#HOIchat 22.5. kollegiaalisuudesta

Sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet (Sairaanhoitajaliitto 2014)

Sairaanhoitajaliitto järjestää Twitter-keskusteluja parin kuukauden välein ja ilmoittaa ajankohdasta ja aiheesta sivuillaan. Eilisessä keskustelussa aiheena oli kollegiaalisuus. Sairaanhoitajaliitto julkaisi hiljattain sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet, jotka ovat seuraavanlaiset:

Kollegiaalisuus perustuu ammattietiikkaan

• Sairaanhoitaja kunnioittaa ja arvostaa kollegoitaan.  

• Sairaanhoitaja kohtelee kollegoitaan oikeudenmukaisesti. 

• Sairaanhoitaja luottaa kollegaansa ja toimii itse luottamuksen arvoisesti. 

• Sairaanhoitajat muodostavat yhtenäisen ammattikunnan. 

Kommunikaatio on kollegiaalista

• Sairaanhoitaja puhuu kollegoista ja kollegoille arvostavasti ja kohteliaasti. 

• Sairaanhoitajien välinen kommunikaatio on avointa, rehellistä ja luottamuksellista. 

• Sairaanhoitaja antaa ja ottaa vastaan rakentavaa palautetta. 

• Sairaanhoitaja puolustaa ja tukee kollegaa epäoikeudenmukaisissa tai vaikeissa tilanteissa. 

• Sairaanhoitajat luovat työyhteisön, jossa voidaan käsitellä myös epäkohtia ja ristiriitoja. 

Yhteistyö vahvistaa osaamista

• Sairaanhoitaja tunnistaa ja tunnustaa sekä oman että kollegan osaamisen. 

• Sairaanhoitajat konsultoivat kollegoitaan vastavuoroisesti. 

• Vastuu, päätösvalta ja tehtävät jaetaan kollegoiden kesken tasapuolisesti ja kohtuullisesti. 

• Sairaanhoitaja tukee kollegoitaan työtehtävissä ja päätöksenteossa. 

• Sairaanhoitajan velvollisuus on puuttua kollegan toimintaan, jos se uhkaa potilasturvallisuutta. 

Vastuu kollegiaalisuudesta on kaikilla

• Sairaanhoitaja on omalla esimerkillään vastuussa ammattikunnan kollegiaalisuudesta työpaikalla ja sen ulkopuolella. 

• Hoitotyön esimiehillä on vastuu kollegiaalisuutta tukevien rakenteiden luomisesta. 

• Ammattikunta on vastuussa kollegiaalisuuden opettamisesta ja siihen kasvamisesta.

Keskustelussa pohdittiin Sairaanhoitajaliiton johdolla miten kollegiaalisuus muodostuu ja miten sen syntymistä voidaan edesauttaa, mitä ajatuksia uudet ohjeet herättävät, mitä esteitä vahvemman kollegiaalisuuden muodostumiselle on ja mistä kollegiaalisuuden puute johtuu.

Paradoksaalista: hoitotyöhön hakeudutaan ihanteiden tuomina, mut haasteet kollegiaalisuudessa juontuvat arvostuksen puutteesta. #HOIchat
— Sairaanhoitajaliitto (@Sairaanhoitajat) May 22, 2014

Koettiin, että opinnot eivät takaa sairaanhoitajaopiskelijalle tunnetta valmistumisesta asiantuntijuuteen. Opintojen pitäisi tarjota mahdollisuus kehittää itsetuntemusta ja -arvostusta. Oman ammattitaitonsa arvostaminen on perustana toisen sairaanhoitajan arvostamiselle ja sitä myötä kollegiaalisuudelle. Arvostuksen puute vaikeuttaa myös avun pyytämistä kollegalta ja sen antamista kollegalle, kun yrittää vain esittää osaavansa kaiken. Omaa tunnetta vahvistaisi yhteiskunnan suoma arvostus riittävien resurssien muodossa. Sairaanhoitajat haluavat tehdä työnsä hyvin hoitaessaan potilaita. Turhautuminen ja väsymys epäoikeudenmukaiselta tuntuvaan jatkuvaan kiireeseen, työtehtävien lisäämiseen ja epäsuhtaan palkkaan synnyttävät työpaikoilla huonoa käytöstä, joka heikentää työilmapiiriä, -hyvinvointia ja -tyytyväisyyttä entisestään. Yksittäinen sairaanhoitaja voi muuttaa vain omaa käytöstään, mutta sekin voi riittää johtamaan muutokseen. Lopulta olisi kyettävä puhaltamaan yhteen hiileen, toimimaan yhteistyössä muiden kanssa, sillä tarkoituksemme on toimia potilaan parhaaksi.

Keskustelu kollegiaalisuudesta oli vähintäänkin inspiroivaa. Kiitän kaikkia keskustelijoita ajatustensa jakamisesta ja Sairaanhoitajaliittoa tällaisen järjestämisestä! Seuraavan #HOIchatin aiheeksi ehdotettiin näyttöön perustuvaa hoitotyötä, joten jään odottamaan sitä äärimmäisellä mielenkiinnolla.

Kirja: Rankka kutsumus

Viime viikonloppuna luin yhdeltä istumalta Kaarina Davisin kirjan Rankka kutsumus. Sairaanhoitajan päiväkirja. Davis kertoo sairaanhoitajan ammatista useiden päiväkirjamuotoisten kuvausten kautta, joiden väliin on sijoitettu pohdintoja sairaanhoitajuuden merkityksestä yksilölle, organisaatiolle ja yhteiskunnalle. Yleisesti ottaen Davis onnistuu mielestäni kokonaisvaltaisesti ilmaisemaan sen, mitä uskon monien hoitajien kokevan työssään syystä tai toisesta. Kirjan keskiössä on valtapeli omien ihanteiden ja työn todellisuuden välillä, ja vaikutusmahdollisuudet tuntuvat olevan vähäiset, ainakin yksilötasolla.

Kappaleessa I have a dream Davis kirjoittaa vastauksestaan läheisilleen, jotka eivät "kestäisi sairaalatyötä päivääkään". Davisilla oli unelma: "Haluaisin hoitaa potilaita heidän ihmisarvonsa mukaisesti, kiireettä, nauttien ja tuoden ihmisille helpotusta. Nyt en ole täysin varma, siirränkö potilaan pahan olon itseen, kun juoksen sairaalan käytäviä kelloa vastaan taistellen." (s. 31). Kuinka monesti ilmaistaankaan vastaavanlainen ajatus tällaista ristiriitaa kohtaan? Sairaanhoitajuutta onkin historiallisesti pidetty kutsumusammattina, jopa täydellisenä uhrautumisena, mistä Davis kirjoittaa (s. 45):

1850-luvulla, Florence Nightingalen aikaan, voitiin hyvällä syyllä puhua kutsumustyöstä. Täytyi olla johdatus ja kutsumus alalle. Alalle hakeutuneet kunnioittivat kristillisiä arvoja ja olivat elämäntavoiltaan siveellisiä ja moitteettomia. Omia tarpeita väheksyttiin marttyyriuteen asti. Tehtiin kuukausi töitä ilman vapaapäiviä. Palkkana saattoi olla kahvia, pullaa, sokeria ja täysihoito. Hoitajat luopuivat yksityiselämästään täysin. Heillä ei ollut perhettä; he olivat joko vanhojapiikoja tai leskiä. Jos halusi mennä naimisiin, työstä piti jäädä pois.

Nykymaailmassa ei kahvi ja pulla ole asiallinen korvaus sairaanhoitajan vaativasta, asiantuntijuutta vaativasta ammatista. En tiedä oliko aikoinaankaan, mutta marttyyrimentaliteetti on tuolloin ilmeisesti mennyt niin vahvasti omien tarpeiden edelle. Maailman muuttuessa sekä ammatin vaativuuden ja velvollisuuksien lisääntyessä, olisi ihanteellista, että myös resurssit päivittyisivät samassa tahdissa. Tämä vaatinee vielä useita yrityksiä, vaatimuksia, järjestelyitä, ja ennen kaikkea aikaa. Eräänä syynä tähän epäsuhtaan korvaukseen pidetään yleisesti hoitoalan naisvaltaisuutta. "Miesten ja naisten ammattien" eroista Davis avautuukin kärkkäästi (s. 34-35):

Kävelen kaduilla, kaupoissa, busseissa ja toimistoissa tarkkaillen ihmisten työntekoa. En ikinä näe kenenkään ravaavan kovaa vauhtia eteenpäin niin kuin hoitajat, keskittynyt katse silmissään. Kuljen, tarkkailen ja vertailen. Mille alalle vaihtaisin? Katkeruus nousee mieleeni. Jotkut saavat palkkansa helposti. En tarkoita sitä, että haluaisin pinnata työssäni. Toivon vain, että ehtisin edes joskus hengähtämään ja tekemään työni inhimillisestä työtahdista nauttien.

Katujen mukulakivien korjausmiehet tekevät fyysistä työtä. Pohtivatko he samalla kiven geologista rakennetta, sen muodon ja rakenteen välistä syy-yhteyttä, yhden kiven suhdetta toisiin kiviin, kiven sisältämiä mineraaleja tai materiaalin kovuuslaskelmia? Huutavatko toiset kivet heidän huomiotaan ja pitääkö kivet asetella tietyn geologisen teorian mukaan, jotta ne olisivat tyytyväisempiä? Minusta tuntuu, että miehet kivien asettelun lomassa esittelevät muskeleiteaan ja vilkuilevat naisia kaduilla nojaten välillä lapioonsa tai moninaisiin teknisiin apuvälineisiin, joilla raskaasta työstä saadaan kevyempää. Veikkaisin, että heidän palkkansa perustuu pääasiassa fyysiseen työhön ja tekniikan hallitsemiseen. Yleensä on niin, että jos työ on raskasta, niin mieli on toimeton, ja jos työ kuormittaa henkisesti, ruumis lepää. Hoitajat eivät lepuuta kumpaakaan.

Entä jätehuolto? Miehet tyhjentävät roskalaatikoita ja likaviemäreitä. He saavat taatusti likaisen työn lisää. Taloyhtiömme huoltomiehet laskuttavat ylimääräistä, kun siivoavat viikonlopun sotkuja ja humalaisten eritteitä rapusta. Hoitajat eivät saa likaisen eivätkä raskaan työn lisää. Kun tarpeensa housuun tehnyttä potilasta pesee, ei nenästä saa pidellä kiinni eikä naamaa nyrpistellä, vaikka yököttääkin. Sehän olisi epäkohteliasta. (...) 

Hiljattain kirjoitin idealismista, jonka yleensä käsitetään ajavan uuden sairaanhoitajan ennenpitkää loppuunpalamiseen. Johanna Olli muistutti kommentissaan, että idealisti voi olla realisti, ja kuten tuossa aikaisemmassa postauksesa ilmaisin, idealismini on oman henkisen vahvuuteni vankasti puolustamaa. Davis on ilmeisesti ollut toisenlainen idealisti, ja jälkisanoissa hän paljastaakin kohtalonsa ja valintansa:

Muutin elämäni totaalisesti. Olin edellisenä keväänä lunastanut perikunnalta vanhan, pienen sukutilan. Päätin, että muutan sinne, ilman sähköä, vettä tai tietä perille, vinossa olevaan pikkumökkiin. (...) Sen koommin en ole hoitotyötä tehnyt enkä taakseni katsonut tai katunut. (...)

Jokseenkin koin pettymyksen viimeistä lukua lukiessani. Ammatin raskaasta luonteesta huolimatta ja Davisin tavasta tarttua härkää sarvista olin vakuuttunut siitä, että kirjalla olisi ollut "onnellisempi" loppu. Sairaanhoitajuudesta luopuminen toki antoi hänelle itselleen onnellisuuden. Tämä ei kuitenkaan omaa intohimoani järisytä: olen päättänyt taistella sisäistä ja ulkoista negatiivisuutta vastaan. Davis vain koki elämän toisin:

Hoitajan omatunto minussa kuiskuttaa joskus: "Pitäisikö minun palata hoitoalalle? Olen objektiivisempi kuin koskaan, en astuisi samoihin miinoihin ja varjelisin itseäni." Ne ajatukset ajan nopeasti päästäni pois. Se ei ole enää minun juttuni. Elämä on tässä ja nyt. Elämä ei ala eläkkeellä tai kipeästi kaivattuna vapaapäivänä. Haluan, että joka ikinen päiväni on mielekäs. Joudun vieläkin komentamaan itseäni, jotta en soimaisi itseäni siitä, etten ole enää yhteiskunnalle tehokas ihminen. (Lihavointi lisäämäni.)

Kuitenkin hän päättää kirjan seuraavaan kappaleeseen:

Minua jää ikuisesti kalvamaan se, etten pystynyt vaikuttamaan ja muuttamaan hoitotyötä. Jätin uppoavan laivan. Päätin kirjoittaa omatuntoni puhtaaksi, koska niin monet ihmiset, potilaat ja hoitajat, eivät jaksa vaikuttaa asioihin. Tällä kirjallani haluan saada aikaan muutosta. 

***

Davis, Kaarina: Rankka kutsumus. Sairaanhoitajan päiväkirja. Taskukirja Loisto Oy, 2008. 164 s.

Idealismia ja henkistä vahvuutta

Olen hyvinkin tietoinen siitä, että täällä blogissakin saatan vaikuttaa kirjoitusteni perusteella äärimmäiseltä idealistilta. Tähän idealismiin nimenomaan sairaanhoitajana viitaten eräs kokeneempi kollega kommentoi, että jaksaminen tulee vielä jonain päivänä vastaan. (Tiedän, että luet tätä blogia, joten selvennykseksi sinulle: en käsittänyt tätä pahalla; olenhan idealisti!) Ehkä on naiivia sekin, mitä seuraavaksi väitän, mutta haluan olla eri mieltä. Se vähäinenkin elämänkokemukseni, jota minulla on ja henkilökohtaiset ominaisuuteni - osittain em. vahvistamina - sallivat ehkä tavallista korkeamman 'kestävyyden' idealismin käytännön suhteen. Paneutumatta näihin syihin sen tarkemmin, voin vakuuttaa, että oikeasti kykenen tähän ja itselleni tämä subjektiivinen sisäinen totuus on vankkumatonta ja itseään positiivisesti ruokkivaa.

Koen erittäin tärkeäksi ylläpitää positiivisuutta ylipäätään elämässä. Etenkin hoitoalalla joudumme usein ristituleen osittain myös itsestämme riippumattomista syistä. Potilailla on selkeitä tarpeita ja ajoittain myös vaatimuksia. Organisaation puolesta resurssit ovat rajalliset niin henkilöstömitoituksen, materian kuin ajankäytön puolesta. Lisäksi olemme itse työntekijöinä rajallisia kokonaisvaltaiselta osaamiseltamme ja kyvyiltämme: tietotaito, fysiikka ja henkinen jaksaminen vaihtelevat hetkestä toiseen. Kaiken yhteensovittaminen jää yksittäisen sairaanhoitajan päätettäväksi senhetkisen kykytason mukaisesti. Otetaan esimerkiksi vaikka tilanne, jossa potilaan selkeänä tarpeena on vaikeiden syöpään liittyvien kipujen lievittäminen saattohoidossa. Uudella sairaanhoitajalla ei ole yhtä kattavaa teoreettista ja hiljaista tietotaitoa kuin kokeneemmalla ja kokee epävarmuutta ja ahdistusta kyvyttömyydestään auttaa potilasta riittävästi. Toisaalta on myös tilanteita, joissa mikään ei varsinaisesti riitä, vaan on hyväksyttävä elämän vaatimukset ja kuoleman luonnollisuus. Uudelle sairaanhoitajalle kuolema on vielä alkuun raskaampi kokemus kuin kokeneemmalle (vaikka toivoa saattaa, ettei kukaan turru todistaessaan yhä useampia kuolemia). Henkistä jaksamista rokottaa ylipäätään potilaan sairauden vakavuus ja kärsimys tilanteessa, mutta osaltaan myös tietotaidon vaillinaisuus voi vaikuttaa negatiivisesti henkiseen jaksamiseen.

Onneksi teemme hoitotyötä työyhteisöinä. Kokeneemmat sairaanhoitajat toimivat esimerkkeinä ja tukena hämmentävissä tai muita tunteita herättävissä tilanteissa. Jokaisen on käytävä itse läpi tietyt kokemukset voidakseen kasvaa sairaanhoitajana. On uskallettava kohdata vaikeatkin asiat mieluiten saman tien kuin elää ahdistus takaraivossa. Yhteisöllisyyden lisäksi suhdetta hoitotyöhön helpottaa oma henkilökohtainen asennoituminen. Rehellisyys ennen kaikkea itselle mutta myös muille, tyytyminen siihen mihin kykenee parhaan senhetkisen kykynsä mukaisesti sekä aikomus kehittyä ja jatkuva kehittyminen kantavat jo pitkälle.

Mielestäni tämä kaikki on enimmäkseen valintakysymys. Sen sijaan, että jää vain syyttämään järjestelmää voi etsiä niitä kohteita, joiden kehittäminen on mahdollista. Kuten Leo Tolstoi (1828-1910) asian ilmaisi: "Kaikki ajattelevat ihmiskunnan muuttamista, mutta kukaan ei ajattele itsensä muuttamista." Työ vie suuren osan aikuisen ihmisen elämästä, joten miksei siitä saisi edes jossain määrin nauttia? Itse olen kokenut sen helpottavaksi, etten koskaan odota kiitosta mutta teen silti työni 110 %:sti, hymyssä suin. Kuuntelen, olen läsnä, olen kärsivällinen, olen potilaan käytössä sillä hetkellä, kun hän tarvitsee apua. On mukava kuulla ikääntyneiden potilaiden joskus kuiskivan keskenään ihmetellen positiivista asennettani. Se antaa minulle jaksamista. Vaikka olenkin noviisi, he asettavat paljon merkitystä tälle asenteelle.

Uskon, että hoitotyössä egon on oltava sopivassa tasapainossa. Täten voi kyetä niin sujuvasti sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen ilman alistumista tai ylimielisyyttä, rasittumista ja loppuunpalamista. Sukupolveni edustajana uskallan asettaa elämälleni terveelliset rajat.

Hoitajien päivä!

Tänään vietetään kansainvälistä hoitajien päivää Florence Nightingalen syntymäpäivänä. Nightingalen (1820-1910) pyrkimykset kehittää hoitotyötä olivat merkittäviä ja hänen tutkimuksellinen ja määrätietoinen asenteensa vaativat arvostusta hoitotyölle sen lisäksi, että ne järisyttivät viktoriaanista mentaliteettia. Nightingalen ajoista olemme edistyneet, mutta edelleen esiintyy ajoittain hierarkkista ajattelua lääkäri-hoitajasuhteessa ja monien mielestä hoitajan palkka ei vastaa työn vaativuutta.

Hoitajat ovat oman alansa, hoitotyön asiantuntijoita ja ammattilaisia. Hoitajat tekevät työtään sairaiden ihmisten kanssa, mikä voi olla niin fyysisesti kuin psyykkisesti raskasta. Kohtaamme potilaita vakavine sairauksineen ja vammautumisineen eikä aina välttämättä löydy parantavaa hoitoa. Seisomme rinnalla niin vauvojen kuin vanhusten kuoleman hetkellä. Valitettavasti joudumme myös verbaalisen ja fyysisen väkivallan uhreiksi huolimatta parhaista pyrkimyksistämme potilaiden asianajajina. Työmme ei ole koskaan valmista emmekä voi pelastaa koko maailmaa vaikka kuinka haluaisimme. Hoitajan on opittava elämään epätäydellisyyden kanssa ollakseen palamatta loppuun. Potilaat tekevät aina omat valintansa ja meidän on turhautumisestamme huolimatta suoritettava työtehtävämme kerta toisensa jälkeen. On helpompaa, kun ei odota kiitosta työstään, sillä omaa onnellisuuttaan ei tule edes yleisesti rakentaa muiden ihmisten varaan.

Hoitajuus antaa mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä, mistä on etua itselle henkilökohtaisesti ja ammatillisesti sekä muille, potilaille ja asiakkaille – jopa koko yhteiskunnalle –, ammatinharjoittamisen kautta. Päivä päivältä itse ainakin löydän yhä uusia syitä syvästi arvostaa ammattiani ja suhtautua siihen intohimolla. En osaa enää kuvitella toista ammattia, josta voisin yhtä lailla nauttia ja joka sallisi niin kokonaisvaltaisen kasvun. Päivittäin keskityn havainnoimaan yksinkertaisimpiakin asioita, jotka kertovat, että työlläni on jokin merkitys. Onhan mottonani löytää jokaisesta päivästä edes jotain positiivista.

Koko elinikä on oppimista, mutta uskallan ylpeänä sanoa olevani sairaan(hyvä)hoitaja!

Some sairaanhoitajan mahdollisuutena

Sairaanhoitajaliitto on 14.3.2013 päivätyssä artikkelissaan kirjoittanut sairaanhoitajista sosiaalisessa mediassa. Kieltämättä sosiaalisesta mediasta on myös ammatillisia hyötyjä, etenkin hoitotyön kaltaisessa ammatissa. Artikkelissa lainataan sh, TtM Johanna Ollia (blogi, Twitter) seuraavanlaisesti: "Näyttää vahvasti siltä, että sairaanhoitajat ovat aktiivisia sosiaalisen median käyttäjiä vapaa-ajan asioissa, mutta ammatillisessa mielessä käyttö on vielä hyvin vähäistä."

Muistan joskus parin viime vuoden aikana lukeneeni (vai kuunnelleeni?) tietoturva-asiantuntijan haastattelua, joka sai dramaattisesti muuttamaan mielipidettäni suhtautumisesta oman persoonan näkyvyyteen sosiaalisessa mediassa tai ylipäätään netissä. Sen sijaan, että yrittää pitää kaiken itseään koskevan tiedon salaisena olisi suositeltavaa luoda itselleen aktiivinen ja laaja läsnäolo. Tämä on itselle eduksi siinä tapauksessa, että joku päättää syystä tai toisesta levittää valheellista tietoa toisen nimissä. Tällöin saattaa olla vaikeaa selittää esim. työnantajalle mikä on totta. (Työnantajilla ei ole oikeutta googlettaa työnhakijoita, mutta sattumalta ei voi välttyä.) Itselleni tämä sisäinen paradigman muutos on avannut mahdollisuuden ylipäätään alkaa kirjoittaa julkista blogia.

Toinen painava tekijä on halu vaikuttaa ja luoda ammatillista keskustelua sekä verkostoa - itseni ja muiden hyväksi. Hoitotyössä jatkuva kehitys on merkittävässä asemassa. Valmistuttuani sairaanhoitajaksi tammikuussa 2014 koen keskustelun ja verkostoitumisen tarpeen entistä tärkeämmäksi pysyäkseni mukana hoitoalan trendeissä laajemmassa mittakaavassa - kansallisesti ja kansainvälisesti. Olli kommentoi:

Somen kautta saa kokemustietoa laajemmalta verkostolta kuin omilta työkavereilta. Myös tutkittua tietoa löytää helpommin kuin itse etsimällä. Esimerkiksi lasten hoitotyöstä saa sopivasti suodatettua tietoa seuraamalla esimerkiksi Twitterissä alan asiantuntijoita.

...

Sosiaalinen media tarjoaa sairaanhoitajille myös mahdollisuuden välittää terveystietoa ja toteuttaa sairaanhoitajan eettisiin oheisiin kuuluvaa kohtaa: Sairaanhoitajat osallistuvat ihmisten terveyttä, elämän laatua ja hyvinvointia koskevaan keskusteluun ja päätöksentekoon sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. 

Valmistuin sairaanhoitajaksi Satakunnan ammattikorkeakoulusta (Pori), jossa yksi viimeisimpiä opintojaksoja oli näyttöön perustuva hoitotyö ja hoitotyön laatu. Opintojakson käytännönläheiset tehtävät oli integroitu osaltaan viimeiseen syventävään työharjoitteluun, jonka suoritin Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalla. Seminaarityössä tarkastelin todellisen potilasesimerkin kautta prosessikuvauksen toteutumista päivystyspotilaan hoitotyössä (AVH-potilaan hoitotyö päivystyspoliklinikalla -esitys). Tähän seminaarityöhön liittyen sanottakoon, että päivystyksessä toiminta perustuu nimenomaan standardoituihin toimintaohjeisiin (esim. Käypä hoito -suositus aivoinfarktista), jotta akuutissa tilanteessa hoitotyö olisi mahdollisimman tehokasta potilaan etua ajatellen. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen toimijan on hahmotettava prosessi ja osattava toimia omassa roolissaan - ennakoiden. Tietotaidon, intuition ja kokemuksen merkitys korostuu erityisellä tavalla päivystyshoitotyön akuuteimmissa tilanteissa.

Koen tärkeäksi olla mukana vaikuttamassa ja kehittämässä hoitotyötä meille kaikille parempaan suuntaan. Elinikäinen oppiminen on mahdollisuus ja haaste, jonka otan mielelläni vastaan. Toisinaan miettii omaa asennettaan innostuneena innovaattorina ja sen vaikutusta muihin, sillä hoitotyön todellisuus on usein kiireen tai muun vuoksi raskasta. Tuntuu, että toisten mielestä on helpompi tehdä asioita samalla tavalla kuin ne on tehty edelliset 30 vuotta, ja itsehän en ole edes ollut vielä syntynyt silloin. Mielestäni on paljon järkevämpää keskustella asioista kuin jatkaa valittamista. Me yhdessä luomme todellisuutemme ja teemme valintamme siitä haluammeko arkikokemuksemme olevan pääosin positiivista vai negatiivista. Näen kehittämisen voivan olla keino mahdollistaa muutoksia, jotka kantavat positiivisen vaikutuksensa myös joihinkin kiirettä aiheuttaviin tekijöihin. Mitä meillä on menetettävää - paitsi uudet hoitajat, jotka kyllästyvät ja vaihtavat alaa? XY-sukupolvi on tulossa ryminällä emmekä me hyväksy mitä tahansa. Miten siinä tapauksessa tulemme selviämään suuresta eläköityvien ja toisaalta ikääntyneiden määrästä?

Toivottavasti voin kantaa oman korteni kekoon tämän blogin avulla!