Vaaleanpunaiset elefantit

Tekstin tarkoituksena on vain tosiasiallisesti kertoa sairaanhoitajan kokemuksista, 

sellaisesta, mitä maallikot harvemmin näkevät tai ymmärtävät.

Oli epäselvää miksi potilas oli kaatunut ja lyönyt päänsä kotonaan. Potilas antoi selitykseksi selkävaivansa, jonka vuoksi jalat pettivät alta ylösnoustessa. Kliinisen havainnoinnin perusteella heräsi epäilys, että taustalla on jotain muutakin, ja laboratoriotutkimukset osoittivat mm. maksa-arvojen olevan epänormaalit. Potilas kielsi toistuvasti alkoholinkäytön vedoten sympatiaan puolisoaan kohtaan, joka oli joutunut luopumaan alkoholista. Puoliso oli täysin tietämätön potilaan mahdollisesta alkoholiongelmasta, mutta oli kotona löytänyt viinipullon vaatekaapista. Ymmärrettävästi puolison oli vaikeaa sulattaa kaikkea, etenkin sen jälkeen, kun potilas oli seurannassa kouristanut ja muuttunut sekavaksi alkoholin vieroitusoireena.

Toisen potilaan sisko oli huolissaan potilaan jätettyä vastaamatta puhelimeen useamman päivän ajan. Vaikeasti sairas sisko kokosi voimansa ja löysi veljensä istumassa pimeässä huoneessa ties kuinka monetta päivää, virtsat ja ulosteet allaan, hokien jotain epämääräistä. Sairaalassa tarvittiin kymmenisen ihmistä vartijat mukaan lukien pitämään potilasta aloillaan, kun alkoholin aiheuttama delirium sai tämän isokokoisen potilaan käyttäytymään väkivaltaisesti. "Murhaan ja raiskaan teidät kaikki ja teidän äitinne!" Sinä hetkenä opin, että sairaanhoitajilla ei ole lainsuojaa niin kuin lääkäreillä, vartijoilla ja poliiseilla, vaikka hoitajat ovat potilaan rinnalla ympäri vuorokauden. On siis parempi pysyä kaukana kuin uhmata väkivallan uhkaa.

***

Alkoholi on suuri ongelma Suomessa. Usein sen haittavaikutuksille naureskellaan ja ongelmia katsotaan läpi sormien. Rikolliset saavat anteeksi, koska rikosta ei pidetä yhtä tahallisena ja harkittuna kuin selvinpäin tehtyä rikosta. Joka juhannus varoitetaan hukkumiskuolemista ja julkistetaan tilastot. Maanantaiaamun krapulassa ja pahoinvoivana jättäydytään pois töistä. Ei pari olutta päivässä haitaksi ole...

Vieroitusoireet ja muut haittavaikutukset voivat kehittyä myös lyhytkestoisen liikakäytön seurauksena. Useammin kuin harvoin ihminen valehtelee itselleen sekä hoitajalleen ja lääkärilleen arvioidessaan käyttämäänsä alkoholimäärää.

Alkoholin liikakäytön jälkeiset vieroitusoireet vaativat sairaalahoitoa. Delirium tremens eli kansankielisesti juoppohulluus ei ole vain kertomus historiasta tai kohtaus ns. suomalaisesta elokuvasta, vaan se on todellisinta totta nykyaikana. Alkoholin aiheuttama delirium on hengenvaarallinen tila, sillä hoitamattomana 20 % ja hoidettunakin 5-10 % potilaista kuolee.

Tämän deliriumin seurauksena aivoissa riehuu taukoamatta valtava myrsky. Potilas on sekava ja harhaluuloinen, ei tiedosta aikaa, paikkaa tai itseäänkään ja aistii näkö-, kuulo- ja kosketusharhoja. Nämä psyykkiset oireet voivat tehdä potilaasta levottoman ja kiihtyneen, sanallisesti ja fyysisesti väkivaltaisen. Somaattisesti potilaalla voi olla rytmihäiriöitä, syke on nopeutunut ja verenpaine on koholla, potilas hikoilee, keho on kuivunut, potilas voi ajautua hengitysvajaukseen tai potilas voi kouristaa. Deliriumiin liittyy usein myös keuhkokuume ruoan tai jonkin muun vieraan aineen keuhkoihin hengittämisen vuoksi. Hoitojakso voi kestää jopa kuukauden päivät tehostetussa hoidossa.

***

Sairaanhoitajana on ollut ikävä havaita miten suuri ja monimutkainen ongelma alkoholi on. En tiedä miten suhtautuisin alkoholismiin, etenkin kun palapeliin vaikuttaa niin moni asia. Onko se todella sairaus? Onko se valintakysymys? Entä ihmiset, joiden lapsuuden perhe ei ole antanut hyvää mallia elämälle, ovatko he olosuhteidensa vankeja? Miten yhteiskuntamme kulttuuri ja sosiaalinen näkökulma vaikuttavat tässä kohdin yksilön terveyteen? Miksi ihmiset juovat alkoholia – oman henkensä uhalla?

Suurella osalla potilaista alkoholi on vaikuttanut suorasti tai epäsuorasti siihen syyhyn, miksi he ovat hakeutuneet tai joutuneet sairaalaan. Vatsakipu, verioksentelu, aivotärähdys, aivoverenvuoto, murtuma, diabeteksen paheneminen,... Emme kuitenkaan voi alkaa erotella itseaiheutettuja sairauksia ja oireita, koska yleisellä tasolla rajat ovat häilyviä ja koska yhtä lailla hoidontarve on ilmeinen. 

Tietyllä tapaa sairaanhoitajissa ja lääkäreissä ja muissakin ammattilaisissa herää ristiriitaisia tunteita, etenkin silloin kun sama potilas joutuu sairaalaan kerta toisensa jälkeen samasta syystä. Lienee kyseessä myös jonkinlainen riittämättömyyden tunne, vaikka kukaan tuskin kuvitteleekaan pelastavansa koko maailman. Ammatillisuutta on hoitaa potilaansa hyvin huolimatta kaikesta mikä voisi saada haluta tekemään toisin.

Noloa puolin ja toisin

Potilas oli työssä käyvä perheenisä, ei aivan nuori mutta ei vanhakaan. Kuten noin 3 500 suomalaista työikäistä vuosittain, hän oli yllättäen saanut aivohalvauksen. Samalla hänen elämänsä oli kääntynyt päälaelleen ja edessä oli runsaasti kuntoutusta eikä sittenkään ollut takeita toipumisen asteesta.

Potilas oli aivohalvauksen myötä menettänyt kehonsa toisen puolen hallinnan ja kykynsä puhua. Alkuvaiheen kuntoutuksen aikana hän ei pystynyt itse huolehtimaan omatoimisesti edes perustarpeistaan, kuten syömisestä ja erittämisestä. En ihmettele, että tällainen toimintakyvyn muutos aiheuttaa negatiivisia tunteita ja masennusta aikaisemmin kyvykkäässä ihmisessä.

Olin kollegani käsiparina avustamassa tätä potilasta suihkussa. Kyseessä oli luultavasti ensimmäinen suihku sairastumisen jälkeen, joten potilaalla oli jälleen edessään uudenlainen avuttomuuden tilanne. Jäädessäni hetkeksi kahdestaan potilaan kanssa, ehdin huomata hänen ilmeistään ja eleistään, että kaikki ei ollut hyvin. Potilaan afaattisuuden vuoksi kysyin häneltä yksinkertaisen kyllä/ei-kysymyksen: "Häpeätkö tätä tilannetta?". Valitettavasti vastaus oli myönteinen. ja jouduin itse häpeämään toimintaamme.

Pyysin potilaalta anteeksi, mutta paljonko se enää merkitsi? En ollut osannut hyödyntää ammatillista osaamistani näin perustavanlaatuisessa tilanteessa. Painoin tilanteen kuitenkin mieleeni ja lupasin itselleni, että jatkossa osaisin huomioida potilaan näkökulman jo etukäteen.

Jokainen potilas on yksilöllinen ihminen. Jokainen ansaitsee tietyn arvostuksen, jota voimme osoittaa pysähtymällä hetkeksi, olemalla läsnä ja kommunikoimalla. Hoitajina tiedämme miten sairaus tai hoito etenee, mutta potilas ei tiedä mitä odottaa. Tarkoituksemme on kuitenkin olla potilaan tukena ja turvana, ajaa potilaan etua ja huolehtia asioista, joita potilas ei tule edes ajatelleeksi. Jos emme kuuntele potilasta ja tämän kokemusta, aiheutamme turhaa ahdistusta ja osittain epäonnistumme työssämme.

Elämisen tuskaa

Yövuoroni on aluillaan. Olen juuri ehtinyt kuunnella iltahoitajan raportin ja avata potilastietojärjestelmän omilla tunnuksillani, kun puhelin soi. Iäkästä potilasta ollaan tuomassa leikkaussalista jatkohoitoon osastolle. Saan tietää, että reissu leikkaussaliin oli potilaalle turha: mitään ei ole tehtävissä. Mikä alkoi viattomana oireiluna, on muodostunut kuolemantuomioksi.

Potilas saapuu osastolle hoitajien saattelemana. Suullinen raportti potilaan vierellä on pysäyttävämpi kuin persoonaton leikkausteksti, johon ehdin pikaisesti tutustua. Potilaassa konkretisoituu se, että näin voi oikeasti tapahtua emmekä voi tehdä mitään potilaan pelastamiseksi. Aktiiviset hoitotoimenpiteet lopetetaan ja pyritään hyvään perus- ja kivunhoitoon.

Vaan on tämäkin paikka viettää viimeiset hetkensä.

Lääkärin mukaan potilaan omainen on ymmärtänyt tilanteen vakavuuden, mutta ei välttämättä ole tulossa yön aikana vierailemaan. En häntä syytä siitä, kun kuoleman lähestyminen kirpaisee joka kerta ammattilaistakin. Olisinko edes osannut kohdata omaisen tuskan ja olla hänelle tukena? Olisinko löytänyt oikeat sanat? Olisinko pystynyt pidättelemään kyyneleitäni?

Palaan potilaan luo. Mittaan vitaalit muodon vuoksi. Neurologisesti totean, että potilaan tajunnantaso on syvästi laskenut, sillä käsivarsi rämähtää suoraan kasvoille. Viimeisinä vuosinaan potilas on sairastunut kavalaan dementiaan eikä pysty ilmaisemaan tunteitaan tai tuntemuksiaan, joten hoito jää täysin ammatillisen osaamiseni varaan.

Kampaan potilaan hiukset ja asettelen peiton suoraksi, mikäli omainen tuleekin potilaan luo. Pysähdyn hetkeksi ja kuiskaan: "Kunpa et joutuisi kauan kärsimään."

Viereisessä huoneessa lepäilee elämäänsä kyllästynyt iäkäs potilas. Kaikkihan sen tietävät, että iäkkäät ihmiset ovat todella yksin ja siksi masentuvat. Potilaan itsemurhaviesti pysäyttää toistamiseen saman yövuoron aikana. Viestiä lukiessani en tiedä, mitä potilaalle voisi enää sanoa. Iän myötä ehtii nähdä kaiken ja tunnistaa tyhjät lupaukset. Toivoa ei voi luoda tyhjästä.

Myös itsemurhaa yrittäneen potilaan kohdalla joudun toteamaan, että keinoni ovat vähäiset ja että kukaan ei voi pelastaa kaikkia hyvällä tahdollaankaan. Ihmisten kärsimys koskettaa, oli se fyysistä tai henkistä. Usein näistä asioista vaietaan, vaikka kuolema on luonnollista ja melkein arkipäivää tässä ammatissa. Harva ymmärtää sairaanhoitajan kokemusta ihmisen rinnalla kulkemisesta ja minkälaista ihmistuntemusta ja empatiaa vaaditaan selviytyäkseen työssään ammattilaisena.

Jatkan kierrostani ja seuraavassa huoneessa on oltava taas naama peruslukemilla. Toiselle potilaalle ei saa välittää kiirettään, ahdistustaan, turhautumistaan tai uupumustaan. Jokaisella potilaalla oikeus on tulla hoidetuksi yksilöllisesti. Lähestyvän kuoleman rinnalla moni pyyntö saattaa tuntua mitättömältä, mutta tietylle potilaalle pyyntö voi olla tärkein tarve sillä hetkellä. Mukautuminen on inhimillistä.

Idealismia ja henkistä vahvuutta

Olen hyvinkin tietoinen siitä, että täällä blogissakin saatan vaikuttaa kirjoitusteni perusteella äärimmäiseltä idealistilta. Tähän idealismiin nimenomaan sairaanhoitajana viitaten eräs kokeneempi kollega kommentoi, että jaksaminen tulee vielä jonain päivänä vastaan. (Tiedän, että luet tätä blogia, joten selvennykseksi sinulle: en käsittänyt tätä pahalla; olenhan idealisti!) Ehkä on naiivia sekin, mitä seuraavaksi väitän, mutta haluan olla eri mieltä. Se vähäinenkin elämänkokemukseni, jota minulla on ja henkilökohtaiset ominaisuuteni - osittain em. vahvistamina - sallivat ehkä tavallista korkeamman 'kestävyyden' idealismin käytännön suhteen. Paneutumatta näihin syihin sen tarkemmin, voin vakuuttaa, että oikeasti kykenen tähän ja itselleni tämä subjektiivinen sisäinen totuus on vankkumatonta ja itseään positiivisesti ruokkivaa.

Koen erittäin tärkeäksi ylläpitää positiivisuutta ylipäätään elämässä. Etenkin hoitoalalla joudumme usein ristituleen osittain myös itsestämme riippumattomista syistä. Potilailla on selkeitä tarpeita ja ajoittain myös vaatimuksia. Organisaation puolesta resurssit ovat rajalliset niin henkilöstömitoituksen, materian kuin ajankäytön puolesta. Lisäksi olemme itse työntekijöinä rajallisia kokonaisvaltaiselta osaamiseltamme ja kyvyiltämme: tietotaito, fysiikka ja henkinen jaksaminen vaihtelevat hetkestä toiseen. Kaiken yhteensovittaminen jää yksittäisen sairaanhoitajan päätettäväksi senhetkisen kykytason mukaisesti. Otetaan esimerkiksi vaikka tilanne, jossa potilaan selkeänä tarpeena on vaikeiden syöpään liittyvien kipujen lievittäminen saattohoidossa. Uudella sairaanhoitajalla ei ole yhtä kattavaa teoreettista ja hiljaista tietotaitoa kuin kokeneemmalla ja kokee epävarmuutta ja ahdistusta kyvyttömyydestään auttaa potilasta riittävästi. Toisaalta on myös tilanteita, joissa mikään ei varsinaisesti riitä, vaan on hyväksyttävä elämän vaatimukset ja kuoleman luonnollisuus. Uudelle sairaanhoitajalle kuolema on vielä alkuun raskaampi kokemus kuin kokeneemmalle (vaikka toivoa saattaa, ettei kukaan turru todistaessaan yhä useampia kuolemia). Henkistä jaksamista rokottaa ylipäätään potilaan sairauden vakavuus ja kärsimys tilanteessa, mutta osaltaan myös tietotaidon vaillinaisuus voi vaikuttaa negatiivisesti henkiseen jaksamiseen.

Onneksi teemme hoitotyötä työyhteisöinä. Kokeneemmat sairaanhoitajat toimivat esimerkkeinä ja tukena hämmentävissä tai muita tunteita herättävissä tilanteissa. Jokaisen on käytävä itse läpi tietyt kokemukset voidakseen kasvaa sairaanhoitajana. On uskallettava kohdata vaikeatkin asiat mieluiten saman tien kuin elää ahdistus takaraivossa. Yhteisöllisyyden lisäksi suhdetta hoitotyöhön helpottaa oma henkilökohtainen asennoituminen. Rehellisyys ennen kaikkea itselle mutta myös muille, tyytyminen siihen mihin kykenee parhaan senhetkisen kykynsä mukaisesti sekä aikomus kehittyä ja jatkuva kehittyminen kantavat jo pitkälle.

Mielestäni tämä kaikki on enimmäkseen valintakysymys. Sen sijaan, että jää vain syyttämään järjestelmää voi etsiä niitä kohteita, joiden kehittäminen on mahdollista. Kuten Leo Tolstoi (1828-1910) asian ilmaisi: "Kaikki ajattelevat ihmiskunnan muuttamista, mutta kukaan ei ajattele itsensä muuttamista." Työ vie suuren osan aikuisen ihmisen elämästä, joten miksei siitä saisi edes jossain määrin nauttia? Itse olen kokenut sen helpottavaksi, etten koskaan odota kiitosta mutta teen silti työni 110 %:sti, hymyssä suin. Kuuntelen, olen läsnä, olen kärsivällinen, olen potilaan käytössä sillä hetkellä, kun hän tarvitsee apua. On mukava kuulla ikääntyneiden potilaiden joskus kuiskivan keskenään ihmetellen positiivista asennettani. Se antaa minulle jaksamista. Vaikka olenkin noviisi, he asettavat paljon merkitystä tälle asenteelle.

Uskon, että hoitotyössä egon on oltava sopivassa tasapainossa. Täten voi kyetä niin sujuvasti sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen ilman alistumista tai ylimielisyyttä, rasittumista ja loppuunpalamista. Sukupolveni edustajana uskallan asettaa elämälleni terveelliset rajat.