuksen potentiaaliseen työnantajaan, kun nuorena sairaanhoitajana ei ole osoittaa dokumentteja tai suosituksia osaamisestaan.

***

Lopulta paljastettakoon uteliaille se, että vaikka en saanutkaan hakemaani työtä, minulle tarjottiin samalta osastolta sijaisuutta, joten edessä on muutto 250 km päähän. (Tällä alueella ei kuitenkaan ole luvassa helpotusta työllisyystilanteeseen ainakaan seuraavan vuoden aikana ja pääkaupunkiseudulla on tarvetta.) Tämä vie taas askelen lähemmäs haaveeni toteuttamista, vaikka tuntuukin haikealta muuttaa paikasta, jonne on juuri ehtinyt kiintyä.

Kun kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa

Olen toistamiseen valmistumiseni jälkeen jäänyt työttömäksi koulutustani vastaavista työtehtävistä. Vähintään viime syksystä alkaen hoitoalan työllisyystilanne on ollut – ainakin subjektiivisesti tarkasteltuna – entistä heikompi. Tilastokeskuksen Työvoimatutkimuksen tuorein julkaisu vahvistaa yleisen työttömyysasteen nousseen vuoden aikana 6,6 %:sta 7,0 %:iin. Hoitoalan työttömyyttä selittänee parhaiten säästöbudjetti, jolla voi kuitenkin olla hyvinkin epäedullisia seurauksia, myös taloudelliseen aspektiin liittyen. En ala tässä sen tarkemmin analysoida yhteiskuntamme ja erityisemmin terveydenhuoltoalan taloudellista tilannetta. Itselleni tämän blogin motiivina on näin alkuun ennemminkin kuvata kokemuksiani uutena sairaanhoitajana.

Viimeisin, määräaikainen työsuhteeni kesti melkein viisi kuukautta. Osasto oli tuttu jo viime kesästä. Uutta oli se, että Valviran armosta saan harjoittaa ammattiani itsenäisesti ja täten harteillani on täysi vastuu ja velvollisuus teoistani. Sairaanhoitajan ammatissa kohtaa aina uusia asioita eikä opittava lopu koskaan. Asetelmana valmistumisen jälkeinen elämä tarjosi konkreettisia asioita opittavaksi ja kehitettäväksi: lääkärinkierrot kaikkine paperihommineen, ajanhallinta, tehtävien delegoiminen, kierron jälkeisen raportin pitäminen (yksittäisen potilaan kokonaisvaltaisen tilanteen hahmottaminen ja sen ilmaiseminen johdonmukaisesti) sekä omaisten ja potilaiden kohtaaminen eräänlaisena ”vastuuhenkilönä” moduulin potilaista. Yrityksen ja erehdyksen, päättäväisyyden sekä kollegoiden tuen ja neuvojen avulla voin lopulta sanoa onnistuneeni kehittämään itseäni entistä parempaan suuntaan. Työkokemuksen myötä koen itsevarmuuteni kasvaneen huimasti, ja voin olla tyytyväinen, etteivät opiskelukavereiden kanssa viime syksynä kuvitellut katastrofiajatukset toteutuneetkaan.

Työttömyys on osaltaan ollut pettymys. Valmistuneena haluaa lähteä valloittamaan maailmaa askel kerrallaan (ei sillä, että minulta puuttuisi nöyryyttä), mutta todellisuus laittaa hieman kapuloita rattaisiin. En kuitenkaan ole antanut pettymyksen tai muiden negatiivisten tunteiden viedä valtaa, sillä loputtoman itsesäälin ja märehtimisen sijaan voin tehdä rakentavia ja positiivisia valintoja. Olen käyttänyt aikaa hyödykseni urheilemalla, valokuvaamalla ja tekemällä asioita, joihin ei muutoin muka riittäisi aika, innostus tai jaksaminen. Lisäksi olen viime aikoina uppoutunut hyvien kirjojen pariin, ja osittain siihen liittyen, pyrkinyt säännöllisempään itseopiskeluun. Itseopiskelu vaatii motivaatiota, mutta kiinnostukseni on sisäsyntyistä ja opiskelun vaatimukset ovat vain omiani.

Rutiinin puute ja sosiaalisten suhteiden väheneminen ovat osaltaan hankalia. Vapaudesta ja omaehtoisuudesta voi nauttia, mutta kaikkea kohtuudella. Toisten käydessä töissä ei välttämättä ole niin helppoa löytää yhteistä aikaa, vaikka vielä vaikeampaa se varmasti on, jos molemmat osapuolet ovat samanaikaisesti vuorotyössä. Onneksi ryhmässä harrastaminen kahdesta neljään kertaan viikossa suo mahdollisuuden kasvokkain tapahtuvalle sosiaaliselle vuorovaikutukselle ja yhdessä tekemiselle - toisinaan jopa onnistumisille. Olin alkanut tunnistaa itsessäni kuuluvuuden tunnetta työyhteisössäni. Se yllätti, mutta tuntui kovin mukavalta. Ajan myötä selvinnee kyseisen osaston sijaistarve, joten paluu samaiselle osastolle ei ole mahdottomuus.

Haaveissani on edelleen työllistyä päivystyshoitotyöhön. Se on intohimoni - jos suomalainen voi asian näin ilmaista. En kuitenkaan torju muita työpaikkoja, sillä tiedän, että kokemus työharjoittelusta päivystyksessä ja viimeisin työsuhteeni sisätautien akuuttivuodeosastolla ovat puolin ja toisin auttaneet vahvistamaan osaamista ja ymmärrystä hoitotyön kokonaisuudesta. Mottoni on, että kaikesta voi oppia.

Mottoni tähän hetkeen: kaikella on tarkoituksensa, ymmärryksestäni riippumatta.

Idealismia ja henkistä vahvuutta

Olen hyvinkin tietoinen siitä, että täällä blogissakin saatan vaikuttaa kirjoitusteni perusteella äärimmäiseltä idealistilta. Tähän idealismiin nimenomaan sairaanhoitajana viitaten eräs kokeneempi kollega kommentoi, että jaksaminen tulee vielä jonain päivänä vastaan. (Tiedän, että luet tätä blogia, joten selvennykseksi sinulle: en käsittänyt tätä pahalla; olenhan idealisti!) Ehkä on naiivia sekin, mitä seuraavaksi väitän, mutta haluan olla eri mieltä. Se vähäinenkin elämänkokemukseni, jota minulla on ja henkilökohtaiset ominaisuuteni - osittain em. vahvistamina - sallivat ehkä tavallista korkeamman 'kestävyyden' idealismin käytännön suhteen. Paneutumatta näihin syihin sen tarkemmin, voin vakuuttaa, että oikeasti kykenen tähän ja itselleni tämä subjektiivinen sisäinen totuus on vankkumatonta ja itseään positiivisesti ruokkivaa.

Koen erittäin tärkeäksi ylläpitää positiivisuutta ylipäätään elämässä. Etenkin hoitoalalla joudumme usein ristituleen osittain myös itsestämme riippumattomista syistä. Potilailla on selkeitä tarpeita ja ajoittain myös vaatimuksia. Organisaation puolesta resurssit ovat rajalliset niin henkilöstömitoituksen, materian kuin ajankäytön puolesta. Lisäksi olemme itse työntekijöinä rajallisia kokonaisvaltaiselta osaamiseltamme ja kyvyiltämme: tietotaito, fysiikka ja henkinen jaksaminen vaihtelevat hetkestä toiseen. Kaiken yhteensovittaminen jää yksittäisen sairaanhoitajan päätettäväksi senhetkisen kykytason mukaisesti. Otetaan esimerkiksi vaikka tilanne, jossa potilaan selkeänä tarpeena on vaikeiden syöpään liittyvien kipujen lievittäminen saattohoidossa. Uudella sairaanhoitajalla ei ole yhtä kattavaa teoreettista ja hiljaista tietotaitoa kuin kokeneemmalla ja kokee epävarmuutta ja ahdistusta kyvyttömyydestään auttaa potilasta riittävästi. Toisaalta on myös tilanteita, joissa mikään ei varsinaisesti riitä, vaan on hyväksyttävä elämän vaatimukset ja kuoleman luonnollisuus. Uudelle sairaanhoitajalle kuolema on vielä alkuun raskaampi kokemus kuin kokeneemmalle (vaikka toivoa saattaa, ettei kukaan turru todistaessaan yhä useampia kuolemia). Henkistä jaksamista rokottaa ylipäätään potilaan sairauden vakavuus ja kärsimys tilanteessa, mutta osaltaan myös tietotaidon vaillinaisuus voi vaikuttaa negatiivisesti henkiseen jaksamiseen.

Onneksi teemme hoitotyötä työyhteisöinä. Kokeneemmat sairaanhoitajat toimivat esimerkkeinä ja tukena hämmentävissä tai muita tunteita herättävissä tilanteissa. Jokaisen on käytävä itse läpi tietyt kokemukset voidakseen kasvaa sairaanhoitajana. On uskallettava kohdata vaikeatkin asiat mieluiten saman tien kuin elää ahdistus takaraivossa. Yhteisöllisyyden lisäksi suhdetta hoitotyöhön helpottaa oma henkilökohtainen asennoituminen. Rehellisyys ennen kaikkea itselle mutta myös muille, tyytyminen siihen mihin kykenee parhaan senhetkisen kykynsä mukaisesti sekä aikomus kehittyä ja jatkuva kehittyminen kantavat jo pitkälle.

Mielestäni tämä kaikki on enimmäkseen valintakysymys. Sen sijaan, että jää vain syyttämään järjestelmää voi etsiä niitä kohteita, joiden kehittäminen on mahdollista. Kuten Leo Tolstoi (1828-1910) asian ilmaisi: "Kaikki ajattelevat ihmiskunnan muuttamista, mutta kukaan ei ajattele itsensä muuttamista." Työ vie suuren osan aikuisen ihmisen elämästä, joten miksei siitä saisi edes jossain määrin nauttia? Itse olen kokenut sen helpottavaksi, etten koskaan odota kiitosta mutta teen silti työni 110 %:sti, hymyssä suin. Kuuntelen, olen läsnä, olen kärsivällinen, olen potilaan käytössä sillä hetkellä, kun hän tarvitsee apua. On mukava kuulla ikääntyneiden potilaiden joskus kuiskivan keskenään ihmetellen positiivista asennettani. Se antaa minulle jaksamista. Vaikka olenkin noviisi, he asettavat paljon merkitystä tälle asenteelle.

Uskon, että hoitotyössä egon on oltava sopivassa tasapainossa. Täten voi kyetä niin sujuvasti sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen ilman alistumista tai ylimielisyyttä, rasittumista ja loppuunpalamista. Sukupolveni edustajana uskallan asettaa elämälleni terveelliset rajat.

Some sairaanhoitajan mahdollisuutena

Sairaanhoitajaliitto on 14.3.2013 päivätyssä artikkelissaan kirjoittanut sairaanhoitajista sosiaalisessa mediassa. Kieltämättä sosiaalisesta mediasta on myös ammatillisia hyötyjä, etenkin hoitotyön kaltaisessa ammatissa. Artikkelissa lainataan sh, TtM Johanna Ollia (blogi, Twitter) seuraavanlaisesti: "Näyttää vahvasti siltä, että sairaanhoitajat ovat aktiivisia sosiaalisen median käyttäjiä vapaa-ajan asioissa, mutta ammatillisessa mielessä käyttö on vielä hyvin vähäistä."

Muistan joskus parin viime vuoden aikana lukeneeni (vai kuunnelleeni?) tietoturva-asiantuntijan haastattelua, joka sai dramaattisesti muuttamaan mielipidettäni suhtautumisesta oman persoonan näkyvyyteen sosiaalisessa mediassa tai ylipäätään netissä. Sen sijaan, että yrittää pitää kaiken itseään koskevan tiedon salaisena olisi suositeltavaa luoda itselleen aktiivinen ja laaja läsnäolo. Tämä on itselle eduksi siinä tapauksessa, että joku päättää syystä tai toisesta levittää valheellista tietoa toisen nimissä. Tällöin saattaa olla vaikeaa selittää esim. työnantajalle mikä on totta. (Työnantajilla ei ole oikeutta googlettaa työnhakijoita, mutta sattumalta ei voi välttyä.) Itselleni tämä sisäinen paradigman muutos on avannut mahdollisuuden ylipäätään alkaa kirjoittaa julkista blogia.

Toinen painava tekijä on halu vaikuttaa ja luoda ammatillista keskustelua sekä verkostoa - itseni ja muiden hyväksi. Hoitotyössä jatkuva kehitys on merkittävässä asemassa. Valmistuttuani sairaanhoitajaksi tammikuussa 2014 koen keskustelun ja verkostoitumisen tarpeen entistä tärkeämmäksi pysyäkseni mukana hoitoalan trendeissä laajemmassa mittakaavassa - kansallisesti ja kansainvälisesti. Olli kommentoi:

Somen kautta saa kokemustietoa laajemmalta verkostolta kuin omilta työkavereilta. Myös tutkittua tietoa löytää helpommin kuin itse etsimällä. Esimerkiksi lasten hoitotyöstä saa sopivasti suodatettua tietoa seuraamalla esimerkiksi Twitterissä alan asiantuntijoita.

...

Sosiaalinen media tarjoaa sairaanhoitajille myös mahdollisuuden välittää terveystietoa ja toteuttaa sairaanhoitajan eettisiin oheisiin kuuluvaa kohtaa: Sairaanhoitajat osallistuvat ihmisten terveyttä, elämän laatua ja hyvinvointia koskevaan keskusteluun ja päätöksentekoon sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. 

Valmistuin sairaanhoitajaksi Satakunnan ammattikorkeakoulusta (Pori), jossa yksi viimeisimpiä opintojaksoja oli näyttöön perustuva hoitotyö ja hoitotyön laatu. Opintojakson käytännönläheiset tehtävät oli integroitu osaltaan viimeiseen syventävään työharjoitteluun, jonka suoritin Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalla. Seminaarityössä tarkastelin todellisen potilasesimerkin kautta prosessikuvauksen toteutumista päivystyspotilaan hoitotyössä (AVH-potilaan hoitotyö päivystyspoliklinikalla -esitys). Tähän seminaarityöhön liittyen sanottakoon, että päivystyksessä toiminta perustuu nimenomaan standardoituihin toimintaohjeisiin (esim. Käypä hoito -suositus aivoinfarktista), jotta akuutissa tilanteessa hoitotyö olisi mahdollisimman tehokasta potilaan etua ajatellen. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen toimijan on hahmotettava prosessi ja osattava toimia omassa roolissaan - ennakoiden. Tietotaidon, intuition ja kokemuksen merkitys korostuu erityisellä tavalla päivystyshoitotyön akuuteimmissa tilanteissa.

Koen tärkeäksi olla mukana vaikuttamassa ja kehittämässä hoitotyötä meille kaikille parempaan suuntaan. Elinikäinen oppiminen on mahdollisuus ja haaste, jonka otan mielelläni vastaan. Toisinaan miettii omaa asennettaan innostuneena innovaattorina ja sen vaikutusta muihin, sillä hoitotyön todellisuus on usein kiireen tai muun vuoksi raskasta. Tuntuu, että toisten mielestä on helpompi tehdä asioita samalla tavalla kuin ne on tehty edelliset 30 vuotta, ja itsehän en ole edes ollut vielä syntynyt silloin. Mielestäni on paljon järkevämpää keskustella asioista kuin jatkaa valittamista. Me yhdessä luomme todellisuutemme ja teemme valintamme siitä haluammeko arkikokemuksemme olevan pääosin positiivista vai negatiivista. Näen kehittämisen voivan olla keino mahdollistaa muutoksia, jotka kantavat positiivisen vaikutuksensa myös joihinkin kiirettä aiheuttaviin tekijöihin. Mitä meillä on menetettävää - paitsi uudet hoitajat, jotka kyllästyvät ja vaihtavat alaa? XY-sukupolvi on tulossa ryminällä emmekä me hyväksy mitä tahansa. Miten siinä tapauksessa tulemme selviämään suuresta eläköityvien ja toisaalta ikääntyneiden määrästä?

Toivottavasti voin kantaa oman korteni kekoon tämän blogin avulla!