Hoitotyön informatiikan maisteriopinnot, osa 2

Kuva: StockSnap.io

Viimeisestä postauskerrasta on vierähtänyt jo turhan pitkän tovi. Tammikuussa 2021 kirjoitin siitä, että olin hiljattain aloittanut hoitotyön informatiikan maisteriopinnot. Reilun kahden vuoden aikana opinnot ovat edenneet, vaikka matkassa on ollut joitakin valitettavia mutkia ja viivästyksiä. Nyt maisteriopinnot ovat loppusuoralla. Tällä hetkellä suoritan capstone-projektia, jonka kautta voin soveltaa teoriaopintoja käytäntöön suorittaessani samalla hoitotyön informatiikan työharjoittelua sairaalassa, jossa olen ollut töissä niin ikään reilut kaksi vuotta. Työkokemus kyseisestä sairaalasta antaa tietynlaisen etuaseman syvällisemmän toimintaan ja menettelytapoihin liittyvän kokemuksen ja senmukaisen ymmärryksen kautta. 

Tämän 10-viikkoisen capstone-projektin ja työharjoittelun yhdistävän kurssin vaatimuksena on yhteensä 100 tuntia työharjoittelua, mukaan lukien suoraan projektin kirjoittamiseen käytetyt tunnit. Tämän jälkeen nimenomaan hoitotyön informatiikan maisteriopiskelijat suorittavat vielä toiset 100 tuntia työharjoittelua ennen valmistumista, mutta tämä viimeinen kurssi on vain työharjoittelua eli "menee seilaten läpi", kuten ohjaaja koulun puolelta kommentoi. Koska olin joutunut pitämään pidemmän tauon ennen näitä kahta viimeistä kurssia, olin hieman hukassa aloittaessani opiskelua uudestaan, mutta kun kurssi oli edennyt puoleenväliin, alkoi viimein tuntua siltä, että valmistuminen on mahdollista ja että se on jo itse asiassa aivan nurkan takana.

Capstone-projektini aiheena on kivunhoidon laadun parantaminen. Matalamman sosioekonomisen aseman potilaat, joiden joukossa rodullistetut ja etniset vähemmistöt ovat yliedustettuina, eivät saa yhtälaatuista kivunhoitoa akuutin ja kroonisen kivun suhteen terveydenhuollon koko jatkumolla tarkasteltuna. Tämä ei ole ongelma vain yksityisten ja voittoa tavoittelevien vakuutusyhtiöiden ja sairaaloiden luvatussa maassa, vaikka historiallinen de facto ja de jure -segregaatio vaikuttavatkin merkittävästi Yhdysvaltain terveydenhuollon tasoon ja laatuun naapurustoittain. Osana capstone-projektini tiedonhakua olen lukenut mm. sarjasta tanskalaisia tutkimuksia, joissa sosioekonominen asema on yhteydessä hoitotuloksiin, vaikka Tanska tunnetaankin kattavasta pohjoismaisesta sosiaaliturvajärjestelmästä, jonka tarkoituksena on luoda tasa-arvoa potilaiden välillä, sillä terveydenhuolto on ehdoton ihmisoikeus. 

Ennen capstone-projektini aihevalintaa olin perehtynyt epätasa-arvoon Yhdysvalloissa useiden aihetta käsittelevien kirjojen kautta. Näistä merkittävimmiksi koin seuraavat teokset: 

• Harriet A. Washington: Medical Apartheid: The Dark History of Medical Experimentation on Black Americans from Colonial Times to the Present (2007),
• Richard Rothstein: The Color of Law: A Forgotten History of How Our Government Segregated America (2017),
• Mehrsa Baradaran: The Color of Money: Black Banks and the Racial Wealth Gap (2017) ja
• Nell Irvin Painter: The History of White People (2010).

Terveydenhuollon laatu ja saatavuus ovat yhteydessä potilaan demografisiin ominaisuuksiin ja tietoihin, kuten rodullistettuun ja etniseen taustaan. Edellä mainitut teokset käsittelevät Yhdysvaltain systemaattiseen rasismiin liittyvää historiaa ja nykypäivää ja auttavat luomaan kokonaisvaltaisen kuvan siitä, että terveydenhuollossa esiintyvä epätasa-arvo on mikrotason ilmiö siitä systemaattisesta rasismista, joka vallitsee yleisesti ottaen yhteiskunnallisella makrotasolla. Epätasa-arvo, ennakkoasenteet ja rasismi terveydenhuollossa eivät ole erillinen ilmiö, vaan ilmiö mukailee yhteiskunnan vallalla olevaa mentaliteettia, joko tarkoituksenmukaista tai tiedostamatonta rasismia ja ennakkoasenteita.

Esimerkiksi suomeksi ilmaistuna listan ensimmäinen kirja, Lääketieteen apartheid, kuvaa brutaaleihin lääketieteellisiin kokeisiin alistettuja rodullistettuja vähemmistöjä, jotta esim. kirurgisia tekniikoita voitaisiin harjoitella yrityksen ja erehdyksen kautta ilman vähemmistön edustajan suostumusta tai asianmukaista anestesiaa ennen kuin (jokseenkin) täydellistettyä tekniikkaa voitiin käyttää valkoisten potilaiden kirurgisessa hoidossa. Rodullistetut vähemmistöt nähtiin alisteisina ja korvattavana "kulustustavarana". Käsitykset rodullistettujen vähemmistöjen korkeammasta kivunsietokynnyksestä vallitsevat edelleen nykypäivän nuorten korkeatasoista tieteellistä koulutusta saaneiden lääkäreiden joukossa, mikä myötävaikuttaa siihen, että nämä lääkärit antavat epätarkempia hoitosuosituksia ja määräävät vähemmän kipulääkkeitä, vaikka rodullistettujen ja etnisten vähemmistöjen potilaiden subjektiivinen kokemus kivusta ansaitsisi objektiivisesti ja eettisesti tarkasteltuna yhtävertaista huolta ja hoitoa kuin muidenkin potilaiden kivunhoito.

Capstone-projektini tarkoituksena on luoda teoreettinen hoitotyön laatua parantava interventio nimenomaan hoitotulosten eroavaisuudesta kärsivälle potilaspopulaatiolle. Aihetta käsittelevät tutkimukset suosittelevat mm. multimodaalista kivunhoitoa opioidien käytön vähentämiseksi, kivunhoidon standardisointia ja yksilöllistämistä ja ei-lääkkeellisiä kivunhoidon menetelmiä. Opioidien käyttö on merkittävästi yleisempää kuin Suomessa. Tähän on syynä useita eri tekijöitä, joista voidaan mainita mm. lääkefirmojen harhaanjohtavat tutkimustulokset opioidien turvallisuudesta ja niiden voittoa tavoittelevat pyrkimykset, asiakaspalvelun korostuneisuus hoidon laadun asemesta ja opioiden määräämisen kätevyys suhteessa vakuutusyhtiöiden korvausmalleihin (esim. vastaanottokäyntiin käytettyä aikaa ei korvata riittävästi syvällisemmän hoidon suunnittelemiseksi ja toteuttamiseksi). Siinä missä standardisointi asettaisi erilaiset potilaspopulaatiot enemmän samalle viivalle, yksilöllistäminen varmistaisi, että samaa lähestymistapaa ei sovelleta sokeasti jokaiseen potilaan, vaan taataan potilaslähtöinen hoito kuuntelemalla itse potilasta hoitonsa asiantuntijana. Lopulta ei-lääketieteellisten kivunhoidon menetelmien esteinä etenkin osastohoidossa on hoitajamitoitus, jonka jäljiltä ei ole resursseja tai aikaa tehdä kokonaisvaltaista ja kuntoutusta tukevaa hoitotyötä.

Suoritan capstone-projektia työharjoittelun yhteydessä, sillä työharjoittelun tarkoituksena on antaa työkaluja ja resursseja projektin eri osien valmisteluun. Koronan jälkeisessä maailmassa hoitotyön informatiikan työharjoittelu tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että istun kotisohvalla seuraten TEAMS-kokouksia etänä. Näiden kokousten ja työharjoittelun ohjaajien kanssa käymieni kahdenkeskeisten keskustelujen kautta opin, mitä käytännön työ pitää sisällään ja saan kysyä tarkentavia ja mieltä askarruttavia kysymyksiä valmistautuakseni hoitotyön informatiikan rooliin, kunhan saan maisterintutkintoni päätökseen viimeisimmän suunnitelman mukaan tämän vuoden syksyllä. Työharjoittelun ohjaajat vaikuttavat olevan innokkaita ohjaamaan ja ovat ennakoivasti selittäneet asioita ja mielellään vastanneet kaikenlaisiin kysymyksiin. 

Tämän kyseisen sairaalan kliinisen informatiikan tiimi keskittyy lyhyesti sanottuna toimimaan välikätenä etenkin rivisairaanhoitajien ja informaatioteknologian "nörttien" välillä, jotta terveydenhuollon ammattilaisten työnkulut olisivat toimivia ja tehokkaita, potilastyötä tukevia ja potilasturvallisuutta ja hoidon laatua edistäviä. Suurin osa työharjoitteluni ohjaajista on tehnyt töitä kliinisen informatiikan parissa noin 16 vuotta, kun Epic-potilastietojärjestelmä (vertaa Suomen Apotti-hanke) otettiin asteittain käyttöön vuodesta 2007 alkaen. 

Alkukankeuden jälkeen niin kliininen informatiikka kuin potilastietojärjestelmä ja muut tietotekniset sovellukset ovat kehittyneet huimasti ja työn vaatimukset ovat lisääntyneet. Vaatimusten lisääntyminen näkyy mm. Epicin vaatimien sertifikaattien määrässä ja laadussa. Tämä kyseinen kliinisen informatiikan tiimi keskittyy vahvasti tähän potilastietojärjestelmään ja näiden sertifikaattien kautta tiimin jäsenillä on pätevyys rakentaa ja muokata sairaalan omaa versiota aina, kun Epic julkistaa päivityksiä ja sairaala saa päättää, mitkä päivitykset palvelevat sairaalaa ja millaisella rakenteella.

TEAMS-kokoukset ovat antaneet katsauksen kulissien taakse. Tähän mennessä kokemani perusteella odotukseni työnkuvasta ovat täyttyneet tai jopa ylittyneet positiivisesti, mutta en välttämättä osannut odottaa lähes keskeytyksetöntä siirtymistä kokouksesta (ja aiheesta) toiseen niin, että itse projektien työstämiselle voi olla vaikea löytää aikaa. Työ vaatii erinomaista organisaatiokykyä ja joustavuutta, mutta on myös asetettava rajoja, jotta saa työstettyä projekteja. Kliinisen informatiikan tiimin kaikilla jäsenillä on useiden vuosien kokemus myös kliinisestä potilastyöstä, mikä on edellytyksenä sille, että pärjää kliinisen informatiikan parissa etenkin työnkulkujen ja kaikenlaisen ongelmanratkaisun parissa.

Kunhan saan maisteriopintoni päätökseen, toivottavasti pääsen kokeilemaan erilaista työnkuvaa hoitotyön informatiikan parissa ja toivottavasti se on mielenkiintoista sittenkin, kun pääsen itse käytännön työn pariin muutenkin kuin ohjaajaa seuraamalla kokouksesta toiseen.