Elämisen tuskaa

Yövuoroni on aluillaan. Olen juuri ehtinyt kuunnella iltahoitajan raportin ja avata potilastietojärjestelmän omilla tunnuksillani, kun puhelin soi. Iäkästä potilasta ollaan tuomassa leikkaussalista jatkohoitoon osastolle. Saan tietää, että reissu leikkaussaliin oli potilaalle turha: mitään ei ole tehtävissä. Mikä alkoi viattomana oireiluna, on muodostunut kuolemantuomioksi.

Potilas saapuu osastolle hoitajien saattelemana. Suullinen raportti potilaan vierellä on pysäyttävämpi kuin persoonaton leikkausteksti, johon ehdin pikaisesti tutustua. Potilaassa konkretisoituu se, että näin voi oikeasti tapahtua emmekä voi tehdä mitään potilaan pelastamiseksi. Aktiiviset hoitotoimenpiteet lopetetaan ja pyritään hyvään perus- ja kivunhoitoon.

Vaan on tämäkin paikka viettää viimeiset hetkensä.

Lääkärin mukaan potilaan omainen on ymmärtänyt tilanteen vakavuuden, mutta ei välttämättä ole tulossa yön aikana vierailemaan. En häntä syytä siitä, kun kuoleman lähestyminen kirpaisee joka kerta ammattilaistakin. Olisinko edes osannut kohdata omaisen tuskan ja olla hänelle tukena? Olisinko löytänyt oikeat sanat? Olisinko pystynyt pidättelemään kyyneleitäni?

Palaan potilaan luo. Mittaan vitaalit muodon vuoksi. Neurologisesti totean, että potilaan tajunnantaso on syvästi laskenut, sillä käsivarsi rämähtää suoraan kasvoille. Viimeisinä vuosinaan potilas on sairastunut kavalaan dementiaan eikä pysty ilmaisemaan tunteitaan tai tuntemuksiaan, joten hoito jää täysin ammatillisen osaamiseni varaan.

Kampaan potilaan hiukset ja asettelen peiton suoraksi, mikäli omainen tuleekin potilaan luo. Pysähdyn hetkeksi ja kuiskaan: "Kunpa et joutuisi kauan kärsimään."

Viereisessä huoneessa lepäilee elämäänsä kyllästynyt iäkäs potilas. Kaikkihan sen tietävät, että iäkkäät ihmiset ovat todella yksin ja siksi masentuvat. Potilaan itsemurhaviesti pysäyttää toistamiseen saman yövuoron aikana. Viestiä lukiessani en tiedä, mitä potilaalle voisi enää sanoa. Iän myötä ehtii nähdä kaiken ja tunnistaa tyhjät lupaukset. Toivoa ei voi luoda tyhjästä.

Myös itsemurhaa yrittäneen potilaan kohdalla joudun toteamaan, että keinoni ovat vähäiset ja että kukaan ei voi pelastaa kaikkia hyvällä tahdollaankaan. Ihmisten kärsimys koskettaa, oli se fyysistä tai henkistä. Usein näistä asioista vaietaan, vaikka kuolema on luonnollista ja melkein arkipäivää tässä ammatissa. Harva ymmärtää sairaanhoitajan kokemusta ihmisen rinnalla kulkemisesta ja minkälaista ihmistuntemusta ja empatiaa vaaditaan selviytyäkseen työssään ammattilaisena.

Jatkan kierrostani ja seuraavassa huoneessa on oltava taas naama peruslukemilla. Toiselle potilaalle ei saa välittää kiirettään, ahdistustaan, turhautumistaan tai uupumustaan. Jokaisella potilaalla oikeus on tulla hoidetuksi yksilöllisesti. Lähestyvän kuoleman rinnalla moni pyyntö saattaa tuntua mitättömältä, mutta tietylle potilaalle pyyntö voi olla tärkein tarve sillä hetkellä. Mukautuminen on inhimillistä.

Lepää rauhassa

Vaarini kuoli ruokatorvisyöpään maaliskuun alussa. Odottamaton diagnoosi saatiin vain kolme kuukautta aikaisemmin, kun selviteltiin syytä ruokahaluttomuudelle ja laihtumiselle. Kaikki omaiset jäävät kaipaamaan vaariani, mutta menetys on suurin mummolleni, joka ehti olla 57 vuotta aviossa vaarini kanssa.

Sairastumisen myötä olimme yhä enemmän isovanhempieni apuna ja tukena. Perheeni koki, että eräänlaisena sisäpiirin edustajana olin hyödyksi monessa asiassa. Sanotaanhan usein, että sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmämme on monimutkainen. Läheisen sairastuessa vakavasti on varmasti entistä vaikeampaa vastaanottaa ja sisäistää kaikki neuvoja ja ohjeita. Otin mielelläni vastuun kaikista vaarini hoitoon liittyvistä asioista.

Aivan viimeisinä elinpäivinään vaarini vietiin sairaalaan. Syöpä oli vienyt voimat miehestä ja tiesimme mitä oli luvassa. Kukaan ei tiennyt, että kyse oli vain muutamasta päivästä. Kun tilanne yöllä näytti heikolta, kutsuin läheisimmän suvun paikalle ja sain itsekin jäädä vaarini rinnalle. Päivän mittaan yhä useampi ehti paikalle osittain tietämättään jättämään hyvästit. Kivuttoman rauhallinen lähtö koitti jo illalla läheisimpien läsnäollessa. Kiitos hyvästä kivunhoidosta ja armeliaasta poismenosta kuuluu kollegoilleni, jotka panostivat hoitotyön laatuun. Olen ylpeä heistä.

Näin jälkikäteen ajaltetuna saattaa olla, että oman roolin löytäminen ja siihen asettuminen oli vaikeaa. Olenko tässä sairaanhoitajana vai omaisena? Viimeisinä hetkinä läsnäolleille saatoin selittää tilanteen ammattini kautta, mutta en koe olleeni näissä tilanteissa yksinomaan ammattilaisena enkä koe tätä haitallisena. Olen tyytyväinen, että saatoin olla muiden tukena sen olematta itseltäni pois millään tavalla.

Sairaalan kappelissa mummoni ja äitini kanssa puin vaarin taksikuskin pukuun. Ennen pukemista tuli puheeksi vainajanlaitto. Sanottiin, että oman läheisen kohtaaminen kuolleena on aina eri asia kuin hoitamiensa potilaiden kohtaaminen. Ymmärrän sen, mutta itselleni oli tärkeää olla mukana tässä. Vaativa työ on pakottanut käsittelemään kuolemaa kokonaisvaltaisesti, vaikka en sitä olekaan vältellyt. Sisäistämäni myötä itselleni läheisen ihmisen kuolema oli suuremmitta vaivoitta käsiteltävissä, vaikkakaan surulta ei voi välttyä.

Vaikka tiesimme surun saapuvan,

silti toivoimme elämän voittavan.

Ei auttanut apu ihmisten,

ei rakkaus, rukous läheisten.

Vaikan elämän tahtoa ollu ois,

niin vaikea sairaus uuvutti pois.

Sinä ansaitset unen rauhaisan

ja kiitoksen kauneimman.