Hoitotyön teknologia

Kun sanon edustavani Y-sukupolvea, tarkoitan sitä, että teknologia saa turhautumaan. Mainitsin asiasta ohimennen robotiikkaa koskevassa postauksessa. En turhaudu siksi, että olisin teknologiaa vastaan, vaan siksi, että ammattini hyödynnettävissä olevat ohjelmistot ja laitteet ovat kehityksestä jäljessä. Kehitystä tapahtuu enemmän muiden alojen hyödyksi ja muissa maissa. Mihin suomalaiset innovaatiot ovat piiloutuneet?

Käytännön ongelmista nousee esille etenkin moninkertainen kirjaaminen. Se on todella rasittavaa ja kaiken lisäksi riskialtista potilasturvallisuuden kannalta. Kaikkein selkein ratkaisu olisi, että siirryttään täysin sähköiseen kirjaamiseen, kun mitä ilmeisimmin paluuta käsinkirjaamiseen ei ole. Tällainen nykymallin kaltainen välimuoto on monella tapaa haitallista. Vaaditaan kuitenkin ohjelmistosuunnittelua, jossa otetaan paremmin huomioon käytännön tarpeet. Järjestelmien kankeuteen ja epätarkoituksenmukaisuuteen on puututtava.

Esimerkkinä mainittakoon lääkelistat: listat tulostetaan ja päivän mittaan siihen saattaa tulla muutoksia. Kiireestä, epäjärjestelmällisyydestä, huolimattomuudesta, kommunikaation puutteesta, jatkuvista keskeytyksistä ja keskittymiskyvyn herpaantumisesta tai ties mistä syystä päivitetty lista ei löydäkään tietään hoitajan käsiin silloin, kun tämä on lääkitsemässä potilasta, olkoon kyseessä säännöllinen tai tarvittava lääkitys. Lisäksi on lääkäreitä, jotka ilmoittavat lääkemuutokset toteutettaviksi eivätkä tee muutoksia itse lääkelistaan. Onko hoitajan jatkuvasti tarkkailtava lääkärin askelia? Eikö lääkelistaa voisi tarkastella vain sähköisesti ajantasaisessa muodossaan?

Ongelmia on ollut myös laitekehityksen käytännön kokeiluissa. Yhteysongelmien vuoksi data ei siirrykään kuten on ollut tarkoitus. Kukaan ei halua esim. vitaalielintoimintojen mittaria, jolla on potentiaali siirtää mittaustulokset suoraan potilastietojärjestelmään ja joutua lopulta ongelmien vuoksi kirjaamaan tulokset ensin paperille potilaan vierellä ja sitten koneelle kansliassa. Tällainenkin sählääminen vie aikaa itse potilastyöltä. Työkaluja pitää kehittää hoitotyötä tukemaan, ei sitä haittaamaan.

Toivon, että jakaisitte kokemuksianne, joista on hyötyä muillekin lukijoille.

Kiitos ja muutos

Tänään vietetään kansainvälistä sairaanhoitajien päivää. Tämän vuoden teemaksi Sairaanhoitajaliitto on valinnut kiittämisen, selittäen, että "haluamme nostaa sairaanhoitajan työn arvon keskiöön ja kiittää sairaanhoitajia arvokkaasta työstä terveyden ja hyvinvoinnin puolesta." Sosiaalisessa mediassa voi osallistua ja ilahduttaa käyttämällä tägejä #kiitos ja #1205.

Kansainvälinen sairaanhoitajien liitto (International Council of Nurses, ICN) on luonut oman julkaisunsa, joka keskittyy sairaanhoitajiin muutoksentekijöinä hoidon ja kulutehokkuuden parantamisessa. ICN määrittelee hoidon tehokkuuden tarkemmin tarkoittamaan hoitoa, jonka perusteena on käytetty tieteellistä näyttöä ja kulutehokkuudella mitataan terveyshyötyjen määrää - etenkin ennaltaehkäisevästä näkökulmasta tarkasteltuna.

Sairaanhoitajat: Voima muutokselle
Hoidon tehokkuus / Kulutehokkuus
Terveyden ja hyvinvoinnin kehittäminen

ICN listaa yleisemmän luokan haasteiksi terveydenhuollon nousevat kustannukset, yleisen terveydenhuollon puute ja sen myötä syntyvä terveyden epätasa-arvo joissakin maissa, lamanjälkeinen puute sairaanhoitajista (lue: potilasturvallisuuden vaarantuminen ja sairaanhoitajien uupumus) sekä sairaanhoitajien työttömyys. Dokumentissa käydään läpi näiden tekijöiden vaikutuksia ja muutosvaihtoehtoja, joihin voi tutustua englanniksi klikkaamalla tästä.

***

Haluan ilmaista kiitokseni kaikille sairaanhoitajille - niille, jotka ovat minua hoitaneet ja niille, joiden kanssa saan työskennellä. Ansaitsemme vaativasta työstämme kaiken kiitoksen. Viimeiset puoli vuotta ovat osoittaneet minulle työyhteisön tärkeyden. Toivonkin, että voimme yhdessä tehdä työstämme yleisesti arvostetumpaa sekä viihtyä ammattiamme vastaavissa työtehtävissä ja olla tukena toinen toisillemme.

Terra nova

Varsinainen perehdytysvaihe uudessa työpaikassani on nyt ohi. Yleisesti ottaen olen kokenut harjoittelu- ja perehdytysjaksot jokseenkin vaativiksi. Sen lisäksi, että on uutta opittavaa vähän kaikesta, en koe olevani omimmillani toisen peesissä; oloni on jokseenkin vaivaantunut ja tämä vie energiaa. Ymmärrän varsin hyvin sen, että ensin on opittava talon tavoille. Koko työyhteisön kannalta on järkevintä, että perehtyjä toimii yhdessä perehdyttäjän kanssa sen sijaan, että uusi työntekijä heitettäisiin kentälle sooloilemaan lukemattomine keskeyttävine kysymyksineen. Tehotonta. Lopulta koen oppivani parhaiten itse tekemällä, kokeilemalla ja pähkäilemällä - kaikki tietenkin potilasturvallisuuden rajoissa.

Mitä tulee vielä talon tapoihin, olen huomannut kuinka vaikeaa voikaan olla sopeutua, kun on oppinut rutiininomaisesti toimimaan tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa. Useimmiten kyseessä on jokin hyvin arkinen asia, kuten työnjako sairaanhoitajien ja lääkärien, sairaanhoitajien ja sihteerien tai sairaanhoitajien ja laitoshuoltajien välillä. Nykyisen työpaikkani eduksi luettakoon se, että sairaanhoitajat keskittyvät hoitotyöhön ja muut ammattiryhmät omiin töihinsä. Sopeutumista en kuitenkaan ymmärrä täydellisenä alistumisena status quolle, sillä onhan sukupolveni sairaanhoitajat opetettu kyseenalaistamaan ja perustelemaan kaikkea toimintaa. Uskon, että jokaisella on jotain annettavaa työn kehittämiseksi joko oman järkeilynsä, kokemuksensa tai etenkin näiden yhdistelmän pohjalta. Hoitotyökin saa olla dynaamista ajan hengen mukaisesti. Mielestäni keskustelu on tämän kannalta tärkeää, vaikka suomalaisia ei kovin olekaan opetettu ilmaisemaan mielipiteitään. Toisinaan tällaista asennetta ihmetellään, mutta silloin on hyvä ihmetellä takaisin juoruilun absurdiutta.

Itsenäisen työskentelyn kannalta hieman vaivaa aiheuttaa se, että tarvitsen suonensisäisen neste- ja lääkehoidon (ns. iv-lupa) toteuttamiseen vielä paikkakohtaisen verkkokoulutuksen hyväksytyn suorituksen. Olen tähän asti ollut siinä käsityksessä, että LOVen vaatimukset ovat kansallisia, sillä onhan LOVen tarkoituksena nimenomaan yhtenäistää käytäntöjä. Vastaavaa kurssiosiota en kuitenkaan ole löytänyt aiemman työpaikkani sairaanhoitopiirin koulutuksista. Erikoisalaani liittyen on myös suunniteltu ja luotu erityisosio, jonka mukaisesti olisi opeteltava 75 keskeisimmän lääkkeen ominaisuuksia. Uuden työntekijän suoritukselle on onneksi annettu lisäaikaa. Lähtökohtaisesti en ole tällaisia koulutuksia vastaan. Sen sijaan tuntuu hassulta suorittaa iv-lupa toistamiseen kuuden kuukauden sisällä, kun määräyksenä on, että työpaikan vaihtuessa iv-luvan näytöt on suoritettava uudestaan (tai muutoin viiden vuoden välein).

Ennen lopetusta vielä ahaa-elämys: Lienee melko yleistä, että opiskeluaikana sairaanhoitajaopiskelijoilla on kiire valmistua ja hinku päästä tekemään hoitotyötä itsenäisesti. (Ja alkaa tienata enemmänkin kuin mihin opiskelijalla on mahdollisuus.) Muistan, miten kokeneemmat sairaanhoitajat ovat kerta toisensa jälkeen muistuttaneet, että töitä ehtii tässä maassa kyllä tehdä. Valmistumisestani tulee tammikuun lopulla kuluneeksi vuosi ja töissäkin olen ehtinyt olla tähän mennessä noin seitsemän kuukautta (15 viikkoa työttömyyttä). Silti nyt oikeasti ymmärrän ja jollakin tapaa tunnen, mitä kollegat ovat tarkoittaneet edellä mainitulla. En tarkoita tätä negatiivisena havaintona enkä halua lannistua, vaan otan tilanteen vastaan haasteena laatia ja saavuttaa tavoitteita ylläpitämään niin työn kuin elämän mielekkyyttä.

Kirjoitin aikaisemmin, ettei sairaanhoitajuus ollut ammattieni listalla. Kieltenkääntäjä oli vielä lukioaikana muidenkin minulle todennäköisenä pitämä ammatti, mitä en edes tullut maininneeksi tuossa kirjoituksessa. Koulun kieliopinnot (englannin ja ruotsin lisäksi vapaavalintaiset ranska ja saksa) sekä omaehtoiset kieliopinnot (joista nykyään vielä arabia ja urdu/hindi) eivät ole menneet sairaanhoitajanakaan hukkaan: esimerkiksi mieleenpainuvin ja kaikin puolin mahtava tunne oli kyetä auttamaan kielitaidotonta potilasta arabiaksi.

***

Lupasin aiemmin kirjoittaa jonkinlaista yhteenvetoa Kliininen osaaja: Tunnista ja toimi -koulutuksesta, joka järjestettiin Tampereella 11.-12.11. Hiljattain sain kuulla ikäviä uutisia perhepiiristäni ja tämä on vaatinut aikaa ja energiaa tähän saakka, kaamoksen ja perehtymisen lisäksi.