Vaaleanpunaiset elefantit

Tekstin tarkoituksena on vain tosiasiallisesti kertoa sairaanhoitajan kokemuksista, 

sellaisesta, mitä maallikot harvemmin näkevät tai ymmärtävät.

Oli epäselvää miksi potilas oli kaatunut ja lyönyt päänsä kotonaan. Potilas antoi selitykseksi selkävaivansa, jonka vuoksi jalat pettivät alta ylösnoustessa. Kliinisen havainnoinnin perusteella heräsi epäilys, että taustalla on jotain muutakin, ja laboratoriotutkimukset osoittivat mm. maksa-arvojen olevan epänormaalit. Potilas kielsi toistuvasti alkoholinkäytön vedoten sympatiaan puolisoaan kohtaan, joka oli joutunut luopumaan alkoholista. Puoliso oli täysin tietämätön potilaan mahdollisesta alkoholiongelmasta, mutta oli kotona löytänyt viinipullon vaatekaapista. Ymmärrettävästi puolison oli vaikeaa sulattaa kaikkea, etenkin sen jälkeen, kun potilas oli seurannassa kouristanut ja muuttunut sekavaksi alkoholin vieroitusoireena.

Toisen potilaan sisko oli huolissaan potilaan jätettyä vastaamatta puhelimeen useamman päivän ajan. Vaikeasti sairas sisko kokosi voimansa ja löysi veljensä istumassa pimeässä huoneessa ties kuinka monetta päivää, virtsat ja ulosteet allaan, hokien jotain epämääräistä. Sairaalassa tarvittiin kymmenisen ihmistä vartijat mukaan lukien pitämään potilasta aloillaan, kun alkoholin aiheuttama delirium sai tämän isokokoisen potilaan käyttäytymään väkivaltaisesti. "Murhaan ja raiskaan teidät kaikki ja teidän äitinne!" Sinä hetkenä opin, että sairaanhoitajilla ei ole lainsuojaa niin kuin lääkäreillä, vartijoilla ja poliiseilla, vaikka hoitajat ovat potilaan rinnalla ympäri vuorokauden. On siis parempi pysyä kaukana kuin uhmata väkivallan uhkaa.

***

Alkoholi on suuri ongelma Suomessa. Usein sen haittavaikutuksille naureskellaan ja ongelmia katsotaan läpi sormien. Rikolliset saavat anteeksi, koska rikosta ei pidetä yhtä tahallisena ja harkittuna kuin selvinpäin tehtyä rikosta. Joka juhannus varoitetaan hukkumiskuolemista ja julkistetaan tilastot. Maanantaiaamun krapulassa ja pahoinvoivana jättäydytään pois töistä. Ei pari olutta päivässä haitaksi ole...

Vieroitusoireet ja muut haittavaikutukset voivat kehittyä myös lyhytkestoisen liikakäytön seurauksena. Useammin kuin harvoin ihminen valehtelee itselleen sekä hoitajalleen ja lääkärilleen arvioidessaan käyttämäänsä alkoholimäärää.

Alkoholin liikakäytön jälkeiset vieroitusoireet vaativat sairaalahoitoa. Delirium tremens eli kansankielisesti juoppohulluus ei ole vain kertomus historiasta tai kohtaus ns. suomalaisesta elokuvasta, vaan se on todellisinta totta nykyaikana. Alkoholin aiheuttama delirium on hengenvaarallinen tila, sillä hoitamattomana 20 % ja hoidettunakin 5-10 % potilaista kuolee.

Tämän deliriumin seurauksena aivoissa riehuu taukoamatta valtava myrsky. Potilas on sekava ja harhaluuloinen, ei tiedosta aikaa, paikkaa tai itseäänkään ja aistii näkö-, kuulo- ja kosketusharhoja. Nämä psyykkiset oireet voivat tehdä potilaasta levottoman ja kiihtyneen, sanallisesti ja fyysisesti väkivaltaisen. Somaattisesti potilaalla voi olla rytmihäiriöitä, syke on nopeutunut ja verenpaine on koholla, potilas hikoilee, keho on kuivunut, potilas voi ajautua hengitysvajaukseen tai potilas voi kouristaa. Deliriumiin liittyy usein myös keuhkokuume ruoan tai jonkin muun vieraan aineen keuhkoihin hengittämisen vuoksi. Hoitojakso voi kestää jopa kuukauden päivät tehostetussa hoidossa.

***

Sairaanhoitajana on ollut ikävä havaita miten suuri ja monimutkainen ongelma alkoholi on. En tiedä miten suhtautuisin alkoholismiin, etenkin kun palapeliin vaikuttaa niin moni asia. Onko se todella sairaus? Onko se valintakysymys? Entä ihmiset, joiden lapsuuden perhe ei ole antanut hyvää mallia elämälle, ovatko he olosuhteidensa vankeja? Miten yhteiskuntamme kulttuuri ja sosiaalinen näkökulma vaikuttavat tässä kohdin yksilön terveyteen? Miksi ihmiset juovat alkoholia – oman henkensä uhalla?

Suurella osalla potilaista alkoholi on vaikuttanut suorasti tai epäsuorasti siihen syyhyn, miksi he ovat hakeutuneet tai joutuneet sairaalaan. Vatsakipu, verioksentelu, aivotärähdys, aivoverenvuoto, murtuma, diabeteksen paheneminen,... Emme kuitenkaan voi alkaa erotella itseaiheutettuja sairauksia ja oireita, koska yleisellä tasolla rajat ovat häilyviä ja koska yhtä lailla hoidontarve on ilmeinen. 

Tietyllä tapaa sairaanhoitajissa ja lääkäreissä ja muissakin ammattilaisissa herää ristiriitaisia tunteita, etenkin silloin kun sama potilas joutuu sairaalaan kerta toisensa jälkeen samasta syystä. Lienee kyseessä myös jonkinlainen riittämättömyyden tunne, vaikka kukaan tuskin kuvitteleekaan pelastavansa koko maailman. Ammatillisuutta on hoitaa potilaansa hyvin huolimatta kaikesta mikä voisi saada haluta tekemään toisin.

Manipuloinnin keinot*

Työssäni kohtaan useimmiten todella sairaita potilaita. Huolimatta voimakkaasta kivusta ja muista vakavista oireista, ei ole tavatonta, että potilas vähättelee tarpeitaan tai jopa kieltäytyy lääke- tai muusta hoidosta. Tilanteet herättävät ristiriitaisia tunteita hoitajassa, jonka roolina on auttaa, kun potilas on ensin apua pyytänyt. Ovatko vähättely ja kieltäytyminen ehkä myös turhautumista liiallisen kärsimättömään elämään, jossa ei haluta ottaa vastuuta?

Sillä toisaaltahan aikaamme leimaa medikalisaatio, tarve määrätä ja käyttää lääkkeitä, kun niitä ei todellisuudessa tai välttämättä tarvittaisi. Medikalisaatiolla on monenlaisia seurauksia: Ruotsissa parasetamolin myynti ruokakaupoissa lopetettiin maksavaurioiden lisääntymisen myötä, Helsingin Sanomat vertaa antibioottien tehon katoamista ilmastonmuutokseen ja Tiede-lehti terrorismiin, ja vuonna 2013 masennuslääkkeitä korvattiin 428 200 henkilölle. Lisäksi diagnoosijärjestelmien uudistuksia tai niiden ehdotuksia on kritisoitu tavallisten tunteiden luokittelemisesta häiriöiksi.

Päätöksenteossa roolinsa on myös kaikinpuolin ähkyilevällä tietoyhteiskunnallamme, jossa myös terveydenlukutaito on vaihtelevaa. Kun yhtälöön lisätään sairastumisen myötä syntynyt epävarmuus, tiedon vastaanottaminen ja käsittely saattaa vaikeutua olennaisesti. Tällöin jopa tunteisiin vetoavat, mutta epätieteelliset ja yhden yksilön kokemuksiin perustuvat kauhutarinat saavat huomiota. Niiden avulla saatetaan argumentoida terveydenhuollon ammattilaisten tietotaitoa vastaan ja kieltäydytään rutiininomaisimmista ja siten turvallisimmista hoidoista. Pelko on ylivoimaista.

Monet asiat vaikuttavat olevan ristiriidassa keskenään, mutta tietoa on osattava myös käsitellä hyötyäkseen siitä. Usein oireita tulkitsevat nettisivustot ehdottavat turhan helposti vakavia diagnooseja. Terveydenhuolto saakin jatkuvasti kritiikkiä, kun asiakkaan tai potilaan ennakko-odotukset tai vaatimukset eivät toteudu.

Sairaanhoitajalla onkin velvollisuus suunnitella ja toteuttaa potilaan hoitoa näyttöön perustuvan tiedon avulla. Avoimen vuorovaikutuksen keinoin voi saavuttaa potilaan luottamuksen, ja sitä myötä potilas on valmiimpi kuuntelemaan ammatillista näkemystä ja ottamaan sen vakavammin harkintaansa. Toisinaan luottamuksen lisäksi on erityinen tarve luoda rajoja ja turvallisuutta.

Huolimatta kaikista pyrkimyksistämme ja siitä, että luotettava tieteellinen näyttö on perusteltua, potilas saattaa kieltäytyä, itsemääräämisoikeutensa turvin.

* Huom! Sairaanhoitajan tehtävänä ei ole manipuloida asiakkaitaan tai potilaitaan. Tekstin tarkoituksena on kuvata sairaanhoitajan roolia alalle spesifin tiedon välittäjänä sekä olennaisen ja tarpeellisen tiedon rajaajana potilaan informoidun päätöksenteon tueksi.

Pirulliset painehaavat

Hoitotyön tutkimussäätiö Hotus on lokakuussa 2015 julkaissut suosituksen painehaavojen ehkäisystä ja tunnistamisesta. Alustukseksi tälle postaukselle nostan esiin kaksi tärkeää pointtia tuosta suosituksesta: vaikutukset potilaan terveydelle, mutta myös taloudelliset vaikutukset koko yhteiskunnalle.

Painehaava aiheuttaa potilaalle kipua ja kärsimyksiä, heikentää toimintakykyä ja huonontaa elämänlaatua. Sen komplikaatioina voivat olla muun muassa haavainfektio, sepsis ja pahimmillaan kuolemanvaara. Painehaavan hoito on pitkäkestoista pidentäen sairaalassaoloaikaa. Yli puolet (60 %) painehaavoista jää terveydenhuollossa havaitsematta. Toisaalta painehaavaa ei osata tunnistaa ja se saatetaan sekoittaa esimerkiksi inkontinenssin aiheuttamaan ihovaurioon. 

Painehaavojen esiintyvyys vaihtelee eri maissa. Suomessa painehaavoja arvioidaan syntyvän vuosittain 55 000–85 000 potilaalle. Näiden aiheuttamat suorat kustannukset ovat noin 420 milj. €, mikä on 2-3 % terveydenhuollon kuluista. Kustannuksista yli puolet on henkilöstökuluja ja noin 20 % tarvikekuluja. Painehaavojen ehkäisykustannukset ovat vain kymmenesosa niiden aiheuttamista hoitokustannuksista.

Potilaan kokemus ja tarpeet eivät saisi jäädä toissijaisiksi kustannuksille. Hoitotyössä potilas on prioriteettimme. Emmehän henkeä uhkaavissakaan tilanteissa ala turhaan kitsastella; ihmishenki on aina korvaamattoman arvokas. Erillinen keskustelunaiheensa on se, miten tehokkaasti ja laadukkaasti osaamme hoitaa potilaita näyttöön perustuvan tiedon avulla ja sitä kautta säästää.

Painehaavat ovat vakava asia, kuten yllä olevista lainauksista käy ilmi. Painehaavojen ehkäisyn tärkeydestä ja keinoista keskusteltiin paljon jo sairaanhoitajakoulutukseni aikana. Kovin puhuttelevaa on se tosiasia, että painehaava on hoitovirhe. Onnekseni olen saanut työharjoittelu- ja työkokemukseni kautta sen kuvan, että painehaavojen ehkäisystä ja asianmukaisesta, tehokkaasta hoidosta välitetään.

Silti ajoittain etenkin sosiaalisessa mediassa törmää kauhutarinoihin suorastaan heitteillejätöstä, mutta tietämättä kaikkia faktoja on vaikea sanoa mitään puolesta tai vastaan, ja spekulointihan on turhaa.

Seuraavan tositarinan voin kuitenkin kertoa.

Osastolle siirtyi melko iäkäs potilas, jonka samanikäinen puoliso toimi omaishoitajana. Potilaalla oli muistihäiriö ja hän oli aiemmin sairastanut aivoinfarktin, jonka pohjalta esiintyi hemipareesia ja spastista jäykkyyttä. Lisäksi potilas oli isokokoinen.

Tulosyynsä ohella potilaalla oli onkaloitunut painehaava, jota oli jo aiemmin yritetty plastiikkakirurgialla hoitaa. Tämä painehaava oli yksi vakavimmista ellei vakavin, jota olen lyhyen urani aikana hoitanut: onkaloitunut painehaava ristiselän alueella, ulottuen noin 15 cm superiorisesti aivan selkärangan myötäisesti.

Tulosyynsä ja senhetkisen toimintakykynsä vuoksi jouduimme osastolla jatkamaan potilaan hoitoa vuoteessa. Siinä kahdestaan käännellessämme potilasta vaihtaaksemme vaippaa, hoitaakseemme painehaavaa tai vaihtaaksemme potilaan asentoa uusien painehaavojen ehkäisemiseksi ihmettelimme, miten omaishoitaja jaksaa. Me hoitajat olimme sentään parhaassa fyysisessä iässä olevia ja alan ammattilaisia, mutta jopa meillä oli hankaluuksia.

Miten voi olla mahdollista, että iäkäs omaishoitaja joutuu yrittää selviytyä kahden ihmisen tarpeiden huolehtimisesta? Miksi yhteiskunta leikkaa heikoimmilta ja vähävaraisimmilta sekä aivan vääristä kohteista ja sortuu samalla lyhytnäköisyyteen todellisten kustannusten suhteen? Minkä arvon annamme ihmiselle, jos kerta pakotamme hänet valtavaan kärsimykseen?

***

Lue lisää: 

Hotus: Painehaavan ehkäisy ja tunnistaminen aikuispotilaan hoitotyössä (julkaistu 2.10.2015)

Noloa puolin ja toisin

Potilas oli työssä käyvä perheenisä, ei aivan nuori mutta ei vanhakaan. Kuten noin 3 500 suomalaista työikäistä vuosittain, hän oli yllättäen saanut aivohalvauksen. Samalla hänen elämänsä oli kääntynyt päälaelleen ja edessä oli runsaasti kuntoutusta eikä sittenkään ollut takeita toipumisen asteesta.

Potilas oli aivohalvauksen myötä menettänyt kehonsa toisen puolen hallinnan ja kykynsä puhua. Alkuvaiheen kuntoutuksen aikana hän ei pystynyt itse huolehtimaan omatoimisesti edes perustarpeistaan, kuten syömisestä ja erittämisestä. En ihmettele, että tällainen toimintakyvyn muutos aiheuttaa negatiivisia tunteita ja masennusta aikaisemmin kyvykkäässä ihmisessä.

Olin kollegani käsiparina avustamassa tätä potilasta suihkussa. Kyseessä oli luultavasti ensimmäinen suihku sairastumisen jälkeen, joten potilaalla oli jälleen edessään uudenlainen avuttomuuden tilanne. Jäädessäni hetkeksi kahdestaan potilaan kanssa, ehdin huomata hänen ilmeistään ja eleistään, että kaikki ei ollut hyvin. Potilaan afaattisuuden vuoksi kysyin häneltä yksinkertaisen kyllä/ei-kysymyksen: "Häpeätkö tätä tilannetta?". Valitettavasti vastaus oli myönteinen. ja jouduin itse häpeämään toimintaamme.

Pyysin potilaalta anteeksi, mutta paljonko se enää merkitsi? En ollut osannut hyödyntää ammatillista osaamistani näin perustavanlaatuisessa tilanteessa. Painoin tilanteen kuitenkin mieleeni ja lupasin itselleni, että jatkossa osaisin huomioida potilaan näkökulman jo etukäteen.

Jokainen potilas on yksilöllinen ihminen. Jokainen ansaitsee tietyn arvostuksen, jota voimme osoittaa pysähtymällä hetkeksi, olemalla läsnä ja kommunikoimalla. Hoitajina tiedämme miten sairaus tai hoito etenee, mutta potilas ei tiedä mitä odottaa. Tarkoituksemme on kuitenkin olla potilaan tukena ja turvana, ajaa potilaan etua ja huolehtia asioista, joita potilas ei tule edes ajatelleeksi. Jos emme kuuntele potilasta ja tämän kokemusta, aiheutamme turhaa ahdistusta ja osittain epäonnistumme työssämme.

Kollegiaalisuudesta

On eri asia ilahtua valmistumisensa vuosipäivästä kuin tarjota herkkuja kollegoilleen juhlistaakseen ensimmäistä vuosipäiväänsä kyseisellä työpaikalla. Jälkimmäisen kohdalla saa osoittaa toisille edes pienen kiitoksensa. Kollegani ovat olleet apunani ja tukenani monessa. Arvostavassa työyhteisössä olen aloittelijana saanut mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä. Arjessamme kiire painaa jatkuvasti päälle eivätkä suinkaan kaikki osaa kunnioittaa ammattiamme sen ansaitsemalla tavalla. Olen jopa hämmästynyt siitä, että raskaan työn taakka ei meillä vaikuta sosiaalisiin suhteisiin kollegoiden kesken. Toivottavasti kiitokseni edesauttaa osaltaan pitämään yllä tätä mukavaa ilmapiiriä, jossa on hyvä tehdä töitä.

Sairaalamaailmassa herkut menevät sen siliän tien...

Elämisen tuskaa

Yövuoroni on aluillaan. Olen juuri ehtinyt kuunnella iltahoitajan raportin ja avata potilastietojärjestelmän omilla tunnuksillani, kun puhelin soi. Iäkästä potilasta ollaan tuomassa leikkaussalista jatkohoitoon osastolle. Saan tietää, että reissu leikkaussaliin oli potilaalle turha: mitään ei ole tehtävissä. Mikä alkoi viattomana oireiluna, on muodostunut kuolemantuomioksi.

Potilas saapuu osastolle hoitajien saattelemana. Suullinen raportti potilaan vierellä on pysäyttävämpi kuin persoonaton leikkausteksti, johon ehdin pikaisesti tutustua. Potilaassa konkretisoituu se, että näin voi oikeasti tapahtua emmekä voi tehdä mitään potilaan pelastamiseksi. Aktiiviset hoitotoimenpiteet lopetetaan ja pyritään hyvään perus- ja kivunhoitoon.

Vaan on tämäkin paikka viettää viimeiset hetkensä.

Lääkärin mukaan potilaan omainen on ymmärtänyt tilanteen vakavuuden, mutta ei välttämättä ole tulossa yön aikana vierailemaan. En häntä syytä siitä, kun kuoleman lähestyminen kirpaisee joka kerta ammattilaistakin. Olisinko edes osannut kohdata omaisen tuskan ja olla hänelle tukena? Olisinko löytänyt oikeat sanat? Olisinko pystynyt pidättelemään kyyneleitäni?

Palaan potilaan luo. Mittaan vitaalit muodon vuoksi. Neurologisesti totean, että potilaan tajunnantaso on syvästi laskenut, sillä käsivarsi rämähtää suoraan kasvoille. Viimeisinä vuosinaan potilas on sairastunut kavalaan dementiaan eikä pysty ilmaisemaan tunteitaan tai tuntemuksiaan, joten hoito jää täysin ammatillisen osaamiseni varaan.

Kampaan potilaan hiukset ja asettelen peiton suoraksi, mikäli omainen tuleekin potilaan luo. Pysähdyn hetkeksi ja kuiskaan: "Kunpa et joutuisi kauan kärsimään."

Viereisessä huoneessa lepäilee elämäänsä kyllästynyt iäkäs potilas. Kaikkihan sen tietävät, että iäkkäät ihmiset ovat todella yksin ja siksi masentuvat. Potilaan itsemurhaviesti pysäyttää toistamiseen saman yövuoron aikana. Viestiä lukiessani en tiedä, mitä potilaalle voisi enää sanoa. Iän myötä ehtii nähdä kaiken ja tunnistaa tyhjät lupaukset. Toivoa ei voi luoda tyhjästä.

Myös itsemurhaa yrittäneen potilaan kohdalla joudun toteamaan, että keinoni ovat vähäiset ja että kukaan ei voi pelastaa kaikkia hyvällä tahdollaankaan. Ihmisten kärsimys koskettaa, oli se fyysistä tai henkistä. Usein näistä asioista vaietaan, vaikka kuolema on luonnollista ja melkein arkipäivää tässä ammatissa. Harva ymmärtää sairaanhoitajan kokemusta ihmisen rinnalla kulkemisesta ja minkälaista ihmistuntemusta ja empatiaa vaaditaan selviytyäkseen työssään ammattilaisena.

Jatkan kierrostani ja seuraavassa huoneessa on oltava taas naama peruslukemilla. Toiselle potilaalle ei saa välittää kiirettään, ahdistustaan, turhautumistaan tai uupumustaan. Jokaisella potilaalla oikeus on tulla hoidetuksi yksilöllisesti. Lähestyvän kuoleman rinnalla moni pyyntö saattaa tuntua mitättömältä, mutta tietylle potilaalle pyyntö voi olla tärkein tarve sillä hetkellä. Mukautuminen on inhimillistä.

Hoitotyön teknologia

Kun sanon edustavani Y-sukupolvea, tarkoitan sitä, että teknologia saa turhautumaan. Mainitsin asiasta ohimennen robotiikkaa koskevassa postauksessa. En turhaudu siksi, että olisin teknologiaa vastaan, vaan siksi, että ammattini hyödynnettävissä olevat ohjelmistot ja laitteet ovat kehityksestä jäljessä. Kehitystä tapahtuu enemmän muiden alojen hyödyksi ja muissa maissa. Mihin suomalaiset innovaatiot ovat piiloutuneet?

Käytännön ongelmista nousee esille etenkin moninkertainen kirjaaminen. Se on todella rasittavaa ja kaiken lisäksi riskialtista potilasturvallisuuden kannalta. Kaikkein selkein ratkaisu olisi, että siirryttään täysin sähköiseen kirjaamiseen, kun mitä ilmeisimmin paluuta käsinkirjaamiseen ei ole. Tällainen nykymallin kaltainen välimuoto on monella tapaa haitallista. Vaaditaan kuitenkin ohjelmistosuunnittelua, jossa otetaan paremmin huomioon käytännön tarpeet. Järjestelmien kankeuteen ja epätarkoituksenmukaisuuteen on puututtava.

Esimerkkinä mainittakoon lääkelistat: listat tulostetaan ja päivän mittaan siihen saattaa tulla muutoksia. Kiireestä, epäjärjestelmällisyydestä, huolimattomuudesta, kommunikaation puutteesta, jatkuvista keskeytyksistä ja keskittymiskyvyn herpaantumisesta tai ties mistä syystä päivitetty lista ei löydäkään tietään hoitajan käsiin silloin, kun tämä on lääkitsemässä potilasta, olkoon kyseessä säännöllinen tai tarvittava lääkitys. Lisäksi on lääkäreitä, jotka ilmoittavat lääkemuutokset toteutettaviksi eivätkä tee muutoksia itse lääkelistaan. Onko hoitajan jatkuvasti tarkkailtava lääkärin askelia? Eikö lääkelistaa voisi tarkastella vain sähköisesti ajantasaisessa muodossaan?

Ongelmia on ollut myös laitekehityksen käytännön kokeiluissa. Yhteysongelmien vuoksi data ei siirrykään kuten on ollut tarkoitus. Kukaan ei halua esim. vitaalielintoimintojen mittaria, jolla on potentiaali siirtää mittaustulokset suoraan potilastietojärjestelmään ja joutua lopulta ongelmien vuoksi kirjaamaan tulokset ensin paperille potilaan vierellä ja sitten koneelle kansliassa. Tällainenkin sählääminen vie aikaa itse potilastyöltä. Työkaluja pitää kehittää hoitotyötä tukemaan, ei sitä haittaamaan.

Toivon, että jakaisitte kokemuksianne, joista on hyötyä muillekin lukijoille.

Ensimmäinen kesäloma ja raju pudotus

Viikko sitten palasin kahden viikon kesälomalta töiden pariin. Oikeasti olin ehtinyt ansaita yhdeksän lomapäivää, mutta sain järjesteltyä ja hyväksytettyä työvuoroni ja vapaapäiväni ihanteellisesti. Viimeksi olen ollut varsinaisella lomalla yli viisi vuotta sitten. Se tuntuu järjettömän pitkältä ajalta. Sairaanhoitajaopintojen aikana kaikki liikenevä aika kului työkeikkojen ja sijaisuuksien parissa. Olen toki tyytyväinen siitä, että työtä riitti ja että saatoin näin vahvistaa ammattitaitoani sekä huolehtia itsenäisesti elämän taloudellisesta puolesta.

Emån-joen koski, Ruotsi
© Rayan Hämäläinen 2015

Tällä kertaa lomani ei ollut millään tavalla erikoinen. Ei kuitenkaan ollut päivääkään, kun olisin jäänyt lepäämään laakereilleni. Yleensä en osaa edes rentoutua vapaapäivinäni. Olin kovin yllättynyt, kun jo ensimmäisen viikon lopulla tunsin päässeeni eroon kaikesta stressistä ja kun osasinkin nauttia lomastani. Jostain syystä tuntui kuin olisin ollut kauemminkin lomalla, ja täten töihin oli mukava palata.

Euforiset tunteet eivät himmentyneet töihinpaluun, vaan hallituksen määräämien leikkausten vuoksi. Kollegoiden kesken puhumme aina aktiivisesti ja rakentavasti yhteiskunnallisista asioista, myös niistä, jotka koskettavat sairaanhoitajia. Tässä asiassa yhteinen asenne on selkeä: hallituksen leikkaukset eivät ole hyväksyttäviä. On selvää, että kaikki eivät arvosta sairaanhoitajan ammattia sen ansaitsemalla tavalla. On todella ikävää, että sosiaalisessa mediassa joutuu lukemaan kommentteja siitä kuinka sairaanhoitajat eivät ole valmiita joustamaan työttömien puolesta. Totuus on kuitenkin se, että moni olisi joustaisi muilla tavoin, ei tasa-arvon kustannuksella.

On sunnuntain ja maanantain välinen yö ja työvuorosuunnitelman mukaisesti työ kutsuu. Potilaspaikat ovat täynnä ja hoito on elintärkeää, oikea-aikaisesti toteutettuna. Työn luonteeseen kuuluu paikallaolo ympäri vuorokauden. Sairaalamaailmaa ei voi änkeä mihin tahansa raameihin vaarantamatta potilasturvallisuutta, joka on kaikessa prioriteettimme. Hallituksen leikkaukset eivät yksinkertaisesti ota huomioon sairaalamaailman todellisuutta. Hoitotyön ammattilaisilla on ihan riittävästi argumentteja.

Jahka olen yöni valvonut, aion pe 18.9. liittyä mielenosoitukseen Helsingin Rautatientorilla. Tule sinäkin paikalle!

***

Lue myös:

• Sairaanhoitajaliiton Merja Merasto: Hallituksen leikkauslista: sopimiselle kyllä – kyykyttämiselle ei (10.9.15)
• Tehyn #EIKÄY-kampanja

Robotit korvaavat sairaanhoitajat?!

SuomiAreena järjesti Porissa keskustelutilaisuuden Robottihoitajat tulevat! Olemmeko valmiit?. Panelisteiksi tilaisuuteen oli kutsuttu Laitilan kaupungin sairaanhoitaja Jani Silvast, kansanedustaja Jaana Laitinen-Pesola, Robotics Finland -hankkeen vetäjä Cristina Andersson sekä kehittämispäällikkö ja paralympiaurheilija Katja Saarinen. Lisäksi puheenvuoronsa saivat Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja Merja Merasto ja Porin Perusturvan esimies Petri Jalonen.

Merja Merasto, Petri Jalonen, Jani Silvast, Cristina Andersson, Tomi Einonen, Jaana Laitinen-Pesola ja Katja Saarinen poseeraavat medialle Paro-hylkeen kanssa tilaisuuden päätteeksi.

Ketään ei varmasti yllätä, että Japani ja Etelä-Korea ovat robotiikan edelläkävijöitä. Jonkin verran yllättävää kuitenkin on se, että Suomi on niin jäljessä kaikessa kehityksessä. Suomi ei pärjää edes Pohjoismaiden välisessä vertailussa. Ruotsissa on kehitetty ääniohjattava sosiaalinen robotti, joka lukee lehtiä ja tekee käytännön töitä. Robotti myös mahdollistaa telepresenssin eli etäläsnäolon. Tanskassa on laadittu robotisaatiostrategia. Terveysteknologian käytön vähäisyys Suomessa tekee karhunpalveluksen sen viennille: kuka ostaa sitä, mihin ei itsekään usko?

Hoitotyön käytännön kannalta muutosvastarintana näyttäytyvä asenne on yksi ratkaisevista tekijöistä. Usko on uusissa sukupolvissa. Tutkimusten mukaan 80 % nuorista kokee teknologian helpottavan hoitotyötä. Yleisesti ottaen enemmistö kuitenkin haluaa kehittää saatavilla olevaa teknologiaa. Käyttöönotettavien sovellutusten on oltava mahdollisimman valmiita ja hyödyllisiä, jotta ne pääsevät tarkoitukseensa. Kenelläkään ei ole aikaa eikä halua tuijottaa tiimalasia.

Muutosvastarinnasta ei tarvita senkään kummoisempaa esimerkkiä kuin hoitotyön kirjaaminen. Itse olen 25-vuotias ja olen oppinut kollegoiden turhautumisten kautta ymmärtämään syitä muutosvastarinnan takana. Kun aloitin nykyisessä työpaikassani, jouduin opettelemaan aivan erilaisen potilastietojärjestelmän, mutta se oli suhteellisen helppoa tietoteknisen metatiedon ja -osaamisen vuoksi. Jo 10 vuoden ikäero voi vaikuttaa merkittävästi, kun ajatellaan ajankohtaa, jolloin PC:t yleistyivät kotitalouksissa. Toinen osa-alueensa on kirjaamisen sujuvuus: kynä ja paperi eivät tuota kummoisia ongelmia, mutta kymmensormijärjestelmä on huomattavasti tehokkaampi ajankäytön kannalta kuin yksisormijärjestelmä – etenkin jos joutuu katsomaan vuoroin näppäimistöä, vuoroin monitorille ilmestynyttä tekstiä. Nykytilanteessa itseäni harmittaa eniten se, että ei olla päästy todellisesti "paperittoman sairaalan" käytäntöihin kiinni, vaan junnataan välimaastossa ja virheitä syntyy.

Palatakseni vielä toiseen kappaleeseen: Hoitajat ehtivät hädin tuskin tekemään välttämättömimmän, jolloin sosiaalinen kanssakäyminen jää hyvin vähäiseksi. Tämä yhtälö aiheuttaa jatkuvasti stressiä hoitajille. Kotihoidon tilasta on viime aikoina keskusteltu paljon: hoitajat juoksevat asiakkaalta toiselle ja asiakkaan luona vietetty aika voi olla jopa hoputtamista. Työtä on enemmän kuin resursseja. Muistihäiriöinen vanhus joutuu elämään ahdistuksen kanssa, sillä hän ei muista, että joku on hänen luonaan käynyt tai milloin tämä joku on käynyt, vaikka tämä olisi vasta painanut oven kiinni perässään. Sosiaalinen robotti voisi lievittää ahdistusta ja pelkotiloja, mutta tarkemmin tuntematta kehityksen tämänhetkistä tilaa tai sosiaalisen robotin käytännön toimintaa, herää kysymys: miten muistihäiriöinen osaa hyödyntää robottia?

Esille tuotiin myös toisenlainen, fyysinen näkökulma: syöttävä robotti tukee syömiseen itse kykenemättömän henkilön itsenäisyyttä näinkin perustavanlaatuisen tarpeen osalta. Taustalla oli todellinen kokemus siitä, että toinen ihminen syöttämässä on alentavaa. Fyysisyyteen liittyy myös se, että roboteilla voitaisiin teettää raskaat, mekaaniset rutiinit, kuten nostamiset, jotka ovat riskialttiita sekä nostettavalle että nostajalle, vaikka käytössä olisikin arsenaali erilaisia apuvälineitä. Oletan, että mitä vanhemmaksi elämme, sitä huonokuntoisempia keskimäärin olemme, mutta tulevaisuudessa myös elämäntapojen epäterveellisyys tullee vaikuttamaan entistä laajemmin. Miksi emme ottaisi apua vastaan?

Saarisella oli omaan kokemukseen perustuva mielenkiintoinen näkökulma tarjottavana muutoin hoitaja- ja robotiikkalähtöiseen keskusteluun. Nykyiset proteesit ovat vielä kovin mekaanisia ja rajoittavat toimintakykyä ja liikkumismuotoja. Mekaanisuuden vuoksi eri aktiviteetit saattavat vaatia eri proteesin, ja tällöin hinta muodostuu kynnykseksi. Keskustelussa mainittu exoskeleton eli eräänlainen ulkoinen tukiranka tukee liikkumista halvaantumisenkin jälkeen. Kehitys vaatii vielä aikansa. Siinä missä sähköpyörätuolin hinta on noin 13 000 €, exoskeletonille hintaa kertyy 17 000 €. Keskustelua eriarvoistumisesta on käytävä jo alussa ja mietittävä yhteiskunnan varojen kohdentamista. Eräänlaisensa tulevaisuuden mahdollisuus lienee 4D-printtauksessa, jossa proteesi voisi kasvaa ohjelmoinnin mukaisesti, mikä toisi yksilöllisyyttä asiassa, jossa jokaisen tarve on yksilöllinen.

Lopulta pelkokuvista huolimatta on mahdotonta korvata hoitotyön ammattilaisen tietotaitoa ja inhimillistä kykyä arvioida teknologian avulla saatavaa mitattavissa olevaa dataa robotilla. Tällainen ajatus nostattaa aiheellisesti huolta niin hoitotyön ammattilaisissa kuin kaikissa meissä, jotka olemme potilaina tai asiakkaina. Alkuun käsiäänestyksen perusteella vähemmistö oli sitä mieltä, että antaisi robotin hoitaa itseään. Keskustelussa kuitenkin avattiin robotiikan merkitystä ja sen mukanaan tuomia mahdollisuuksia ja lopulta enemmistö oli sitä mieltä, että robotit ovat tervetulleita myös hoitotyön avuksi. En itsekään osannut luoda tarkempaa kuvaa kaikista robotiikan mahdollisista sovellutuksista nimenomaan hoitotyössä, mutta ehdottomasti kannatan kaikkea, mitä helpottaa työn tekemistä ja antaa aikaa sille, mikä on oleellisinta. Myös kustannustehokkuus- ja turvallisuusnäkökulmat ovat tärkeitä, kunhan ne eivät mene inhimillisyyden edelle. Robotiikkaa ihmisten vuoksi.

***

Twiittasin pari tuntia ennen keskustelutilaisuuden alkua Merjalle, joka on tullut tutuksi myös twiittisfäärissä. Kun yleisö alkoi valua ulos ja reportterit olivat melkein jo ehtineet kaapata hänet, kuljin vastavirtaan tervehtiäkseni ja vaihtaakseni edes pari sanaa Merjan kanssa, joka kyllä heti tunnisti kuka olen. Harmi, etten ehtinyt yhteisselfietä napata ajan hengen mukaisesti.

@MerjaMerasto Me näemmekin tänään Porissa 😉 #SuomiAreena

— Rayan (@rayanhamalainen) July 13, 2015

@rayanhamalainen Hei, oli tosi kva tavata! Hienoa, että tulit tapaamaan. Pidetään yhteyttä!

— Merja Merasto (@MerjaMerasto) July 13, 2015

Kiitos ja muutos

Tänään vietetään kansainvälistä sairaanhoitajien päivää. Tämän vuoden teemaksi Sairaanhoitajaliitto on valinnut kiittämisen, selittäen, että "haluamme nostaa sairaanhoitajan työn arvon keskiöön ja kiittää sairaanhoitajia arvokkaasta työstä terveyden ja hyvinvoinnin puolesta." Sosiaalisessa mediassa voi osallistua ja ilahduttaa käyttämällä tägejä #kiitos ja #1205.

Kansainvälinen sairaanhoitajien liitto (International Council of Nurses, ICN) on luonut oman julkaisunsa, joka keskittyy sairaanhoitajiin muutoksentekijöinä hoidon ja kulutehokkuuden parantamisessa. ICN määrittelee hoidon tehokkuuden tarkemmin tarkoittamaan hoitoa, jonka perusteena on käytetty tieteellistä näyttöä ja kulutehokkuudella mitataan terveyshyötyjen määrää - etenkin ennaltaehkäisevästä näkökulmasta tarkasteltuna.

Sairaanhoitajat: Voima muutokselle
Hoidon tehokkuus / Kulutehokkuus
Terveyden ja hyvinvoinnin kehittäminen

ICN listaa yleisemmän luokan haasteiksi terveydenhuollon nousevat kustannukset, yleisen terveydenhuollon puute ja sen myötä syntyvä terveyden epätasa-arvo joissakin maissa, lamanjälkeinen puute sairaanhoitajista (lue: potilasturvallisuuden vaarantuminen ja sairaanhoitajien uupumus) sekä sairaanhoitajien työttömyys. Dokumentissa käydään läpi näiden tekijöiden vaikutuksia ja muutosvaihtoehtoja, joihin voi tutustua englanniksi klikkaamalla tästä.

***

Haluan ilmaista kiitokseni kaikille sairaanhoitajille - niille, jotka ovat minua hoitaneet ja niille, joiden kanssa saan työskennellä. Ansaitsemme vaativasta työstämme kaiken kiitoksen. Viimeiset puoli vuotta ovat osoittaneet minulle työyhteisön tärkeyden. Toivonkin, että voimme yhdessä tehdä työstämme yleisesti arvostetumpaa sekä viihtyä ammattiamme vastaavissa työtehtävissä ja olla tukena toinen toisillemme.