Hoitotyön informatiikan maisteriopinnot, osa 2

Kuva: StockSnap.io

Viimeisestä postauskerrasta on vierähtänyt jo turhan pitkän tovi. Tammikuussa 2021 kirjoitin siitä, että olin hiljattain aloittanut hoitotyön informatiikan maisteriopinnot. Reilun kahden vuoden aikana opinnot ovat edenneet, vaikka matkassa on ollut joitakin valitettavia mutkia ja viivästyksiä. Nyt maisteriopinnot ovat loppusuoralla. Tällä hetkellä suoritan capstone-projektia, jonka kautta voin soveltaa teoriaopintoja käytäntöön suorittaessani samalla hoitotyön informatiikan työharjoittelua sairaalassa, jossa olen ollut töissä niin ikään reilut kaksi vuotta. Työkokemus kyseisestä sairaalasta antaa tietynlaisen etuaseman syvällisemmän toimintaan ja menettelytapoihin liittyvän kokemuksen ja senmukaisen ymmärryksen kautta. 

Tämän 10-viikkoisen capstone-projektin ja työharjoittelun yhdistävän kurssin vaatimuksena on yhteensä 100 tuntia työharjoittelua, mukaan lukien suoraan projektin kirjoittamiseen käytetyt tunnit. Tämän jälkeen nimenomaan hoitotyön informatiikan maisteriopiskelijat suorittavat vielä toiset 100 tuntia työharjoittelua ennen valmistumista, mutta tämä viimeinen kurssi on vain työharjoittelua eli "menee seilaten läpi", kuten ohjaaja koulun puolelta kommentoi. Koska olin joutunut pitämään pidemmän tauon ennen näitä kahta viimeistä kurssia, olin hieman hukassa aloittaessani opiskelua uudestaan, mutta kun kurssi oli edennyt puoleenväliin, alkoi viimein tuntua siltä, että valmistuminen on mahdollista ja että se on jo itse asiassa aivan nurkan takana.

Capstone-projektini aiheena on kivunhoidon laadun parantaminen. Matalamman sosioekonomisen aseman potilaat, joiden joukossa rodullistetut ja etniset vähemmistöt ovat yliedustettuina, eivät saa yhtälaatuista kivunhoitoa akuutin ja kroonisen kivun suhteen terveydenhuollon koko jatkumolla tarkasteltuna. Tämä ei ole ongelma vain yksityisten ja voittoa tavoittelevien vakuutusyhtiöiden ja sairaaloiden luvatussa maassa, vaikka historiallinen de facto ja de jure -segregaatio vaikuttavatkin merkittävästi Yhdysvaltain terveydenhuollon tasoon ja laatuun naapurustoittain. Osana capstone-projektini tiedonhakua olen lukenut mm. sarjasta tanskalaisia tutkimuksia, joissa sosioekonominen asema on yhteydessä hoitotuloksiin, vaikka Tanska tunnetaankin kattavasta pohjoismaisesta sosiaaliturvajärjestelmästä, jonka tarkoituksena on luoda tasa-arvoa potilaiden välillä, sillä terveydenhuolto on ehdoton ihmisoikeus. 

Ennen capstone-projektini aihevalintaa olin perehtynyt epätasa-arvoon Yhdysvalloissa useiden aihetta käsittelevien kirjojen kautta. Näistä merkittävimmiksi koin seuraavat teokset: 

• Harriet A. Washington: Medical Apartheid: The Dark History of Medical Experimentation on Black Americans from Colonial Times to the Present (2007),
• Richard Rothstein: The Color of Law: A Forgotten History of How Our Government Segregated America (2017),
• Mehrsa Baradaran: The Color of Money: Black Banks and the Racial Wealth Gap (2017) ja
• Nell Irvin Painter: The History of White People (2010).

Terveydenhuollon laatu ja saatavuus ovat yhteydessä potilaan demografisiin ominaisuuksiin ja tietoihin, kuten rodullistettuun ja etniseen taustaan. Edellä mainitut teokset käsittelevät Yhdysvaltain systemaattiseen rasismiin liittyvää historiaa ja nykypäivää ja auttavat luomaan kokonaisvaltaisen kuvan siitä, että terveydenhuollossa esiintyvä epätasa-arvo on mikrotason ilmiö siitä systemaattisesta rasismista, joka vallitsee yleisesti ottaen yhteiskunnallisella makrotasolla. Epätasa-arvo, ennakkoasenteet ja rasismi terveydenhuollossa eivät ole erillinen ilmiö, vaan ilmiö mukailee yhteiskunnan vallalla olevaa mentaliteettia, joko tarkoituksenmukaista tai tiedostamatonta rasismia ja ennakkoasenteita.

Esimerkiksi suomeksi ilmaistuna listan ensimmäinen kirja, Lääketieteen apartheid, kuvaa brutaaleihin lääketieteellisiin kokeisiin alistettuja rodullistettuja vähemmistöjä, jotta esim. kirurgisia tekniikoita voitaisiin harjoitella yrityksen ja erehdyksen kautta ilman vähemmistön edustajan suostumusta tai asianmukaista anestesiaa ennen kuin (jokseenkin) täydellistettyä tekniikkaa voitiin käyttää valkoisten potilaiden kirurgisessa hoidossa. Rodullistetut vähemmistöt nähtiin alisteisina ja korvattavana "kulustustavarana". Käsitykset rodullistettujen vähemmistöjen korkeammasta kivunsietokynnyksestä vallitsevat edelleen nykypäivän nuorten korkeatasoista tieteellistä koulutusta saaneiden lääkäreiden joukossa, mikä myötävaikuttaa siihen, että nämä lääkärit antavat epätarkempia hoitosuosituksia ja määräävät vähemmän kipulääkkeitä, vaikka rodullistettujen ja etnisten vähemmistöjen potilaiden subjektiivinen kokemus kivusta ansaitsisi objektiivisesti ja eettisesti tarkasteltuna yhtävertaista huolta ja hoitoa kuin muidenkin potilaiden kivunhoito.

Capstone-projektini tarkoituksena on luoda teoreettinen hoitotyön laatua parantava interventio nimenomaan hoitotulosten eroavaisuudesta kärsivälle potilaspopulaatiolle. Aihetta käsittelevät tutkimukset suosittelevat mm. multimodaalista kivunhoitoa opioidien käytön vähentämiseksi, kivunhoidon standardisointia ja yksilöllistämistä ja ei-lääkkeellisiä kivunhoidon menetelmiä. Opioidien käyttö on merkittävästi yleisempää kuin Suomessa. Tähän on syynä useita eri tekijöitä, joista voidaan mainita mm. lääkefirmojen harhaanjohtavat tutkimustulokset opioidien turvallisuudesta ja niiden voittoa tavoittelevat pyrkimykset, asiakaspalvelun korostuneisuus hoidon laadun asemesta ja opioiden määräämisen kätevyys suhteessa vakuutusyhtiöiden korvausmalleihin (esim. vastaanottokäyntiin käytettyä aikaa ei korvata riittävästi syvällisemmän hoidon suunnittelemiseksi ja toteuttamiseksi). Siinä missä standardisointi asettaisi erilaiset potilaspopulaatiot enemmän samalle viivalle, yksilöllistäminen varmistaisi, että samaa lähestymistapaa ei sovelleta sokeasti jokaiseen potilaan, vaan taataan potilaslähtöinen hoito kuuntelemalla itse potilasta hoitonsa asiantuntijana. Lopulta ei-lääketieteellisten kivunhoidon menetelmien esteinä etenkin osastohoidossa on hoitajamitoitus, jonka jäljiltä ei ole resursseja tai aikaa tehdä kokonaisvaltaista ja kuntoutusta tukevaa hoitotyötä.

Suoritan capstone-projektia työharjoittelun yhteydessä, sillä työharjoittelun tarkoituksena on antaa työkaluja ja resursseja projektin eri osien valmisteluun. Koronan jälkeisessä maailmassa hoitotyön informatiikan työharjoittelu tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että istun kotisohvalla seuraten TEAMS-kokouksia etänä. Näiden kokousten ja työharjoittelun ohjaajien kanssa käymieni kahdenkeskeisten keskustelujen kautta opin, mitä käytännön työ pitää sisällään ja saan kysyä tarkentavia ja mieltä askarruttavia kysymyksiä valmistautuakseni hoitotyön informatiikan rooliin, kunhan saan maisterintutkintoni päätökseen viimeisimmän suunnitelman mukaan tämän vuoden syksyllä. Työharjoittelun ohjaajat vaikuttavat olevan innokkaita ohjaamaan ja ovat ennakoivasti selittäneet asioita ja mielellään vastanneet kaikenlaisiin kysymyksiin. 

Tämän kyseisen sairaalan kliinisen informatiikan tiimi keskittyy lyhyesti sanottuna toimimaan välikätenä etenkin rivisairaanhoitajien ja informaatioteknologian "nörttien" välillä, jotta terveydenhuollon ammattilaisten työnkulut olisivat toimivia ja tehokkaita, potilastyötä tukevia ja potilasturvallisuutta ja hoidon laatua edistäviä. Suurin osa työharjoitteluni ohjaajista on tehnyt töitä kliinisen informatiikan parissa noin 16 vuotta, kun Epic-potilastietojärjestelmä (vertaa Suomen Apotti-hanke) otettiin asteittain käyttöön vuodesta 2007 alkaen. 

Alkukankeuden jälkeen niin kliininen informatiikka kuin potilastietojärjestelmä ja muut tietotekniset sovellukset ovat kehittyneet huimasti ja työn vaatimukset ovat lisääntyneet. Vaatimusten lisääntyminen näkyy mm. Epicin vaatimien sertifikaattien määrässä ja laadussa. Tämä kyseinen kliinisen informatiikan tiimi keskittyy vahvasti tähän potilastietojärjestelmään ja näiden sertifikaattien kautta tiimin jäsenillä on pätevyys rakentaa ja muokata sairaalan omaa versiota aina, kun Epic julkistaa päivityksiä ja sairaala saa päättää, mitkä päivitykset palvelevat sairaalaa ja millaisella rakenteella.

TEAMS-kokoukset ovat antaneet katsauksen kulissien taakse. Tähän mennessä kokemani perusteella odotukseni työnkuvasta ovat täyttyneet tai jopa ylittyneet positiivisesti, mutta en välttämättä osannut odottaa lähes keskeytyksetöntä siirtymistä kokouksesta (ja aiheesta) toiseen niin, että itse projektien työstämiselle voi olla vaikea löytää aikaa. Työ vaatii erinomaista organisaatiokykyä ja joustavuutta, mutta on myös asetettava rajoja, jotta saa työstettyä projekteja. Kliinisen informatiikan tiimin kaikilla jäsenillä on useiden vuosien kokemus myös kliinisestä potilastyöstä, mikä on edellytyksenä sille, että pärjää kliinisen informatiikan parissa etenkin työnkulkujen ja kaikenlaisen ongelmanratkaisun parissa.

Kunhan saan maisteriopintoni päätökseen, toivottavasti pääsen kokeilemaan erilaista työnkuvaa hoitotyön informatiikan parissa ja toivottavasti se on mielenkiintoista sittenkin, kun pääsen itse käytännön työn pariin muutenkin kuin ohjaajaa seuraamalla kokouksesta toiseen. 

Vuosipäivä

Varoitus! Luvassa laittoman pitkä postaus.

Tänään tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun valmistuin sairaanhoitajaksi Satakunnan ammattikorkeakoulusta. Ajatus sairaanhoitajaksi opiskelemisesta syntyi aivan viime hetkillä ennen yhteishaun päättymistä. Päätöstäni en ole katunut, vaan päinvastoin olen kovinkin yllättynyt löytämästäni intohimosta. Lisäksi kokemukset sairaanhoitajaopiskelijana ja valmistuneena sairaanhoitajana ovat olleet elämää rikastuttavia ja myös henkilökohtaisen kasvun mahdollistajia. En ole vieläkään luopunut realistisesta idealismistani, vaikka työllä on raskaatkin puolensa. Tämänhetkisenä suunnitelmanani on vahvistaa kliinistä osaamistani. Tulevaisuudellekin on suunnitelmaa.

Tutkintotodistus

Aloitin opiskeluni syksyllä 2010 jokseenkin tietämättömänä mitä odottaa niin koulutukselta kuin omalta suhtautumiseltani. Muistan jo alkuajoilta, miten ajatusmaailmaani järisytettiin ja aloin tuntea omanlaistansa vetoa nimenomaan hoitotyöhön. Ymmärsin, että sairaanhoitaja on asiantuntija, ja läpi koulutuksen painotettiin moniammatillista yhteistyötä entisaikojen hierarkkisuuden sijaan. Vielä tutkintotodistusanomuksen laatimiseen meitä valmistaessaan tutor-opettaja joutui muistuttamaan: "Sairaanhoitajaopiskelijat rastivat usein virheellisesti valmistuvansa suorittajatasoiseen ammattiin. Muistakaa, että valmistutte asiantuntijoiksi! Insinööriopiskelijat kyllä ymmärtävät tämän automaattisesti..."

Opiskeluvuosien aikana jouduin jonkin verran hakemaan omaa paikkaani opiskeluyhteisössä ja tulevana sairaanhoitajana. Niin minulle läheiset ihmiset kuin minä itsekin olin kuvitellut opiskelevani kovin akateemisesti. Paremmin tutustuttuani kollegoihin on usein ihmetelty, miksi persoonaltaan ja kyvyiltään niin älykäs ja teoreettisesti osaava on päätynyt valitsemaan tämän ammatin. Sairaanhoitajuus on tarjonnut mielestäni minulle sopivan annoksen teoreettista ja käytännön osaamista. Viimeistään viimeisenä opiskeluvuoteni motivaationi oli huipussaan: seminaaritöistä ja esseistä pukkasi kiitettäviä, opinnäytetyöhöni keskityin hyvin perfektionistisesti (ja se kyllä palkittiin) ja syventävässä 10 viikon harjoittelussani päivystyspoliklinikalla olin omassa elementissäni.

Harjoittelukokemukseni sijoittuvat monenlaisiin eri paikkoihin: dementiahoitokoti, kehitysvammahuolto, neuvola, sisätauti-geriatrinen akuuttiosasto, koulumme palvelukeskus Soteekki, kirurgian vuodeosasto ja päiväkirurgia sekä yhteispäivystyksen päivystyspoliklinikka ja -osasto. Koulun ohella tein myös mahdollisimman paljon keikkatöitä vanhusten- ja dementiahoitokodeissa sekä opintopisteiden tarpeeksi kartuttua kesät sisätauti-geriatrisella akuuttiosastolla. Vapaapäiviä oli vaihtelevasti, sillä onhan opiskelijabudjetilla Suomessa vaikea elää. Keikkatöistä sain ehkä hieman vajaan tonnin kuukaudessa. Opiskelun ja työnteon yhdistelmän sain pidettyä tasapainossa enkä koe liikaa rasittuneeni tästä.

Voiko ihanampaa olla: Yökkö kirjaa ja hoivakodin kissa kehrää sylissä.

Viime maanantaina vierailin opiskelupaikkakunnallani ja samalla kävin SAMKin kampuksella kertomassa kuulumisia muutamalle entiselle opettajalleni. He olivat kaikki kolme kovin iloisia vierailustani, ja vaikka valmistumisestani on ehtinyt vierähtää vasta vuosi, näistä yhdenkin opettajan kanssa jutellen vierähti tunti. Tutor-opettajani ainakin huokaisi helpotuksesta sanoessaan vitsailevaan sävyyn: "Ehkä olemme jossain onnistuneet [opettajina ja oppilaitoksena]."

Näin jälkikäteen ajateltuna ja muihin vertailtuna koen, että olen saanut ihan hyvät - monipuoliset ja ajantasaiset - eväät SAMKista. Kurjaahan se on, että koulutuksen resursseista tingitään jatkuvasti ja koulutuksen modernisoitumisen nimissä keksitään jos minkälaista virtuaaliopetusta. Totuus on kuitenkin se, että suurin osa nuorista ei pidä tästä kehityssuunnasta, joka sysää yhä enemmän vastuuta opiskelijalle ja luokkahuoneen ulkopuolelle. Sairaanhoitaja joutuu työssään moniin monin eri tavoin vaativiin sosiaalisiin tilanteisiin ja toimii jatkuvasti moniammatillisessa yhteistyössä. Miten toteutuu sosiaalinen kehittyminen, ryhmäytyminen ja ajatustenvaihto? Mitä tapahtuu opiskelijan motivaatiolle ilman ryhmän luomaa (hyödyllistä) painetta ja ilman ryhmän tukea? Kuka jaksaa keskittyä digitaaliseen materiaaliin? Onko varmistettu, että opiskelijoilla on kykyä hakea tietoa tarkoituksenmukaisista lähteistä ja kriittisesti tarkastella ja arvioida lähteiden luotettavuutta?

Kliininen hoitotyö -kirjan kimpussa

Ryhmäni oli siitä onnellisessa asemassa, että ongelmaperusteisena oppimisena (PBL) toteutettiin vain osa opinnoista. Monien jakama kokemus oli epävarmuuden tunne tiedollisesta osaamisestaan viimeistään siinä vaiheessa, kun siirryttiin harjoitteluun soveltamaan opittua. Yhtenä ongelma näkisin myös tiedonhaku- ja tiedonkäsittelytaitojen puutteellisuuden (johtuu se sitten mistä vain). Yhteisiä tehtävänpurkutuokioita varten koostetut raportit olivat kovin usein leikkaa ja liimaa -tekniikalla toteutettuja ja väkisinkin miettii kuinka paljon kyseisestä sisällöstä on käyty ajatuksella läpi. Ehkä ongelmaperusteisella oppimisella on hyvät tarkoituksensa, mutta se jäi toteutumatta optimaalisella tasolla.

Luentotyyppisestä opetuksesta tunnuttiin saavan enemmän irti. Luennon perustana toimiva diaesitys tai muu materiaali vaatii opettajalta panostusta ja tietojen päivittämistä myös työkokemuksen kautta. Kokenut sairaanhoitaja voi olla paras mentori. Niin kirurgisen kuin mielenterveyshoitotyön osalta nousee mieleen pari oikein erinomaista asiantuntijamaiseen opetukseen persoonallaan väriä tuonutta opettajaa. Lopulta huumori pitää mielenkiintoakin yllä eri tavalla kuin monotoninen luennointi.

Monet varmasti vastustavat ajatustani siitä, että sairaanhoitajaopinnot saisivat Suomessakin sisältää enemmän kirjallista työskentelyä, jonka kautta tieteellinenkin puoli vahvistuisi hoitotyössä ja yksilön ajattelussa. Näyttöön perustuvan hoitotyön hyväksyminen osaksi hoitotyötä ja sen hyödyntäminen tuntuvat olevan paljolti tästä tieteellisen puolen ymmärryksestä kiinni. Hoitotyö on monitieteellistä osaamista vaativaa ja sitä ollaan maailmanlaajuisesti kovaa vauhtia kehittämässä siihen suuntaan, että kaikelle toiminnalle on oltava tieteellinen perustelu. Toisiko se myös enemmän arvostusta hoitotyötä ja sairaanhoitajuutta kohtaan?

En väitä, etteikö Suomessa sairaanhoitajakoulutus valmistaisi kansainvälisesti kilpailukykyisiä ammattilaisia. Sosiaalisen median kautta olen ollut jo pidempään yhteydessä eri puolilla maailmaa vaikuttaviin sairaanhoitajaopiskelijoihin ja sairaanhoitajiin ja vertaillut koulutusta, kokemuksia, ajatuksia ja käytäntöä. Ehkä eniten olen tutustunut Yhdysvaltojen järjestelmään, vaikka sanottakoon, että koulutus ja vaatimukset siellä vaihtelevatkin osavaltioittain ja siellä valmistutaan joiltakin osin laajempaan tehtävänkuvaan ja keskitytään enemmän nimenomaan sairaanhoitajan tehtäviin kuin Suomessa.

Kirjallisten töiden kautta koulutus on heidän kokemanaan myös melko raadollista. Hoitosuunnitelmien laatiminen on suht keskeisessä osassa etenkin kliinisten harjoittelujen aikana. Harjoitus tehnee mestarin. Jotenkin koen, että jenkkikollegat, myös opiskelijat, osaavat hyvin selkeästi ja kokonaisvaltaisesti perustella kaiken hoidollisesta näkökulmasta. Mikseivät suomalaisetkin, jotenkin vain oma kokemukseni koulutuksessa on jäänyt vertailussa hieman epäjärjestelmällisemmäksi ja vaillinaisemmaksi, mutta olen pyrkinyt itse ottamaan oppia muilta.

Eräs opettajistani kommentoi, että syynä tähän ilmiöön kokonaisvaltaisesti on Suomessa se, että hoitotyössä ei ole vielä riittävästi professoreja nostamaan sairaanhoitajakoulutuksen statusta tieteelliselle yliopistotasolle. Ymmärrän kyllä, miten tämä saisi potentiaalisia opiskelijoita kääntämään selkänsä mahdollisuudelle opiskella sairaanhoitajaksi, mikä ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista. Sanottakoon, että itse en ole tämän tarkemmin tutustunut tähän asiaan tai siihen, mitä muutoksia on luultavasti tulossa.

Opinnäytetyö on pilkunviilaajan unelma...

Opinnäytetyönäni toteutin työelämälähtöisen projektin Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle. Projekti ja sen tuotos saivat innoituksensa paljolti STM:n antaman päivystysasetuksen pohjilta. Päivystysasetuksen tarkoituksena on yhtenäistää käytäntöjä laadun ja turvallisuuden näkökulmasta. Työryhmän raportissa käydään tarkemmin läpi päivystyspalveluiden nykytilannetta ja siihen tarvittavia muutoksia. Ongelmia esiintyy niin potilaiden päivystyspalveluiden tarkoituksenmukaisessa käytössä kuin terveydenhuoltojärjestelmän rakenteellisina puutteina, joiden vuoksi potilaat siirretään päivystyksen vastuulle. Opinnäytetyöni tiivistelmä lainattuna:

Opinnäytetyö toteutettiin työelämälähtöisenä projektina, jonka toimeksiantajana oli Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka. Projektin tarkoituksena oli edistää potilaiden tarkoituksenmukaista päivystyspoliklinikkapalveluiden käyttöä Satakunnan keskussairaalassa ja siten lisätä potilaiden tietoutta hoidon kiireellisyydestä. Opinnäytetyön tavoitteena oli tarkastella päivystyspoliklinikalla tapahtuvan hoidon kiireellisyysarviota teorian avulla, suunnitella, toteuttaa ja arvioida päivystyksellisen hoidon potilasohje Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle sekä kehittää potilaiden tiedonsaantia kyseisen sairaalan päivystyspoliklinikalla potilasohjeen avulla. Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka jakaa potilasohjetta edelleen Satakunnan alueen asukkaiden saataville, kuten terveyskeskuksiin. 

Projektin teoreettisina lähtökohtina toimivat päivystyshoidon kannalta oleelliset käsitteet. Teoriaosassa käsiteltiin päivystyspoliklinikkaa ja hoidon kiireellisyysarviota sekä potilasohjeen kriteereitä. Projektin tuotoksena laadittiin potilasohje teorian pohjalta. Potilasohje sisältää kiireellisen ja kiireettömän hoidon määrittelyä sekä näihin liittyviä toimintaohjeita, tietoa päivystyksen puhelinneuvonnasta sekä Satakunnan sairaanhoitopiirin alueen terveysasemien yhteystiedot. Lisäksi potilasohjeessa mainittiin internetin Terveyskirjasto luotettavana terveystiedon lähteenä. 

Potilasohjeen arviointi tapahtui kyselylomakkeiden avulla. Kyselyyn vastasi 10 Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikan sairaanhoitajaa tai lääkintävahtimestaria. Kyselylomakeanalyysin perusteella potilasohjeen kokonaisvaltaisesta toteutuksesta saatiin keskiarvoksi 3,4 asteikolla 1 (erittäin huono) – 4 (erittäin hyvä). 

Opinnäytetyön aihe oli ajankohtainen, koska Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka on siirtynyt yhteispäivystystoimintamalliin vuoden 2011 alussa. Tämä on lisännyt potilasmääriä etenkin yleislääketieteen päivystyksen puolella. Vuonna 2013 Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle tehtiin tilastojen mukaan yhteensä 64 000 käyntiä. Lisäksi koko Suomessa päivystyksen käsite on ollut epäselvä vuosikymmenien ajan. Päivystysten ruuhkautuminen vaarantaa potilasturvallisuuden ja kustannukset päivystyshoidosta tulevat kunnille kalliimmaksi kuin terveyskeskuksessa annettava hoito.

Tuotoksena syntyi Päivystyshoidon potilasohje, jota painettiin 128 000 kpl ja jaettiin Satakunnan alueella osoitteettomassa jakelussa Vinkkeli-lehdessä. (Huh heijaa, nyt huomasin ärsyttäviä taittovaiheessa syntyneitä tavutusvirheitä...) Potilasohjeeseen tehtiin vielä pieniä muutoksia Vinkkelin julkaisun jälkeen.

Seminaarin jälkeen odottelin virallista valmistumispäivää, joka oli 31. tammikuuta. Valmistumisen jälkeen tein kuntoutusosastolla parin viikon sijaisuuden. Kuumeisesti osastonhoitajan kanssa odotimme Valviran laillistamispäätöstä, joka lopulta saapui ennen työsuhteen alkamista. Kuntoutusosastolla pääsin nauttimaan hoitotyöstä, josta sekä potilaat että hoitajat olivat erityisen tyytyväisiä.

Tyytyväisen potilaan tilaustyönä teettämä kakku
kiitokseksi sairaan hyville hoitajille

Tämän kaksiviikkoisen jälkeen olin viisi viikkoa työttömänä, kunnes pääsin tutulle sisätautiosastolle maaliskuun loppupuolella. Oli helppoa, kun tunsi osaston henkilökunnan ja tiesi osaston toimintatavat ja päivärytmin. Nyt oli vain vahvistettava tietotaidollista osaamista ja kehityttävä entisestään sairaanhoitajan roolissa. Uutena asiana tuli iv-luvan myöntäminen ja suonensisäisen neste- ja lääkehoidon toteuttaminen. Osaston työtehtävien järjestelyistä johtuen sain tämän luvan myötä osallistua myös lääkärinkierroille ja moniammatillisiin kuntoutuspalavereihin hoitotyön edustajana, kirjata hoitosuunnitelmia ja pitää iltavuorolle pitkän raportin. Nämä neljä asiaa tarjosivat mahdollisuuden kehittyä.

Kesä oli kuuma. Kuumuuden yhteydessä mieleen nousee potilas, jonka haavahoito oli vaativaa ja aikaavievää (valehtelematta kaksi tuntia). Panssarinomaisen suojavaatetuksen lisäksi oli pukeuduttava kaikkiin suojatamineisiin ja astuttava ilmastoimattomaan eristyshuoneeseen. Eniten tässä kävi sääliksi potilasta. Kesän lopulla osasto alkoi pikku hiljaa tyhjentyä muuttoa ja alkavaa remonttia varten (lue YLEn uutisartikkeli Porin älysairaalasta, julkaistu 27.1.15). Luonnollisesti työtilanne lopahti kesän jälkeen ja ajan myötä työttömyys alkoi painaa mieltä.

Marraskuussa osallistuin Fiocan järjestämään kaksipäiväiseen koulutusseminaariin Tampereella. (Pahoitteluni, sillä syystä jos toisesta en ole vieläkään vastoin lupauksiani saanut viimeisteltyä tätä koskevaa postausta.) Koulutus oli otsikoitu Kliininen osaaja: Tunnista ja toimi! ja sen aihesisältöjä olivat: verensiirrot, henkeä uhkaava epilepsia, AVH, ABCDE - potilaan tilan ensiarviointi ja potilaan systemaattinen tutkiminen, MEWS - tunnista potilaan tilan muutokset ajoissa, ISBAR - raportoi tehokkaasti, MAPA - haastavan käytöksen ennakointi ja välttäminen, EKG:n rytmihäiriöt ja niiden tulkinta sekä haastavat haavanhoidot.

Lopulta mietin koulutuksen jälkeen: Olinko liian vastavalmistunut ja oikeat, ajantasaiset opit saanut, kun moni asia oli lähinnä kertausta? Ehkä siitäkin syystä innostuin erityisesti Minna Kemppaisen osuuksista, jotka käsittelivät aivoverenkiertohäiriöitä sekä EKG:n rytmihäiriöitä ja niiden tulkintaa. Ne olivat aiheita, joihin aika ei riitä sairaanhoitajan peruskoulutuksessa. Harmi vain, että tämänkään koulutuksen puitteissa ei aika riittänyt, vaikka paljon ehdimmekin käydä läpi ymmärrettävästi, ja Kemppaisen tyyliin, tiiviskin paketti oli äärimmäisen opettavaista.

Hieman ennen tätä koulutusta olin ehtinyt aloittaa uudessa työpaikassa uudessa kaupungissa. Kesälomien jälkeen ja laman takia työllisyystilanne oli synkistynyt ja ennen muuttoani ehdin olla 10 viikkoa työttömänä. Toimettomuutta oli vaikea sietää. Kävin työhaastattelussa, sain työpaikan, pakkasin kaiken omaisuuteni kahden viikon varoitusajalla ja ajoin Hertzin autolla kolmetuntisen muuttomatkan. Muuttokuluiksi muodostuivat lopulta vain auton vuokra ja bensa, mikä sopi erinomaisesti senhetkiseen taloudelliseen tilanteeseen.

Joulun pyhät tyytyväisenä töissä

Uudessa työpaikassa on alusta alkaen painotettu riittävää perehdytystä. Osaston ilmapiirin vuoksi on ollut helppo sopeutua mukaan joukkoon ja olla avoimesti oma itsensä. Epäröinti tai kysymyksetkään eivät ole aiheuttaneet päänvaivaa, kun kollegat ovat valmiita neuvomaan ja auttamaan. Erityisesti yksilövastuinen hoitotyö ja kiireenhallinta delegoimisineen vaativat vielä sopeutumista ja opettelua, mutta koen kaikin puolin päässeeni jyvälle työstäni tällä osastolla. Itselleni uuden potilasjärjestelmän olen sisäistänyt nopeasti, lienee metatiedollakin osuutensa, ja muut jopa pyytävät minulta opastusta.

Tähän väliin kerron ainakin omaa sydäntäni lämmittävän esimerkin, joka mielestäni hyvin kuvastaa osaston ilmapiiriä: Olin yövuorossa erään kokeenemman sairaanhoitajan kanssa. Hän pähkäili potilastietojärjestelmän kanssa jotain, mutta rohkeasti kysyi neuvoa. Lopulta hän sanoi: "Onpa hienoa, että kokeneemmat ja nuoremmat voivat näin toimia yhdessä. Sinä opetat minua tietoteknisissä asioissa ja minä taas pystyn opettamaan kokemukseni kautta kliinistä osaamista." Olisihan voinut käydä niinkin, että nuori hoitaja nähdään uhkana ja ylimielisenä. Tämä vastavuoroisuus ja sen tiedostaminen työyhteisössä, myös sanoin, on mielestäni ollut upeaa.

Potilastietojärjestelmään, sen erilaisuuteen ja työpaikalle ominaisen hoitotyön kannalta tarkoituksenmukaiseen kirjaamiseen liittyen olen tunnustellut ja hiljalleen etsinyt sopivaa tapaa kirjata, jotta mm. raportointi ja hoidon jatkuvuus olisivat mahdollisimman optimaalista. Lisäksi oma osansa kaikessa tässä oppimisessa ovat hoitotyön tietotaidollisen ja kliinisen osaamisen vahvistaminen. Kaikessa olen oppinut antamaan itselleni armoa ja aikaa, sitenhän sitä paremmin sisäistää ja oppii. Perehdytyskeskustelussa osastonhoitajakin viittasi tutkimustuloksiin, joiden mukaan uusi työntekijä, uusi sairaanhoitaja käy läpi tietyt vaiheet perehtyjästä aina asiantuntijaan, joten tässä sitä ollaan parisenkin vuotta perehtyjänä.

Tällä hetkellä tavoitteenani on vahvistaa kliinistä osaamistani, ja nykyinen työpaikkani on tämän kannalta erinomainen mahdollisuus. Potilaita, oireita ja sairauksia on laidasta laitaan eikä ainakaan sen puolesta pitäisi olla koskaan tylsää oppimisen ja kehittymisen näkökulmasta. Kun on tottunut hyvin konkreettisiin tavoitteisiin, tuntuu oudolta, että nyt ne ovat jollakin tapaa vaikeammin määriteltävissä tai rajattavissa. Vaatinee opettelua elää tässä hetkessä. Tulevaisuuden suhteen olen pohtinut lähinnä kliinistä asiantuntijuutta ja suurella todennäköisyydellä myös työtä ulkomailla. Aika näyttää kiinnostuksen ja menestyksen. Siitä olen tyytyväinen, että tällä hetkellä on kovin hyvä olla ammatillisessa mielessä.

Älä hätäänny, mä kyllä handlaan tilanteen kuin tilanteen

Huomaan kasvaneeni sairaanhoitajana monessa suhteessa. Kokemus ja toistot, sairauksineen ja oireineen monenlaisten potilaiden kohtaaminen ja hoitaminen, onnistumisen kokemukset sekä erilaisten työtapojen havainnointi ja soveltaminen ovat opettaneet paljon itsenäisyyttä, vahvistaneet ammatti-identiteettiä, itsetuntoa ja luottamusta omaan osaamiseen, auttaneet löytämään aina uudestaan ja uudestaan itselle sopivinta toimintatapaa ja ennen kaikkea luoneet tunteen siitä, että olen löytänyt edes osittain oman paikkani tästä maailmasta, tehdessäni hoitotyötä täydestä sydämestäni.