Yövuoroni on aluillaan. Olen juuri ehtinyt kuunnella iltahoitajan raportin ja avata potilastietojärjestelmän omilla tunnuksillani, kun puhelin soi. Iäkästä potilasta ollaan tuomassa leikkaussalista jatkohoitoon osastolle. Saan tietää, että reissu leikkaussaliin oli potilaalle turha: mitään ei ole tehtävissä. Mikä alkoi viattomana oireiluna, on muodostunut kuolemantuomioksi.
Potilas saapuu osastolle hoitajien saattelemana. Suullinen raportti potilaan vierellä on pysäyttävämpi kuin persoonaton leikkausteksti, johon ehdin pikaisesti tutustua. Potilaassa konkretisoituu se, että näin voi oikeasti tapahtua emmekä voi tehdä mitään potilaan pelastamiseksi. Aktiiviset hoitotoimenpiteet lopetetaan ja pyritään hyvään perus- ja kivunhoitoon.
Vaan on tämäkin paikka viettää viimeiset hetkensä.
Lääkärin mukaan potilaan omainen on ymmärtänyt tilanteen vakavuuden, mutta ei välttämättä ole tulossa yön aikana vierailemaan. En häntä syytä siitä, kun kuoleman lähestyminen kirpaisee joka kerta ammattilaistakin. Olisinko edes osannut kohdata omaisen tuskan ja olla hänelle tukena? Olisinko löytänyt oikeat sanat? Olisinko pystynyt pidättelemään kyyneleitäni?
Palaan potilaan luo. Mittaan vitaalit muodon vuoksi. Neurologisesti totean, että potilaan tajunnantaso on syvästi laskenut, sillä käsivarsi rämähtää suoraan kasvoille. Viimeisinä vuosinaan potilas on sairastunut kavalaan dementiaan eikä pysty ilmaisemaan tunteitaan tai tuntemuksiaan, joten hoito jää täysin ammatillisen osaamiseni varaan.
Kampaan potilaan hiukset ja asettelen peiton suoraksi, mikäli omainen tuleekin potilaan luo. Pysähdyn hetkeksi ja kuiskaan: "Kunpa et joutuisi kauan kärsimään."
Viereisessä huoneessa lepäilee elämäänsä kyllästynyt iäkäs potilas. Kaikkihan sen tietävät, että iäkkäät ihmiset ovat todella yksin ja siksi masentuvat. Potilaan itsemurhaviesti pysäyttää toistamiseen saman yövuoron aikana. Viestiä lukiessani en tiedä, mitä potilaalle voisi enää sanoa. Iän myötä ehtii nähdä kaiken ja tunnistaa tyhjät lupaukset. Toivoa ei voi luoda tyhjästä.
Myös itsemurhaa yrittäneen potilaan kohdalla joudun toteamaan, että keinoni ovat vähäiset ja että kukaan ei voi pelastaa kaikkia hyvällä tahdollaankaan. Ihmisten kärsimys koskettaa, oli se fyysistä tai henkistä. Usein näistä asioista vaietaan, vaikka kuolema on luonnollista ja melkein arkipäivää tässä ammatissa. Harva ymmärtää sairaanhoitajan kokemusta ihmisen rinnalla kulkemisesta ja minkälaista ihmistuntemusta ja empatiaa vaaditaan selviytyäkseen työssään ammattilaisena.
Jatkan kierrostani ja seuraavassa huoneessa on oltava taas naama peruslukemilla. Toiselle potilaalle ei saa välittää kiirettään, ahdistustaan, turhautumistaan tai uupumustaan. Jokaisella potilaalla oikeus on tulla hoidetuksi yksilöllisesti. Lähestyvän kuoleman rinnalla moni pyyntö saattaa tuntua mitättömältä, mutta tietylle potilaalle pyyntö voi olla tärkein tarve sillä hetkellä. Mukautuminen on inhimillistä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ammattitaito. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ammattitaito. Näytä kaikki tekstit
16.9.2015
20.7.2015
Robotit korvaavat sairaanhoitajat?!
SuomiAreena järjesti Porissa keskustelutilaisuuden Robottihoitajat tulevat! Olemmeko valmiit?. Panelisteiksi tilaisuuteen oli kutsuttu Laitilan kaupungin sairaanhoitaja Jani Silvast, kansanedustaja Jaana Laitinen-Pesola, Robotics Finland -hankkeen vetäjä Cristina Andersson sekä kehittämispäällikkö ja paralympiaurheilija Katja Saarinen. Lisäksi puheenvuoronsa saivat Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja Merja Merasto ja Porin Perusturvan esimies Petri Jalonen.
Ketään ei varmasti yllätä, että Japani ja Etelä-Korea ovat robotiikan edelläkävijöitä. Jonkin verran yllättävää kuitenkin on se, että Suomi on niin jäljessä kaikessa kehityksessä. Suomi ei pärjää edes Pohjoismaiden välisessä vertailussa. Ruotsissa on kehitetty ääniohjattava sosiaalinen robotti, joka lukee lehtiä ja tekee käytännön töitä. Robotti myös mahdollistaa telepresenssin eli etäläsnäolon. Tanskassa on laadittu robotisaatiostrategia. Terveysteknologian käytön vähäisyys Suomessa tekee karhunpalveluksen sen viennille: kuka ostaa sitä, mihin ei itsekään usko?
Hoitotyön käytännön kannalta muutosvastarintana näyttäytyvä asenne on yksi ratkaisevista tekijöistä. Usko on uusissa sukupolvissa. Tutkimusten mukaan 80 % nuorista kokee teknologian helpottavan hoitotyötä. Yleisesti ottaen enemmistö kuitenkin haluaa kehittää saatavilla olevaa teknologiaa. Käyttöönotettavien sovellutusten on oltava mahdollisimman valmiita ja hyödyllisiä, jotta ne pääsevät tarkoitukseensa. Kenelläkään ei ole aikaa eikä halua tuijottaa tiimalasia.
Muutosvastarinnasta ei tarvita senkään kummoisempaa esimerkkiä kuin hoitotyön kirjaaminen. Itse olen 25-vuotias ja olen oppinut kollegoiden turhautumisten kautta ymmärtämään syitä muutosvastarinnan takana. Kun aloitin nykyisessä työpaikassani, jouduin opettelemaan aivan erilaisen potilastietojärjestelmän, mutta se oli suhteellisen helppoa tietoteknisen metatiedon ja -osaamisen vuoksi. Jo 10 vuoden ikäero voi vaikuttaa merkittävästi, kun ajatellaan ajankohtaa, jolloin PC:t yleistyivät kotitalouksissa. Toinen osa-alueensa on kirjaamisen sujuvuus: kynä ja paperi eivät tuota kummoisia ongelmia, mutta kymmensormijärjestelmä on huomattavasti tehokkaampi ajankäytön kannalta kuin yksisormijärjestelmä – etenkin jos joutuu katsomaan vuoroin näppäimistöä, vuoroin monitorille ilmestynyttä tekstiä. Nykytilanteessa itseäni harmittaa eniten se, että ei olla päästy todellisesti "paperittoman sairaalan" käytäntöihin kiinni, vaan junnataan välimaastossa ja virheitä syntyy.
Palatakseni vielä toiseen kappaleeseen: Hoitajat ehtivät hädin tuskin tekemään välttämättömimmän, jolloin sosiaalinen kanssakäyminen jää hyvin vähäiseksi. Tämä yhtälö aiheuttaa jatkuvasti stressiä hoitajille. Kotihoidon tilasta on viime aikoina keskusteltu paljon: hoitajat juoksevat asiakkaalta toiselle ja asiakkaan luona vietetty aika voi olla jopa hoputtamista. Työtä on enemmän kuin resursseja. Muistihäiriöinen vanhus joutuu elämään ahdistuksen kanssa, sillä hän ei muista, että joku on hänen luonaan käynyt tai milloin tämä joku on käynyt, vaikka tämä olisi vasta painanut oven kiinni perässään. Sosiaalinen robotti voisi lievittää ahdistusta ja pelkotiloja, mutta tarkemmin tuntematta kehityksen tämänhetkistä tilaa tai sosiaalisen robotin käytännön toimintaa, herää kysymys: miten muistihäiriöinen osaa hyödyntää robottia?
Esille tuotiin myös toisenlainen, fyysinen näkökulma: syöttävä robotti tukee syömiseen itse kykenemättömän henkilön itsenäisyyttä näinkin perustavanlaatuisen tarpeen osalta. Taustalla oli todellinen kokemus siitä, että toinen ihminen syöttämässä on alentavaa. Fyysisyyteen liittyy myös se, että roboteilla voitaisiin teettää raskaat, mekaaniset rutiinit, kuten nostamiset, jotka ovat riskialttiita sekä nostettavalle että nostajalle, vaikka käytössä olisikin arsenaali erilaisia apuvälineitä. Oletan, että mitä vanhemmaksi elämme, sitä huonokuntoisempia keskimäärin olemme, mutta tulevaisuudessa myös elämäntapojen epäterveellisyys tullee vaikuttamaan entistä laajemmin. Miksi emme ottaisi apua vastaan?
Saarisella oli omaan kokemukseen perustuva mielenkiintoinen näkökulma tarjottavana muutoin hoitaja- ja robotiikkalähtöiseen keskusteluun. Nykyiset proteesit ovat vielä kovin mekaanisia ja rajoittavat toimintakykyä ja liikkumismuotoja. Mekaanisuuden vuoksi eri aktiviteetit saattavat vaatia eri proteesin, ja tällöin hinta muodostuu kynnykseksi. Keskustelussa mainittu exoskeleton eli eräänlainen ulkoinen tukiranka tukee liikkumista halvaantumisenkin jälkeen. Kehitys vaatii vielä aikansa. Siinä missä sähköpyörätuolin hinta on noin 13 000 €, exoskeletonille hintaa kertyy 17 000 €. Keskustelua eriarvoistumisesta on käytävä jo alussa ja mietittävä yhteiskunnan varojen kohdentamista. Eräänlaisensa tulevaisuuden mahdollisuus lienee 4D-printtauksessa, jossa proteesi voisi kasvaa ohjelmoinnin mukaisesti, mikä toisi yksilöllisyyttä asiassa, jossa jokaisen tarve on yksilöllinen.
Lopulta pelkokuvista huolimatta on mahdotonta korvata hoitotyön ammattilaisen tietotaitoa ja inhimillistä kykyä arvioida teknologian avulla saatavaa mitattavissa olevaa dataa robotilla. Tällainen ajatus nostattaa aiheellisesti huolta niin hoitotyön ammattilaisissa kuin kaikissa meissä, jotka olemme potilaina tai asiakkaina. Alkuun käsiäänestyksen perusteella vähemmistö oli sitä mieltä, että antaisi robotin hoitaa itseään. Keskustelussa kuitenkin avattiin robotiikan merkitystä ja sen mukanaan tuomia mahdollisuuksia ja lopulta enemmistö oli sitä mieltä, että robotit ovat tervetulleita myös hoitotyön avuksi. En itsekään osannut luoda tarkempaa kuvaa kaikista robotiikan mahdollisista sovellutuksista nimenomaan hoitotyössä, mutta ehdottomasti kannatan kaikkea, mitä helpottaa työn tekemistä ja antaa aikaa sille, mikä on oleellisinta. Myös kustannustehokkuus- ja turvallisuusnäkökulmat ovat tärkeitä, kunhan ne eivät mene inhimillisyyden edelle. Robotiikkaa ihmisten vuoksi.
Twiittasin pari tuntia ennen keskustelutilaisuuden alkua Merjalle, joka on tullut tutuksi myös twiittisfäärissä. Kun yleisö alkoi valua ulos ja reportterit olivat melkein jo ehtineet kaapata hänet, kuljin vastavirtaan tervehtiäkseni ja vaihtaakseni edes pari sanaa Merjan kanssa, joka kyllä heti tunnisti kuka olen. Harmi, etten ehtinyt yhteisselfietä napata ajan hengen mukaisesti.
 |
| Merja Merasto, Petri Jalonen, Jani Silvast, Cristina Andersson, Tomi Einonen, Jaana Laitinen-Pesola ja Katja Saarinen poseeraavat medialle Paro-hylkeen kanssa tilaisuuden päätteeksi. |
Ketään ei varmasti yllätä, että Japani ja Etelä-Korea ovat robotiikan edelläkävijöitä. Jonkin verran yllättävää kuitenkin on se, että Suomi on niin jäljessä kaikessa kehityksessä. Suomi ei pärjää edes Pohjoismaiden välisessä vertailussa. Ruotsissa on kehitetty ääniohjattava sosiaalinen robotti, joka lukee lehtiä ja tekee käytännön töitä. Robotti myös mahdollistaa telepresenssin eli etäläsnäolon. Tanskassa on laadittu robotisaatiostrategia. Terveysteknologian käytön vähäisyys Suomessa tekee karhunpalveluksen sen viennille: kuka ostaa sitä, mihin ei itsekään usko?
Hoitotyön käytännön kannalta muutosvastarintana näyttäytyvä asenne on yksi ratkaisevista tekijöistä. Usko on uusissa sukupolvissa. Tutkimusten mukaan 80 % nuorista kokee teknologian helpottavan hoitotyötä. Yleisesti ottaen enemmistö kuitenkin haluaa kehittää saatavilla olevaa teknologiaa. Käyttöönotettavien sovellutusten on oltava mahdollisimman valmiita ja hyödyllisiä, jotta ne pääsevät tarkoitukseensa. Kenelläkään ei ole aikaa eikä halua tuijottaa tiimalasia.
Muutosvastarinnasta ei tarvita senkään kummoisempaa esimerkkiä kuin hoitotyön kirjaaminen. Itse olen 25-vuotias ja olen oppinut kollegoiden turhautumisten kautta ymmärtämään syitä muutosvastarinnan takana. Kun aloitin nykyisessä työpaikassani, jouduin opettelemaan aivan erilaisen potilastietojärjestelmän, mutta se oli suhteellisen helppoa tietoteknisen metatiedon ja -osaamisen vuoksi. Jo 10 vuoden ikäero voi vaikuttaa merkittävästi, kun ajatellaan ajankohtaa, jolloin PC:t yleistyivät kotitalouksissa. Toinen osa-alueensa on kirjaamisen sujuvuus: kynä ja paperi eivät tuota kummoisia ongelmia, mutta kymmensormijärjestelmä on huomattavasti tehokkaampi ajankäytön kannalta kuin yksisormijärjestelmä – etenkin jos joutuu katsomaan vuoroin näppäimistöä, vuoroin monitorille ilmestynyttä tekstiä. Nykytilanteessa itseäni harmittaa eniten se, että ei olla päästy todellisesti "paperittoman sairaalan" käytäntöihin kiinni, vaan junnataan välimaastossa ja virheitä syntyy.
Palatakseni vielä toiseen kappaleeseen: Hoitajat ehtivät hädin tuskin tekemään välttämättömimmän, jolloin sosiaalinen kanssakäyminen jää hyvin vähäiseksi. Tämä yhtälö aiheuttaa jatkuvasti stressiä hoitajille. Kotihoidon tilasta on viime aikoina keskusteltu paljon: hoitajat juoksevat asiakkaalta toiselle ja asiakkaan luona vietetty aika voi olla jopa hoputtamista. Työtä on enemmän kuin resursseja. Muistihäiriöinen vanhus joutuu elämään ahdistuksen kanssa, sillä hän ei muista, että joku on hänen luonaan käynyt tai milloin tämä joku on käynyt, vaikka tämä olisi vasta painanut oven kiinni perässään. Sosiaalinen robotti voisi lievittää ahdistusta ja pelkotiloja, mutta tarkemmin tuntematta kehityksen tämänhetkistä tilaa tai sosiaalisen robotin käytännön toimintaa, herää kysymys: miten muistihäiriöinen osaa hyödyntää robottia?
Esille tuotiin myös toisenlainen, fyysinen näkökulma: syöttävä robotti tukee syömiseen itse kykenemättömän henkilön itsenäisyyttä näinkin perustavanlaatuisen tarpeen osalta. Taustalla oli todellinen kokemus siitä, että toinen ihminen syöttämässä on alentavaa. Fyysisyyteen liittyy myös se, että roboteilla voitaisiin teettää raskaat, mekaaniset rutiinit, kuten nostamiset, jotka ovat riskialttiita sekä nostettavalle että nostajalle, vaikka käytössä olisikin arsenaali erilaisia apuvälineitä. Oletan, että mitä vanhemmaksi elämme, sitä huonokuntoisempia keskimäärin olemme, mutta tulevaisuudessa myös elämäntapojen epäterveellisyys tullee vaikuttamaan entistä laajemmin. Miksi emme ottaisi apua vastaan?
Saarisella oli omaan kokemukseen perustuva mielenkiintoinen näkökulma tarjottavana muutoin hoitaja- ja robotiikkalähtöiseen keskusteluun. Nykyiset proteesit ovat vielä kovin mekaanisia ja rajoittavat toimintakykyä ja liikkumismuotoja. Mekaanisuuden vuoksi eri aktiviteetit saattavat vaatia eri proteesin, ja tällöin hinta muodostuu kynnykseksi. Keskustelussa mainittu exoskeleton eli eräänlainen ulkoinen tukiranka tukee liikkumista halvaantumisenkin jälkeen. Kehitys vaatii vielä aikansa. Siinä missä sähköpyörätuolin hinta on noin 13 000 €, exoskeletonille hintaa kertyy 17 000 €. Keskustelua eriarvoistumisesta on käytävä jo alussa ja mietittävä yhteiskunnan varojen kohdentamista. Eräänlaisensa tulevaisuuden mahdollisuus lienee 4D-printtauksessa, jossa proteesi voisi kasvaa ohjelmoinnin mukaisesti, mikä toisi yksilöllisyyttä asiassa, jossa jokaisen tarve on yksilöllinen.
Lopulta pelkokuvista huolimatta on mahdotonta korvata hoitotyön ammattilaisen tietotaitoa ja inhimillistä kykyä arvioida teknologian avulla saatavaa mitattavissa olevaa dataa robotilla. Tällainen ajatus nostattaa aiheellisesti huolta niin hoitotyön ammattilaisissa kuin kaikissa meissä, jotka olemme potilaina tai asiakkaina. Alkuun käsiäänestyksen perusteella vähemmistö oli sitä mieltä, että antaisi robotin hoitaa itseään. Keskustelussa kuitenkin avattiin robotiikan merkitystä ja sen mukanaan tuomia mahdollisuuksia ja lopulta enemmistö oli sitä mieltä, että robotit ovat tervetulleita myös hoitotyön avuksi. En itsekään osannut luoda tarkempaa kuvaa kaikista robotiikan mahdollisista sovellutuksista nimenomaan hoitotyössä, mutta ehdottomasti kannatan kaikkea, mitä helpottaa työn tekemistä ja antaa aikaa sille, mikä on oleellisinta. Myös kustannustehokkuus- ja turvallisuusnäkökulmat ovat tärkeitä, kunhan ne eivät mene inhimillisyyden edelle. Robotiikkaa ihmisten vuoksi.
***
Twiittasin pari tuntia ennen keskustelutilaisuuden alkua Merjalle, joka on tullut tutuksi myös twiittisfäärissä. Kun yleisö alkoi valua ulos ja reportterit olivat melkein jo ehtineet kaapata hänet, kuljin vastavirtaan tervehtiäkseni ja vaihtaakseni edes pari sanaa Merjan kanssa, joka kyllä heti tunnisti kuka olen. Harmi, etten ehtinyt yhteisselfietä napata ajan hengen mukaisesti.
@MerjaMerasto Me näemmekin tänään Porissa 😉 #SuomiAreena
— Rayan (@rayanhamalainen) July 13, 2015
@rayanhamalainen Hei, oli tosi kva tavata! Hienoa, että tulit tapaamaan. Pidetään yhteyttä!
— Merja Merasto (@MerjaMerasto) July 13, 2015
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)