Kollegiaalisuudesta

On eri asia ilahtua valmistumisensa vuosipäivästä kuin tarjota herkkuja kollegoilleen juhlistaakseen ensimmäistä vuosipäiväänsä kyseisellä työpaikalla. Jälkimmäisen kohdalla saa osoittaa toisille edes pienen kiitoksensa. Kollegani ovat olleet apunani ja tukenani monessa. Arvostavassa työyhteisössä olen aloittelijana saanut mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä. Arjessamme kiire painaa jatkuvasti päälle eivätkä suinkaan kaikki osaa kunnioittaa ammattiamme sen ansaitsemalla tavalla. Olen jopa hämmästynyt siitä, että raskaan työn taakka ei meillä vaikuta sosiaalisiin suhteisiin kollegoiden kesken. Toivottavasti kiitokseni edesauttaa osaltaan pitämään yllä tätä mukavaa ilmapiiriä, jossa on hyvä tehdä töitä.

Sairaalamaailmassa herkut menevät sen siliän tien...

Ensimmäinen kesäloma ja raju pudotus

Viikko sitten palasin kahden viikon kesälomalta töiden pariin. Oikeasti olin ehtinyt ansaita yhdeksän lomapäivää, mutta sain järjesteltyä ja hyväksytettyä työvuoroni ja vapaapäiväni ihanteellisesti. Viimeksi olen ollut varsinaisella lomalla yli viisi vuotta sitten. Se tuntuu järjettömän pitkältä ajalta. Sairaanhoitajaopintojen aikana kaikki liikenevä aika kului työkeikkojen ja sijaisuuksien parissa. Olen toki tyytyväinen siitä, että työtä riitti ja että saatoin näin vahvistaa ammattitaitoani sekä huolehtia itsenäisesti elämän taloudellisesta puolesta.

Emån-joen koski, Ruotsi
© Rayan Hämäläinen 2015

Tällä kertaa lomani ei ollut millään tavalla erikoinen. Ei kuitenkaan ollut päivääkään, kun olisin jäänyt lepäämään laakereilleni. Yleensä en osaa edes rentoutua vapaapäivinäni. Olin kovin yllättynyt, kun jo ensimmäisen viikon lopulla tunsin päässeeni eroon kaikesta stressistä ja kun osasinkin nauttia lomastani. Jostain syystä tuntui kuin olisin ollut kauemminkin lomalla, ja täten töihin oli mukava palata.

Euforiset tunteet eivät himmentyneet töihinpaluun, vaan hallituksen määräämien leikkausten vuoksi. Kollegoiden kesken puhumme aina aktiivisesti ja rakentavasti yhteiskunnallisista asioista, myös niistä, jotka koskettavat sairaanhoitajia. Tässä asiassa yhteinen asenne on selkeä: hallituksen leikkaukset eivät ole hyväksyttäviä. On selvää, että kaikki eivät arvosta sairaanhoitajan ammattia sen ansaitsemalla tavalla. On todella ikävää, että sosiaalisessa mediassa joutuu lukemaan kommentteja siitä kuinka sairaanhoitajat eivät ole valmiita joustamaan työttömien puolesta. Totuus on kuitenkin se, että moni olisi joustaisi muilla tavoin, ei tasa-arvon kustannuksella.

On sunnuntain ja maanantain välinen yö ja työvuorosuunnitelman mukaisesti työ kutsuu. Potilaspaikat ovat täynnä ja hoito on elintärkeää, oikea-aikaisesti toteutettuna. Työn luonteeseen kuuluu paikallaolo ympäri vuorokauden. Sairaalamaailmaa ei voi änkeä mihin tahansa raameihin vaarantamatta potilasturvallisuutta, joka on kaikessa prioriteettimme. Hallituksen leikkaukset eivät yksinkertaisesti ota huomioon sairaalamaailman todellisuutta. Hoitotyön ammattilaisilla on ihan riittävästi argumentteja.

Jahka olen yöni valvonut, aion pe 18.9. liittyä mielenosoitukseen Helsingin Rautatientorilla. Tule sinäkin paikalle!

***

Lue myös:

• Sairaanhoitajaliiton Merja Merasto: Hallituksen leikkauslista: sopimiselle kyllä – kyykyttämiselle ei (10.9.15)
• Tehyn #EIKÄY-kampanja

Kiitos ja muutos

Tänään vietetään kansainvälistä sairaanhoitajien päivää. Tämän vuoden teemaksi Sairaanhoitajaliitto on valinnut kiittämisen, selittäen, että "haluamme nostaa sairaanhoitajan työn arvon keskiöön ja kiittää sairaanhoitajia arvokkaasta työstä terveyden ja hyvinvoinnin puolesta." Sosiaalisessa mediassa voi osallistua ja ilahduttaa käyttämällä tägejä #kiitos ja #1205.

Kansainvälinen sairaanhoitajien liitto (International Council of Nurses, ICN) on luonut oman julkaisunsa, joka keskittyy sairaanhoitajiin muutoksentekijöinä hoidon ja kulutehokkuuden parantamisessa. ICN määrittelee hoidon tehokkuuden tarkemmin tarkoittamaan hoitoa, jonka perusteena on käytetty tieteellistä näyttöä ja kulutehokkuudella mitataan terveyshyötyjen määrää - etenkin ennaltaehkäisevästä näkökulmasta tarkasteltuna.

Sairaanhoitajat: Voima muutokselle
Hoidon tehokkuus / Kulutehokkuus
Terveyden ja hyvinvoinnin kehittäminen

ICN listaa yleisemmän luokan haasteiksi terveydenhuollon nousevat kustannukset, yleisen terveydenhuollon puute ja sen myötä syntyvä terveyden epätasa-arvo joissakin maissa, lamanjälkeinen puute sairaanhoitajista (lue: potilasturvallisuuden vaarantuminen ja sairaanhoitajien uupumus) sekä sairaanhoitajien työttömyys. Dokumentissa käydään läpi näiden tekijöiden vaikutuksia ja muutosvaihtoehtoja, joihin voi tutustua englanniksi klikkaamalla tästä.

***

Haluan ilmaista kiitokseni kaikille sairaanhoitajille - niille, jotka ovat minua hoitaneet ja niille, joiden kanssa saan työskennellä. Ansaitsemme vaativasta työstämme kaiken kiitoksen. Viimeiset puoli vuotta ovat osoittaneet minulle työyhteisön tärkeyden. Toivonkin, että voimme yhdessä tehdä työstämme yleisesti arvostetumpaa sekä viihtyä ammattiamme vastaavissa työtehtävissä ja olla tukena toinen toisillemme.

Terra nova

Varsinainen perehdytysvaihe uudessa työpaikassani on nyt ohi. Yleisesti ottaen olen kokenut harjoittelu- ja perehdytysjaksot jokseenkin vaativiksi. Sen lisäksi, että on uutta opittavaa vähän kaikesta, en koe olevani omimmillani toisen peesissä; oloni on jokseenkin vaivaantunut ja tämä vie energiaa. Ymmärrän varsin hyvin sen, että ensin on opittava talon tavoille. Koko työyhteisön kannalta on järkevintä, että perehtyjä toimii yhdessä perehdyttäjän kanssa sen sijaan, että uusi työntekijä heitettäisiin kentälle sooloilemaan lukemattomine keskeyttävine kysymyksineen. Tehotonta. Lopulta koen oppivani parhaiten itse tekemällä, kokeilemalla ja pähkäilemällä - kaikki tietenkin potilasturvallisuuden rajoissa.

Mitä tulee vielä talon tapoihin, olen huomannut kuinka vaikeaa voikaan olla sopeutua, kun on oppinut rutiininomaisesti toimimaan tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa. Useimmiten kyseessä on jokin hyvin arkinen asia, kuten työnjako sairaanhoitajien ja lääkärien, sairaanhoitajien ja sihteerien tai sairaanhoitajien ja laitoshuoltajien välillä. Nykyisen työpaikkani eduksi luettakoon se, että sairaanhoitajat keskittyvät hoitotyöhön ja muut ammattiryhmät omiin töihinsä. Sopeutumista en kuitenkaan ymmärrä täydellisenä alistumisena status quolle, sillä onhan sukupolveni sairaanhoitajat opetettu kyseenalaistamaan ja perustelemaan kaikkea toimintaa. Uskon, että jokaisella on jotain annettavaa työn kehittämiseksi joko oman järkeilynsä, kokemuksensa tai etenkin näiden yhdistelmän pohjalta. Hoitotyökin saa olla dynaamista ajan hengen mukaisesti. Mielestäni keskustelu on tämän kannalta tärkeää, vaikka suomalaisia ei kovin olekaan opetettu ilmaisemaan mielipiteitään. Toisinaan tällaista asennetta ihmetellään, mutta silloin on hyvä ihmetellä takaisin juoruilun absurdiutta.

Itsenäisen työskentelyn kannalta hieman vaivaa aiheuttaa se, että tarvitsen suonensisäisen neste- ja lääkehoidon (ns. iv-lupa) toteuttamiseen vielä paikkakohtaisen verkkokoulutuksen hyväksytyn suorituksen. Olen tähän asti ollut siinä käsityksessä, että LOVen vaatimukset ovat kansallisia, sillä onhan LOVen tarkoituksena nimenomaan yhtenäistää käytäntöjä. Vastaavaa kurssiosiota en kuitenkaan ole löytänyt aiemman työpaikkani sairaanhoitopiirin koulutuksista. Erikoisalaani liittyen on myös suunniteltu ja luotu erityisosio, jonka mukaisesti olisi opeteltava 75 keskeisimmän lääkkeen ominaisuuksia. Uuden työntekijän suoritukselle on onneksi annettu lisäaikaa. Lähtökohtaisesti en ole tällaisia koulutuksia vastaan. Sen sijaan tuntuu hassulta suorittaa iv-lupa toistamiseen kuuden kuukauden sisällä, kun määräyksenä on, että työpaikan vaihtuessa iv-luvan näytöt on suoritettava uudestaan (tai muutoin viiden vuoden välein).

Ennen lopetusta vielä ahaa-elämys: Lienee melko yleistä, että opiskeluaikana sairaanhoitajaopiskelijoilla on kiire valmistua ja hinku päästä tekemään hoitotyötä itsenäisesti. (Ja alkaa tienata enemmänkin kuin mihin opiskelijalla on mahdollisuus.) Muistan, miten kokeneemmat sairaanhoitajat ovat kerta toisensa jälkeen muistuttaneet, että töitä ehtii tässä maassa kyllä tehdä. Valmistumisestani tulee tammikuun lopulla kuluneeksi vuosi ja töissäkin olen ehtinyt olla tähän mennessä noin seitsemän kuukautta (15 viikkoa työttömyyttä). Silti nyt oikeasti ymmärrän ja jollakin tapaa tunnen, mitä kollegat ovat tarkoittaneet edellä mainitulla. En tarkoita tätä negatiivisena havaintona enkä halua lannistua, vaan otan tilanteen vastaan haasteena laatia ja saavuttaa tavoitteita ylläpitämään niin työn kuin elämän mielekkyyttä.

Kirjoitin aikaisemmin, ettei sairaanhoitajuus ollut ammattieni listalla. Kieltenkääntäjä oli vielä lukioaikana muidenkin minulle todennäköisenä pitämä ammatti, mitä en edes tullut maininneeksi tuossa kirjoituksessa. Koulun kieliopinnot (englannin ja ruotsin lisäksi vapaavalintaiset ranska ja saksa) sekä omaehtoiset kieliopinnot (joista nykyään vielä arabia ja urdu/hindi) eivät ole menneet sairaanhoitajanakaan hukkaan: esimerkiksi mieleenpainuvin ja kaikin puolin mahtava tunne oli kyetä auttamaan kielitaidotonta potilasta arabiaksi.

***

Lupasin aiemmin kirjoittaa jonkinlaista yhteenvetoa Kliininen osaaja: Tunnista ja toimi -koulutuksesta, joka järjestettiin Tampereella 11.-12.11. Hiljattain sain kuulla ikäviä uutisia perhepiiristäni ja tämä on vaatinut aikaa ja energiaa tähän saakka, kaamoksen ja perehtymisen lisäksi.

Kun kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa

Olen toistamiseen valmistumiseni jälkeen jäänyt työttömäksi koulutustani vastaavista työtehtävistä. Vähintään viime syksystä alkaen hoitoalan työllisyystilanne on ollut – ainakin subjektiivisesti tarkasteltuna – entistä heikompi. Tilastokeskuksen Työvoimatutkimuksen tuorein julkaisu vahvistaa yleisen työttömyysasteen nousseen vuoden aikana 6,6 %:sta 7,0 %:iin. Hoitoalan työttömyyttä selittänee parhaiten säästöbudjetti, jolla voi kuitenkin olla hyvinkin epäedullisia seurauksia, myös taloudelliseen aspektiin liittyen. En ala tässä sen tarkemmin analysoida yhteiskuntamme ja erityisemmin terveydenhuoltoalan taloudellista tilannetta. Itselleni tämän blogin motiivina on näin alkuun ennemminkin kuvata kokemuksiani uutena sairaanhoitajana.

Viimeisin, määräaikainen työsuhteeni kesti melkein viisi kuukautta. Osasto oli tuttu jo viime kesästä. Uutta oli se, että Valviran armosta saan harjoittaa ammattiani itsenäisesti ja täten harteillani on täysi vastuu ja velvollisuus teoistani. Sairaanhoitajan ammatissa kohtaa aina uusia asioita eikä opittava lopu koskaan. Asetelmana valmistumisen jälkeinen elämä tarjosi konkreettisia asioita opittavaksi ja kehitettäväksi: lääkärinkierrot kaikkine paperihommineen, ajanhallinta, tehtävien delegoiminen, kierron jälkeisen raportin pitäminen (yksittäisen potilaan kokonaisvaltaisen tilanteen hahmottaminen ja sen ilmaiseminen johdonmukaisesti) sekä omaisten ja potilaiden kohtaaminen eräänlaisena ”vastuuhenkilönä” moduulin potilaista. Yrityksen ja erehdyksen, päättäväisyyden sekä kollegoiden tuen ja neuvojen avulla voin lopulta sanoa onnistuneeni kehittämään itseäni entistä parempaan suuntaan. Työkokemuksen myötä koen itsevarmuuteni kasvaneen huimasti, ja voin olla tyytyväinen, etteivät opiskelukavereiden kanssa viime syksynä kuvitellut katastrofiajatukset toteutuneetkaan.

Työttömyys on osaltaan ollut pettymys. Valmistuneena haluaa lähteä valloittamaan maailmaa askel kerrallaan (ei sillä, että minulta puuttuisi nöyryyttä), mutta todellisuus laittaa hieman kapuloita rattaisiin. En kuitenkaan ole antanut pettymyksen tai muiden negatiivisten tunteiden viedä valtaa, sillä loputtoman itsesäälin ja märehtimisen sijaan voin tehdä rakentavia ja positiivisia valintoja. Olen käyttänyt aikaa hyödykseni urheilemalla, valokuvaamalla ja tekemällä asioita, joihin ei muutoin muka riittäisi aika, innostus tai jaksaminen. Lisäksi olen viime aikoina uppoutunut hyvien kirjojen pariin, ja osittain siihen liittyen, pyrkinyt säännöllisempään itseopiskeluun. Itseopiskelu vaatii motivaatiota, mutta kiinnostukseni on sisäsyntyistä ja opiskelun vaatimukset ovat vain omiani.

Rutiinin puute ja sosiaalisten suhteiden väheneminen ovat osaltaan hankalia. Vapaudesta ja omaehtoisuudesta voi nauttia, mutta kaikkea kohtuudella. Toisten käydessä töissä ei välttämättä ole niin helppoa löytää yhteistä aikaa, vaikka vielä vaikeampaa se varmasti on, jos molemmat osapuolet ovat samanaikaisesti vuorotyössä. Onneksi ryhmässä harrastaminen kahdesta neljään kertaan viikossa suo mahdollisuuden kasvokkain tapahtuvalle sosiaaliselle vuorovaikutukselle ja yhdessä tekemiselle - toisinaan jopa onnistumisille. Olin alkanut tunnistaa itsessäni kuuluvuuden tunnetta työyhteisössäni. Se yllätti, mutta tuntui kovin mukavalta. Ajan myötä selvinnee kyseisen osaston sijaistarve, joten paluu samaiselle osastolle ei ole mahdottomuus.

Haaveissani on edelleen työllistyä päivystyshoitotyöhön. Se on intohimoni - jos suomalainen voi asian näin ilmaista. En kuitenkaan torju muita työpaikkoja, sillä tiedän, että kokemus työharjoittelusta päivystyksessä ja viimeisin työsuhteeni sisätautien akuuttivuodeosastolla ovat puolin ja toisin auttaneet vahvistamaan osaamista ja ymmärrystä hoitotyön kokonaisuudesta. Mottoni on, että kaikesta voi oppia.

Mottoni tähän hetkeen: kaikella on tarkoituksensa, ymmärryksestäni riippumatta.

Idealismia ja henkistä vahvuutta

Olen hyvinkin tietoinen siitä, että täällä blogissakin saatan vaikuttaa kirjoitusteni perusteella äärimmäiseltä idealistilta. Tähän idealismiin nimenomaan sairaanhoitajana viitaten eräs kokeneempi kollega kommentoi, että jaksaminen tulee vielä jonain päivänä vastaan. (Tiedän, että luet tätä blogia, joten selvennykseksi sinulle: en käsittänyt tätä pahalla; olenhan idealisti!) Ehkä on naiivia sekin, mitä seuraavaksi väitän, mutta haluan olla eri mieltä. Se vähäinenkin elämänkokemukseni, jota minulla on ja henkilökohtaiset ominaisuuteni - osittain em. vahvistamina - sallivat ehkä tavallista korkeamman 'kestävyyden' idealismin käytännön suhteen. Paneutumatta näihin syihin sen tarkemmin, voin vakuuttaa, että oikeasti kykenen tähän ja itselleni tämä subjektiivinen sisäinen totuus on vankkumatonta ja itseään positiivisesti ruokkivaa.

Koen erittäin tärkeäksi ylläpitää positiivisuutta ylipäätään elämässä. Etenkin hoitoalalla joudumme usein ristituleen osittain myös itsestämme riippumattomista syistä. Potilailla on selkeitä tarpeita ja ajoittain myös vaatimuksia. Organisaation puolesta resurssit ovat rajalliset niin henkilöstömitoituksen, materian kuin ajankäytön puolesta. Lisäksi olemme itse työntekijöinä rajallisia kokonaisvaltaiselta osaamiseltamme ja kyvyiltämme: tietotaito, fysiikka ja henkinen jaksaminen vaihtelevat hetkestä toiseen. Kaiken yhteensovittaminen jää yksittäisen sairaanhoitajan päätettäväksi senhetkisen kykytason mukaisesti. Otetaan esimerkiksi vaikka tilanne, jossa potilaan selkeänä tarpeena on vaikeiden syöpään liittyvien kipujen lievittäminen saattohoidossa. Uudella sairaanhoitajalla ei ole yhtä kattavaa teoreettista ja hiljaista tietotaitoa kuin kokeneemmalla ja kokee epävarmuutta ja ahdistusta kyvyttömyydestään auttaa potilasta riittävästi. Toisaalta on myös tilanteita, joissa mikään ei varsinaisesti riitä, vaan on hyväksyttävä elämän vaatimukset ja kuoleman luonnollisuus. Uudelle sairaanhoitajalle kuolema on vielä alkuun raskaampi kokemus kuin kokeneemmalle (vaikka toivoa saattaa, ettei kukaan turru todistaessaan yhä useampia kuolemia). Henkistä jaksamista rokottaa ylipäätään potilaan sairauden vakavuus ja kärsimys tilanteessa, mutta osaltaan myös tietotaidon vaillinaisuus voi vaikuttaa negatiivisesti henkiseen jaksamiseen.

Onneksi teemme hoitotyötä työyhteisöinä. Kokeneemmat sairaanhoitajat toimivat esimerkkeinä ja tukena hämmentävissä tai muita tunteita herättävissä tilanteissa. Jokaisen on käytävä itse läpi tietyt kokemukset voidakseen kasvaa sairaanhoitajana. On uskallettava kohdata vaikeatkin asiat mieluiten saman tien kuin elää ahdistus takaraivossa. Yhteisöllisyyden lisäksi suhdetta hoitotyöhön helpottaa oma henkilökohtainen asennoituminen. Rehellisyys ennen kaikkea itselle mutta myös muille, tyytyminen siihen mihin kykenee parhaan senhetkisen kykynsä mukaisesti sekä aikomus kehittyä ja jatkuva kehittyminen kantavat jo pitkälle.

Mielestäni tämä kaikki on enimmäkseen valintakysymys. Sen sijaan, että jää vain syyttämään järjestelmää voi etsiä niitä kohteita, joiden kehittäminen on mahdollista. Kuten Leo Tolstoi (1828-1910) asian ilmaisi: "Kaikki ajattelevat ihmiskunnan muuttamista, mutta kukaan ei ajattele itsensä muuttamista." Työ vie suuren osan aikuisen ihmisen elämästä, joten miksei siitä saisi edes jossain määrin nauttia? Itse olen kokenut sen helpottavaksi, etten koskaan odota kiitosta mutta teen silti työni 110 %:sti, hymyssä suin. Kuuntelen, olen läsnä, olen kärsivällinen, olen potilaan käytössä sillä hetkellä, kun hän tarvitsee apua. On mukava kuulla ikääntyneiden potilaiden joskus kuiskivan keskenään ihmetellen positiivista asennettani. Se antaa minulle jaksamista. Vaikka olenkin noviisi, he asettavat paljon merkitystä tälle asenteelle.

Uskon, että hoitotyössä egon on oltava sopivassa tasapainossa. Täten voi kyetä niin sujuvasti sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen ilman alistumista tai ylimielisyyttä, rasittumista ja loppuunpalamista. Sukupolveni edustajana uskallan asettaa elämälleni terveelliset rajat.