Luokkayhteiskunta

Suomen valtion velkaantumisen ehkäisemiseksi hallitus aikoo leikata opiskelijoiden saamista tuista neljänneksen ja siten velkauttaa sen sijaan opiskelijat. Suunnitelma on epätasa-arvoisuutta lisäävä ja heikentää suomalaista osaamista, kun kaikkea potentiaalia ei hyödynnetä (mm. lahjakkaat vähävaraiset).

Opiskelin sairaanhoitajaksi vuosina 2010-2014, joten opintojeni päättymisestä tuli kuukausi sitten kuluneeksi tasan kaksi vuotta. Opintojen ohella tein kaiken liikenevän ajan keikkaa eri paikoissa. Onnekseni hoitotyön opiskelijoilla oli ainakin vielä silloin hyvät mahdollisuudet tehdä töitä toisin kuin monien muiden alojen opiskelijoilla tai muutoin työmarkkinoilla. Työstä saatu korvauskaan ei ollut huonoimmasta päästä, suhteellisesti. Itse oli huolehdittava, ettei ylitä Kelan asettamia tulorajoja, mikä on absurdi rajoite niille, joilla ei ole omaisuutta nimissään.

Opintorahasta ja asumislisästä huolimatta jouduin pakon edessä turvautumaan opintolainaan, jota maksan edelleen. Autolainan sain sentään suoritettua pari kuukautta sitten. Tämän lainavertailun perusteella lienee selvää kumpi maksoi enemmän, koulutus vai auto. Olen sitä paitsi ihminen, joka ei hyväksy nykymallin lainoja eettisistä syistä, joten alistuminen pakkoon tuntui katkeralta, kun elämä ei ollut ehtinyt vielä edes alkaa.

Yksinhuoltajaäidilläni, joka yhä kärsii 11 vuotta sitten tapahtuneen vakavan kirurgisen hoitovirheen seurauksista, ei todellakaan ollut varaa tukea taloudellisesti. Arvostan äitiäni, hänen sisukasta asennettaan ja kaikkea mitä hän on tehnyt vuokseni enkä missään nimessä valita tilanteestani.

En kuitenkaan ymmärrä hallituksen (epä)logiikkaa leikata täysin vääristä kohteista. Tavoite kohentaa taloutta ja keinot sen toteuttamiseksi ovat täysin ristiriitaisia keskenään, jopa niin, että talous vain heikkenee ja suurin osa yhteiskunnasta kurjistuu. Koulutuksen epätasa-arvoisuus ei kuulu Suomen periaatteisiin ja arvoihin. Jos opiskeluni sijoittuisi näiden tulevaisuuden uhkakuvien todellisuuteen, en varmaankaan saisi mahdollisuutta opiskella ja tehdä työtä, jota omalla tavallaan rakastan.

Verenluovutus

Sairaanhoitajana pääsee näkemään hyvinkin vakavia tapauksia, joissa verensiirto pelastaa ihmishengen kaikkien muiden toimien lisäksi. Vapaapäivänäni en miettinyt kahdesti, kun SPR:n Veripalvelu ilmoitti veritarpeesta kutsuen luovuttajia kaikista veriryhmistä. Olen luovuttanut verta nyt neljä kertaa.

SPR on etenkin viime aikoina saanut kritiikkiä osallistuessaan turvapaikanhakijoiden vastaanottamiseen. Tällä kertaa sama epäluottamus ulotettiin some-keskustelussa perusteitta myös verenluovutukseen. Väitettiin, että SPR tekee vapaaehtoisten luovuttajien verellä bisnestä ja että verta myydään sekä yksityisille että ulkomaille silmät kiiluen.

Ainakin Suomessa pidetään tärkeänä, että verenluovutus on vapaaehtoista, koska tavarasta maksaminen voisi johtaa samanlaisiin riskeihin kuin pimeillä elinmarkkinoilla. Sen sijaan on todellakin ymmärrettävää, että Veripalvelu laskuttaa sairaaloita saadakseen katettua toimintansa kulut. Ulkomaille viedään tai ulkomailta tuodaan harvinaisia verituotteita tarpeen mukaan, kaikki potilaan hyväksi.

D niin kuin delirium ja diatsepaami

Hoitotyössä interventioiden oikea-aikaisuus voi toisinaan olla elintärkeää, toisinaan se säästää turhalta kärsimykseltä (potilas) ja turhalta työltä (hoitaja). Hoitajalla on oltava tietotaitoa erilaisista sairauksista ja kokemusta hoitotyön käytännöstä voidakseen ennakoida ja varautua potilaan tilan muutoksiin. Näyttöön perustuvilla prosessikuvauksilla ja yhdessä sovituilla esim. osastokohtaisilla hoitoprotokollilla pyritään edistämään hoidon laatua ja tasa-arvoisuutta.

Mitä tulee vaaleanpunaisiin elefantteihin, ei pidä luottaa potilaan näennäisen hyvään ulkoiseen vointiin. On erotettava toisistaan krapula ja delirium, joka on sairaalahoitoa vaativa ja hengenvaarallinen tila, vaikka alkometri näyttääkin nollaa. Kun rankka juominen on loppunut kuin seinään, alkuun vain vähän tutiseva ja ihan asiallinen potilas saattaa lyhyessäkin ajassa muuttua sekavaksi, levottomaksi ja aggressiiviseksi ja alkaa nähdä ja kuulla harhoja.

Potilaan kärsimystä – kyseessähän on aivomyrsky – vähentää ennakoiva ja oikea-aikaisesti aloitettu ns. diatsepaamiloudaus eli kyllästyshoito. Lääkkeen kanssa ei tarvitse kitsastella. Kun tätä rauhoittavaa tavallisesti määrätään 5 mg tai 10 mg kerran pari päivässä, deliriumpotilas voi tarvita 20 mg per tunti jopa 250 mg saakka. Tavoitteena on saada potilas nukahtamaan. Uni tekee hyvää.

Hoitajan on ymmärrettävä lääkeintervention tärkeys jo siinä vaiheessa, kun deliriumpotilas ei vielä oireile pahemmin. On kuitenkin yleinen virhe lykätä lääkehoidon aloittamista, kunnes sekavuus alkaa todella näyttäytyä tai antaa lääkettä liian vähän tai liian harvoin. Diatsepaamin lisäksi voidaan hyödyntää muitakin lääkkeitä, mutta lopulta potilas voi vaatia valvontahoitoa sedatoivan deksmedetomidiini-infuusion aloittamiseksi.