Lepää rauhassa

Vaarini kuoli ruokatorvisyöpään maaliskuun alussa. Odottamaton diagnoosi saatiin vain kolme kuukautta aikaisemmin, kun selviteltiin syytä ruokahaluttomuudelle ja laihtumiselle. Kaikki omaiset jäävät kaipaamaan vaariani, mutta menetys on suurin mummolleni, joka ehti olla 57 vuotta aviossa vaarini kanssa.

Sairastumisen myötä olimme yhä enemmän isovanhempieni apuna ja tukena. Perheeni koki, että eräänlaisena sisäpiirin edustajana olin hyödyksi monessa asiassa. Sanotaanhan usein, että sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmämme on monimutkainen. Läheisen sairastuessa vakavasti on varmasti entistä vaikeampaa vastaanottaa ja sisäistää kaikki neuvoja ja ohjeita. Otin mielelläni vastuun kaikista vaarini hoitoon liittyvistä asioista.

Aivan viimeisinä elinpäivinään vaarini vietiin sairaalaan. Syöpä oli vienyt voimat miehestä ja tiesimme mitä oli luvassa. Kukaan ei tiennyt, että kyse oli vain muutamasta päivästä. Kun tilanne yöllä näytti heikolta, kutsuin läheisimmän suvun paikalle ja sain itsekin jäädä vaarini rinnalle. Päivän mittaan yhä useampi ehti paikalle osittain tietämättään jättämään hyvästit. Kivuttoman rauhallinen lähtö koitti jo illalla läheisimpien läsnäollessa. Kiitos hyvästä kivunhoidosta ja armeliaasta poismenosta kuuluu kollegoilleni, jotka panostivat hoitotyön laatuun. Olen ylpeä heistä.

Näin jälkikäteen ajaltetuna saattaa olla, että oman roolin löytäminen ja siihen asettuminen oli vaikeaa. Olenko tässä sairaanhoitajana vai omaisena? Viimeisinä hetkinä läsnäolleille saatoin selittää tilanteen ammattini kautta, mutta en koe olleeni näissä tilanteissa yksinomaan ammattilaisena enkä koe tätä haitallisena. Olen tyytyväinen, että saatoin olla muiden tukena sen olematta itseltäni pois millään tavalla.

Sairaalan kappelissa mummoni ja äitini kanssa puin vaarin taksikuskin pukuun. Ennen pukemista tuli puheeksi vainajanlaitto. Sanottiin, että oman läheisen kohtaaminen kuolleena on aina eri asia kuin hoitamiensa potilaiden kohtaaminen. Ymmärrän sen, mutta itselleni oli tärkeää olla mukana tässä. Vaativa työ on pakottanut käsittelemään kuolemaa kokonaisvaltaisesti, vaikka en sitä olekaan vältellyt. Sisäistämäni myötä itselleni läheisen ihmisen kuolema oli suuremmitta vaivoitta käsiteltävissä, vaikkakaan surulta ei voi välttyä.

Vaikka tiesimme surun saapuvan,

silti toivoimme elämän voittavan.

Ei auttanut apu ihmisten,

ei rakkaus, rukous läheisten.

Vaikan elämän tahtoa ollu ois,

niin vaikea sairaus uuvutti pois.

Sinä ansaitset unen rauhaisan

ja kiitoksen kauneimman.