Manipuloinnin keinot*

Työssäni kohtaan useimmiten todella sairaita potilaita. Huolimatta voimakkaasta kivusta ja muista vakavista oireista, ei ole tavatonta, että potilas vähättelee tarpeitaan tai jopa kieltäytyy lääke- tai muusta hoidosta. Tilanteet herättävät ristiriitaisia tunteita hoitajassa, jonka roolina on auttaa, kun potilas on ensin apua pyytänyt. Ovatko vähättely ja kieltäytyminen ehkä myös turhautumista liiallisen kärsimättömään elämään, jossa ei haluta ottaa vastuuta?

Sillä toisaaltahan aikaamme leimaa medikalisaatio, tarve määrätä ja käyttää lääkkeitä, kun niitä ei todellisuudessa tai välttämättä tarvittaisi. Medikalisaatiolla on monenlaisia seurauksia: Ruotsissa parasetamolin myynti ruokakaupoissa lopetettiin maksavaurioiden lisääntymisen myötä, Helsingin Sanomat vertaa antibioottien tehon katoamista ilmastonmuutokseen ja Tiede-lehti terrorismiin, ja vuonna 2013 masennuslääkkeitä korvattiin 428 200 henkilölle. Lisäksi diagnoosijärjestelmien uudistuksia tai niiden ehdotuksia on kritisoitu tavallisten tunteiden luokittelemisesta häiriöiksi.

Päätöksenteossa roolinsa on myös kaikinpuolin ähkyilevällä tietoyhteiskunnallamme, jossa myös terveydenlukutaito on vaihtelevaa. Kun yhtälöön lisätään sairastumisen myötä syntynyt epävarmuus, tiedon vastaanottaminen ja käsittely saattaa vaikeutua olennaisesti. Tällöin jopa tunteisiin vetoavat, mutta epätieteelliset ja yhden yksilön kokemuksiin perustuvat kauhutarinat saavat huomiota. Niiden avulla saatetaan argumentoida terveydenhuollon ammattilaisten tietotaitoa vastaan ja kieltäydytään rutiininomaisimmista ja siten turvallisimmista hoidoista. Pelko on ylivoimaista.

Monet asiat vaikuttavat olevan ristiriidassa keskenään, mutta tietoa on osattava myös käsitellä hyötyäkseen siitä. Usein oireita tulkitsevat nettisivustot ehdottavat turhan helposti vakavia diagnooseja. Terveydenhuolto saakin jatkuvasti kritiikkiä, kun asiakkaan tai potilaan ennakko-odotukset tai vaatimukset eivät toteudu.

Sairaanhoitajalla onkin velvollisuus suunnitella ja toteuttaa potilaan hoitoa näyttöön perustuvan tiedon avulla. Avoimen vuorovaikutuksen keinoin voi saavuttaa potilaan luottamuksen, ja sitä myötä potilas on valmiimpi kuuntelemaan ammatillista näkemystä ja ottamaan sen vakavammin harkintaansa. Toisinaan luottamuksen lisäksi on erityinen tarve luoda rajoja ja turvallisuutta.

Huolimatta kaikista pyrkimyksistämme ja siitä, että luotettava tieteellinen näyttö on perusteltua, potilas saattaa kieltäytyä, itsemääräämisoikeutensa turvin.

* Huom! Sairaanhoitajan tehtävänä ei ole manipuloida asiakkaitaan tai potilaitaan. Tekstin tarkoituksena on kuvata sairaanhoitajan roolia alalle spesifin tiedon välittäjänä sekä olennaisen ja tarpeellisen tiedon rajaajana potilaan informoidun päätöksenteon tueksi.

Pirulliset painehaavat

Hoitotyön tutkimussäätiö Hotus on lokakuussa 2015 julkaissut suosituksen painehaavojen ehkäisystä ja tunnistamisesta. Alustukseksi tälle postaukselle nostan esiin kaksi tärkeää pointtia tuosta suosituksesta: vaikutukset potilaan terveydelle, mutta myös taloudelliset vaikutukset koko yhteiskunnalle.

Painehaava aiheuttaa potilaalle kipua ja kärsimyksiä, heikentää toimintakykyä ja huonontaa elämänlaatua. Sen komplikaatioina voivat olla muun muassa haavainfektio, sepsis ja pahimmillaan kuolemanvaara. Painehaavan hoito on pitkäkestoista pidentäen sairaalassaoloaikaa. Yli puolet (60 %) painehaavoista jää terveydenhuollossa havaitsematta. Toisaalta painehaavaa ei osata tunnistaa ja se saatetaan sekoittaa esimerkiksi inkontinenssin aiheuttamaan ihovaurioon. 

Painehaavojen esiintyvyys vaihtelee eri maissa. Suomessa painehaavoja arvioidaan syntyvän vuosittain 55 000–85 000 potilaalle. Näiden aiheuttamat suorat kustannukset ovat noin 420 milj. €, mikä on 2-3 % terveydenhuollon kuluista. Kustannuksista yli puolet on henkilöstökuluja ja noin 20 % tarvikekuluja. Painehaavojen ehkäisykustannukset ovat vain kymmenesosa niiden aiheuttamista hoitokustannuksista.

Potilaan kokemus ja tarpeet eivät saisi jäädä toissijaisiksi kustannuksille. Hoitotyössä potilas on prioriteettimme. Emmehän henkeä uhkaavissakaan tilanteissa ala turhaan kitsastella; ihmishenki on aina korvaamattoman arvokas. Erillinen keskustelunaiheensa on se, miten tehokkaasti ja laadukkaasti osaamme hoitaa potilaita näyttöön perustuvan tiedon avulla ja sitä kautta säästää.

Painehaavat ovat vakava asia, kuten yllä olevista lainauksista käy ilmi. Painehaavojen ehkäisyn tärkeydestä ja keinoista keskusteltiin paljon jo sairaanhoitajakoulutukseni aikana. Kovin puhuttelevaa on se tosiasia, että painehaava on hoitovirhe. Onnekseni olen saanut työharjoittelu- ja työkokemukseni kautta sen kuvan, että painehaavojen ehkäisystä ja asianmukaisesta, tehokkaasta hoidosta välitetään.

Silti ajoittain etenkin sosiaalisessa mediassa törmää kauhutarinoihin suorastaan heitteillejätöstä, mutta tietämättä kaikkia faktoja on vaikea sanoa mitään puolesta tai vastaan, ja spekulointihan on turhaa.

Seuraavan tositarinan voin kuitenkin kertoa.

Osastolle siirtyi melko iäkäs potilas, jonka samanikäinen puoliso toimi omaishoitajana. Potilaalla oli muistihäiriö ja hän oli aiemmin sairastanut aivoinfarktin, jonka pohjalta esiintyi hemipareesia ja spastista jäykkyyttä. Lisäksi potilas oli isokokoinen.

Tulosyynsä ohella potilaalla oli onkaloitunut painehaava, jota oli jo aiemmin yritetty plastiikkakirurgialla hoitaa. Tämä painehaava oli yksi vakavimmista ellei vakavin, jota olen lyhyen urani aikana hoitanut: onkaloitunut painehaava ristiselän alueella, ulottuen noin 15 cm superiorisesti aivan selkärangan myötäisesti.

Tulosyynsä ja senhetkisen toimintakykynsä vuoksi jouduimme osastolla jatkamaan potilaan hoitoa vuoteessa. Siinä kahdestaan käännellessämme potilasta vaihtaaksemme vaippaa, hoitaakseemme painehaavaa tai vaihtaaksemme potilaan asentoa uusien painehaavojen ehkäisemiseksi ihmettelimme, miten omaishoitaja jaksaa. Me hoitajat olimme sentään parhaassa fyysisessä iässä olevia ja alan ammattilaisia, mutta jopa meillä oli hankaluuksia.

Miten voi olla mahdollista, että iäkäs omaishoitaja joutuu yrittää selviytyä kahden ihmisen tarpeiden huolehtimisesta? Miksi yhteiskunta leikkaa heikoimmilta ja vähävaraisimmilta sekä aivan vääristä kohteista ja sortuu samalla lyhytnäköisyyteen todellisten kustannusten suhteen? Minkä arvon annamme ihmiselle, jos kerta pakotamme hänet valtavaan kärsimykseen?

***

Lue lisää: 

Hotus: Painehaavan ehkäisy ja tunnistaminen aikuispotilaan hoitotyössä (julkaistu 2.10.2015)

Noloa puolin ja toisin

Potilas oli työssä käyvä perheenisä, ei aivan nuori mutta ei vanhakaan. Kuten noin 3 500 suomalaista työikäistä vuosittain, hän oli yllättäen saanut aivohalvauksen. Samalla hänen elämänsä oli kääntynyt päälaelleen ja edessä oli runsaasti kuntoutusta eikä sittenkään ollut takeita toipumisen asteesta.

Potilas oli aivohalvauksen myötä menettänyt kehonsa toisen puolen hallinnan ja kykynsä puhua. Alkuvaiheen kuntoutuksen aikana hän ei pystynyt itse huolehtimaan omatoimisesti edes perustarpeistaan, kuten syömisestä ja erittämisestä. En ihmettele, että tällainen toimintakyvyn muutos aiheuttaa negatiivisia tunteita ja masennusta aikaisemmin kyvykkäässä ihmisessä.

Olin kollegani käsiparina avustamassa tätä potilasta suihkussa. Kyseessä oli luultavasti ensimmäinen suihku sairastumisen jälkeen, joten potilaalla oli jälleen edessään uudenlainen avuttomuuden tilanne. Jäädessäni hetkeksi kahdestaan potilaan kanssa, ehdin huomata hänen ilmeistään ja eleistään, että kaikki ei ollut hyvin. Potilaan afaattisuuden vuoksi kysyin häneltä yksinkertaisen kyllä/ei-kysymyksen: "Häpeätkö tätä tilannetta?". Valitettavasti vastaus oli myönteinen. ja jouduin itse häpeämään toimintaamme.

Pyysin potilaalta anteeksi, mutta paljonko se enää merkitsi? En ollut osannut hyödyntää ammatillista osaamistani näin perustavanlaatuisessa tilanteessa. Painoin tilanteen kuitenkin mieleeni ja lupasin itselleni, että jatkossa osaisin huomioida potilaan näkökulman jo etukäteen.

Jokainen potilas on yksilöllinen ihminen. Jokainen ansaitsee tietyn arvostuksen, jota voimme osoittaa pysähtymällä hetkeksi, olemalla läsnä ja kommunikoimalla. Hoitajina tiedämme miten sairaus tai hoito etenee, mutta potilas ei tiedä mitä odottaa. Tarkoituksemme on kuitenkin olla potilaan tukena ja turvana, ajaa potilaan etua ja huolehtia asioista, joita potilas ei tule edes ajatelleeksi. Jos emme kuuntele potilasta ja tämän kokemusta, aiheutamme turhaa ahdistusta ja osittain epäonnistumme työssämme.

Kollegiaalisuudesta

On eri asia ilahtua valmistumisensa vuosipäivästä kuin tarjota herkkuja kollegoilleen juhlistaakseen ensimmäistä vuosipäiväänsä kyseisellä työpaikalla. Jälkimmäisen kohdalla saa osoittaa toisille edes pienen kiitoksensa. Kollegani ovat olleet apunani ja tukenani monessa. Arvostavassa työyhteisössä olen aloittelijana saanut mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä. Arjessamme kiire painaa jatkuvasti päälle eivätkä suinkaan kaikki osaa kunnioittaa ammattiamme sen ansaitsemalla tavalla. Olen jopa hämmästynyt siitä, että raskaan työn taakka ei meillä vaikuta sosiaalisiin suhteisiin kollegoiden kesken. Toivottavasti kiitokseni edesauttaa osaltaan pitämään yllä tätä mukavaa ilmapiiriä, jossa on hyvä tehdä töitä.

Sairaalamaailmassa herkut menevät sen siliän tien...

Elämisen tuskaa

Yövuoroni on aluillaan. Olen juuri ehtinyt kuunnella iltahoitajan raportin ja avata potilastietojärjestelmän omilla tunnuksillani, kun puhelin soi. Iäkästä potilasta ollaan tuomassa leikkaussalista jatkohoitoon osastolle. Saan tietää, että reissu leikkaussaliin oli potilaalle turha: mitään ei ole tehtävissä. Mikä alkoi viattomana oireiluna, on muodostunut kuolemantuomioksi.

Potilas saapuu osastolle hoitajien saattelemana. Suullinen raportti potilaan vierellä on pysäyttävämpi kuin persoonaton leikkausteksti, johon ehdin pikaisesti tutustua. Potilaassa konkretisoituu se, että näin voi oikeasti tapahtua emmekä voi tehdä mitään potilaan pelastamiseksi. Aktiiviset hoitotoimenpiteet lopetetaan ja pyritään hyvään perus- ja kivunhoitoon.

Vaan on tämäkin paikka viettää viimeiset hetkensä.

Lääkärin mukaan potilaan omainen on ymmärtänyt tilanteen vakavuuden, mutta ei välttämättä ole tulossa yön aikana vierailemaan. En häntä syytä siitä, kun kuoleman lähestyminen kirpaisee joka kerta ammattilaistakin. Olisinko edes osannut kohdata omaisen tuskan ja olla hänelle tukena? Olisinko löytänyt oikeat sanat? Olisinko pystynyt pidättelemään kyyneleitäni?

Palaan potilaan luo. Mittaan vitaalit muodon vuoksi. Neurologisesti totean, että potilaan tajunnantaso on syvästi laskenut, sillä käsivarsi rämähtää suoraan kasvoille. Viimeisinä vuosinaan potilas on sairastunut kavalaan dementiaan eikä pysty ilmaisemaan tunteitaan tai tuntemuksiaan, joten hoito jää täysin ammatillisen osaamiseni varaan.

Kampaan potilaan hiukset ja asettelen peiton suoraksi, mikäli omainen tuleekin potilaan luo. Pysähdyn hetkeksi ja kuiskaan: "Kunpa et joutuisi kauan kärsimään."

Viereisessä huoneessa lepäilee elämäänsä kyllästynyt iäkäs potilas. Kaikkihan sen tietävät, että iäkkäät ihmiset ovat todella yksin ja siksi masentuvat. Potilaan itsemurhaviesti pysäyttää toistamiseen saman yövuoron aikana. Viestiä lukiessani en tiedä, mitä potilaalle voisi enää sanoa. Iän myötä ehtii nähdä kaiken ja tunnistaa tyhjät lupaukset. Toivoa ei voi luoda tyhjästä.

Myös itsemurhaa yrittäneen potilaan kohdalla joudun toteamaan, että keinoni ovat vähäiset ja että kukaan ei voi pelastaa kaikkia hyvällä tahdollaankaan. Ihmisten kärsimys koskettaa, oli se fyysistä tai henkistä. Usein näistä asioista vaietaan, vaikka kuolema on luonnollista ja melkein arkipäivää tässä ammatissa. Harva ymmärtää sairaanhoitajan kokemusta ihmisen rinnalla kulkemisesta ja minkälaista ihmistuntemusta ja empatiaa vaaditaan selviytyäkseen työssään ammattilaisena.

Jatkan kierrostani ja seuraavassa huoneessa on oltava taas naama peruslukemilla. Toiselle potilaalle ei saa välittää kiirettään, ahdistustaan, turhautumistaan tai uupumustaan. Jokaisella potilaalla oikeus on tulla hoidetuksi yksilöllisesti. Lähestyvän kuoleman rinnalla moni pyyntö saattaa tuntua mitättömältä, mutta tietylle potilaalle pyyntö voi olla tärkein tarve sillä hetkellä. Mukautuminen on inhimillistä.

Hoitotyön teknologia

Kun sanon edustavani Y-sukupolvea, tarkoitan sitä, että teknologia saa turhautumaan. Mainitsin asiasta ohimennen robotiikkaa koskevassa postauksessa. En turhaudu siksi, että olisin teknologiaa vastaan, vaan siksi, että ammattini hyödynnettävissä olevat ohjelmistot ja laitteet ovat kehityksestä jäljessä. Kehitystä tapahtuu enemmän muiden alojen hyödyksi ja muissa maissa. Mihin suomalaiset innovaatiot ovat piiloutuneet?

Käytännön ongelmista nousee esille etenkin moninkertainen kirjaaminen. Se on todella rasittavaa ja kaiken lisäksi riskialtista potilasturvallisuuden kannalta. Kaikkein selkein ratkaisu olisi, että siirryttään täysin sähköiseen kirjaamiseen, kun mitä ilmeisimmin paluuta käsinkirjaamiseen ei ole. Tällainen nykymallin kaltainen välimuoto on monella tapaa haitallista. Vaaditaan kuitenkin ohjelmistosuunnittelua, jossa otetaan paremmin huomioon käytännön tarpeet. Järjestelmien kankeuteen ja epätarkoituksenmukaisuuteen on puututtava.

Esimerkkinä mainittakoon lääkelistat: listat tulostetaan ja päivän mittaan siihen saattaa tulla muutoksia. Kiireestä, epäjärjestelmällisyydestä, huolimattomuudesta, kommunikaation puutteesta, jatkuvista keskeytyksistä ja keskittymiskyvyn herpaantumisesta tai ties mistä syystä päivitetty lista ei löydäkään tietään hoitajan käsiin silloin, kun tämä on lääkitsemässä potilasta, olkoon kyseessä säännöllinen tai tarvittava lääkitys. Lisäksi on lääkäreitä, jotka ilmoittavat lääkemuutokset toteutettaviksi eivätkä tee muutoksia itse lääkelistaan. Onko hoitajan jatkuvasti tarkkailtava lääkärin askelia? Eikö lääkelistaa voisi tarkastella vain sähköisesti ajantasaisessa muodossaan?

Ongelmia on ollut myös laitekehityksen käytännön kokeiluissa. Yhteysongelmien vuoksi data ei siirrykään kuten on ollut tarkoitus. Kukaan ei halua esim. vitaalielintoimintojen mittaria, jolla on potentiaali siirtää mittaustulokset suoraan potilastietojärjestelmään ja joutua lopulta ongelmien vuoksi kirjaamaan tulokset ensin paperille potilaan vierellä ja sitten koneelle kansliassa. Tällainenkin sählääminen vie aikaa itse potilastyöltä. Työkaluja pitää kehittää hoitotyötä tukemaan, ei sitä haittaamaan.

Toivon, että jakaisitte kokemuksianne, joista on hyötyä muillekin lukijoille.

Ensimmäinen kesäloma ja raju pudotus

Viikko sitten palasin kahden viikon kesälomalta töiden pariin. Oikeasti olin ehtinyt ansaita yhdeksän lomapäivää, mutta sain järjesteltyä ja hyväksytettyä työvuoroni ja vapaapäiväni ihanteellisesti. Viimeksi olen ollut varsinaisella lomalla yli viisi vuotta sitten. Se tuntuu järjettömän pitkältä ajalta. Sairaanhoitajaopintojen aikana kaikki liikenevä aika kului työkeikkojen ja sijaisuuksien parissa. Olen toki tyytyväinen siitä, että työtä riitti ja että saatoin näin vahvistaa ammattitaitoani sekä huolehtia itsenäisesti elämän taloudellisesta puolesta.

Emån-joen koski, Ruotsi
© Rayan Hämäläinen 2015

Tällä kertaa lomani ei ollut millään tavalla erikoinen. Ei kuitenkaan ollut päivääkään, kun olisin jäänyt lepäämään laakereilleni. Yleensä en osaa edes rentoutua vapaapäivinäni. Olin kovin yllättynyt, kun jo ensimmäisen viikon lopulla tunsin päässeeni eroon kaikesta stressistä ja kun osasinkin nauttia lomastani. Jostain syystä tuntui kuin olisin ollut kauemminkin lomalla, ja täten töihin oli mukava palata.

Euforiset tunteet eivät himmentyneet töihinpaluun, vaan hallituksen määräämien leikkausten vuoksi. Kollegoiden kesken puhumme aina aktiivisesti ja rakentavasti yhteiskunnallisista asioista, myös niistä, jotka koskettavat sairaanhoitajia. Tässä asiassa yhteinen asenne on selkeä: hallituksen leikkaukset eivät ole hyväksyttäviä. On selvää, että kaikki eivät arvosta sairaanhoitajan ammattia sen ansaitsemalla tavalla. On todella ikävää, että sosiaalisessa mediassa joutuu lukemaan kommentteja siitä kuinka sairaanhoitajat eivät ole valmiita joustamaan työttömien puolesta. Totuus on kuitenkin se, että moni olisi joustaisi muilla tavoin, ei tasa-arvon kustannuksella.

On sunnuntain ja maanantain välinen yö ja työvuorosuunnitelman mukaisesti työ kutsuu. Potilaspaikat ovat täynnä ja hoito on elintärkeää, oikea-aikaisesti toteutettuna. Työn luonteeseen kuuluu paikallaolo ympäri vuorokauden. Sairaalamaailmaa ei voi änkeä mihin tahansa raameihin vaarantamatta potilasturvallisuutta, joka on kaikessa prioriteettimme. Hallituksen leikkaukset eivät yksinkertaisesti ota huomioon sairaalamaailman todellisuutta. Hoitotyön ammattilaisilla on ihan riittävästi argumentteja.

Jahka olen yöni valvonut, aion pe 18.9. liittyä mielenosoitukseen Helsingin Rautatientorilla. Tule sinäkin paikalle!

***

Lue myös:

• Sairaanhoitajaliiton Merja Merasto: Hallituksen leikkauslista: sopimiselle kyllä – kyykyttämiselle ei (10.9.15)
• Tehyn #EIKÄY-kampanja

Robotit korvaavat sairaanhoitajat?!

SuomiAreena järjesti Porissa keskustelutilaisuuden Robottihoitajat tulevat! Olemmeko valmiit?. Panelisteiksi tilaisuuteen oli kutsuttu Laitilan kaupungin sairaanhoitaja Jani Silvast, kansanedustaja Jaana Laitinen-Pesola, Robotics Finland -hankkeen vetäjä Cristina Andersson sekä kehittämispäällikkö ja paralympiaurheilija Katja Saarinen. Lisäksi puheenvuoronsa saivat Sairaanhoitajaliiton puheenjohtaja Merja Merasto ja Porin Perusturvan esimies Petri Jalonen.

Merja Merasto, Petri Jalonen, Jani Silvast, Cristina Andersson, Tomi Einonen, Jaana Laitinen-Pesola ja Katja Saarinen poseeraavat medialle Paro-hylkeen kanssa tilaisuuden päätteeksi.

Ketään ei varmasti yllätä, että Japani ja Etelä-Korea ovat robotiikan edelläkävijöitä. Jonkin verran yllättävää kuitenkin on se, että Suomi on niin jäljessä kaikessa kehityksessä. Suomi ei pärjää edes Pohjoismaiden välisessä vertailussa. Ruotsissa on kehitetty ääniohjattava sosiaalinen robotti, joka lukee lehtiä ja tekee käytännön töitä. Robotti myös mahdollistaa telepresenssin eli etäläsnäolon. Tanskassa on laadittu robotisaatiostrategia. Terveysteknologian käytön vähäisyys Suomessa tekee karhunpalveluksen sen viennille: kuka ostaa sitä, mihin ei itsekään usko?

Hoitotyön käytännön kannalta muutosvastarintana näyttäytyvä asenne on yksi ratkaisevista tekijöistä. Usko on uusissa sukupolvissa. Tutkimusten mukaan 80 % nuorista kokee teknologian helpottavan hoitotyötä. Yleisesti ottaen enemmistö kuitenkin haluaa kehittää saatavilla olevaa teknologiaa. Käyttöönotettavien sovellutusten on oltava mahdollisimman valmiita ja hyödyllisiä, jotta ne pääsevät tarkoitukseensa. Kenelläkään ei ole aikaa eikä halua tuijottaa tiimalasia.

Muutosvastarinnasta ei tarvita senkään kummoisempaa esimerkkiä kuin hoitotyön kirjaaminen. Itse olen 25-vuotias ja olen oppinut kollegoiden turhautumisten kautta ymmärtämään syitä muutosvastarinnan takana. Kun aloitin nykyisessä työpaikassani, jouduin opettelemaan aivan erilaisen potilastietojärjestelmän, mutta se oli suhteellisen helppoa tietoteknisen metatiedon ja -osaamisen vuoksi. Jo 10 vuoden ikäero voi vaikuttaa merkittävästi, kun ajatellaan ajankohtaa, jolloin PC:t yleistyivät kotitalouksissa. Toinen osa-alueensa on kirjaamisen sujuvuus: kynä ja paperi eivät tuota kummoisia ongelmia, mutta kymmensormijärjestelmä on huomattavasti tehokkaampi ajankäytön kannalta kuin yksisormijärjestelmä – etenkin jos joutuu katsomaan vuoroin näppäimistöä, vuoroin monitorille ilmestynyttä tekstiä. Nykytilanteessa itseäni harmittaa eniten se, että ei olla päästy todellisesti "paperittoman sairaalan" käytäntöihin kiinni, vaan junnataan välimaastossa ja virheitä syntyy.

Palatakseni vielä toiseen kappaleeseen: Hoitajat ehtivät hädin tuskin tekemään välttämättömimmän, jolloin sosiaalinen kanssakäyminen jää hyvin vähäiseksi. Tämä yhtälö aiheuttaa jatkuvasti stressiä hoitajille. Kotihoidon tilasta on viime aikoina keskusteltu paljon: hoitajat juoksevat asiakkaalta toiselle ja asiakkaan luona vietetty aika voi olla jopa hoputtamista. Työtä on enemmän kuin resursseja. Muistihäiriöinen vanhus joutuu elämään ahdistuksen kanssa, sillä hän ei muista, että joku on hänen luonaan käynyt tai milloin tämä joku on käynyt, vaikka tämä olisi vasta painanut oven kiinni perässään. Sosiaalinen robotti voisi lievittää ahdistusta ja pelkotiloja, mutta tarkemmin tuntematta kehityksen tämänhetkistä tilaa tai sosiaalisen robotin käytännön toimintaa, herää kysymys: miten muistihäiriöinen osaa hyödyntää robottia?

Esille tuotiin myös toisenlainen, fyysinen näkökulma: syöttävä robotti tukee syömiseen itse kykenemättömän henkilön itsenäisyyttä näinkin perustavanlaatuisen tarpeen osalta. Taustalla oli todellinen kokemus siitä, että toinen ihminen syöttämässä on alentavaa. Fyysisyyteen liittyy myös se, että roboteilla voitaisiin teettää raskaat, mekaaniset rutiinit, kuten nostamiset, jotka ovat riskialttiita sekä nostettavalle että nostajalle, vaikka käytössä olisikin arsenaali erilaisia apuvälineitä. Oletan, että mitä vanhemmaksi elämme, sitä huonokuntoisempia keskimäärin olemme, mutta tulevaisuudessa myös elämäntapojen epäterveellisyys tullee vaikuttamaan entistä laajemmin. Miksi emme ottaisi apua vastaan?

Saarisella oli omaan kokemukseen perustuva mielenkiintoinen näkökulma tarjottavana muutoin hoitaja- ja robotiikkalähtöiseen keskusteluun. Nykyiset proteesit ovat vielä kovin mekaanisia ja rajoittavat toimintakykyä ja liikkumismuotoja. Mekaanisuuden vuoksi eri aktiviteetit saattavat vaatia eri proteesin, ja tällöin hinta muodostuu kynnykseksi. Keskustelussa mainittu exoskeleton eli eräänlainen ulkoinen tukiranka tukee liikkumista halvaantumisenkin jälkeen. Kehitys vaatii vielä aikansa. Siinä missä sähköpyörätuolin hinta on noin 13 000 €, exoskeletonille hintaa kertyy 17 000 €. Keskustelua eriarvoistumisesta on käytävä jo alussa ja mietittävä yhteiskunnan varojen kohdentamista. Eräänlaisensa tulevaisuuden mahdollisuus lienee 4D-printtauksessa, jossa proteesi voisi kasvaa ohjelmoinnin mukaisesti, mikä toisi yksilöllisyyttä asiassa, jossa jokaisen tarve on yksilöllinen.

Lopulta pelkokuvista huolimatta on mahdotonta korvata hoitotyön ammattilaisen tietotaitoa ja inhimillistä kykyä arvioida teknologian avulla saatavaa mitattavissa olevaa dataa robotilla. Tällainen ajatus nostattaa aiheellisesti huolta niin hoitotyön ammattilaisissa kuin kaikissa meissä, jotka olemme potilaina tai asiakkaina. Alkuun käsiäänestyksen perusteella vähemmistö oli sitä mieltä, että antaisi robotin hoitaa itseään. Keskustelussa kuitenkin avattiin robotiikan merkitystä ja sen mukanaan tuomia mahdollisuuksia ja lopulta enemmistö oli sitä mieltä, että robotit ovat tervetulleita myös hoitotyön avuksi. En itsekään osannut luoda tarkempaa kuvaa kaikista robotiikan mahdollisista sovellutuksista nimenomaan hoitotyössä, mutta ehdottomasti kannatan kaikkea, mitä helpottaa työn tekemistä ja antaa aikaa sille, mikä on oleellisinta. Myös kustannustehokkuus- ja turvallisuusnäkökulmat ovat tärkeitä, kunhan ne eivät mene inhimillisyyden edelle. Robotiikkaa ihmisten vuoksi.

***

Twiittasin pari tuntia ennen keskustelutilaisuuden alkua Merjalle, joka on tullut tutuksi myös twiittisfäärissä. Kun yleisö alkoi valua ulos ja reportterit olivat melkein jo ehtineet kaapata hänet, kuljin vastavirtaan tervehtiäkseni ja vaihtaakseni edes pari sanaa Merjan kanssa, joka kyllä heti tunnisti kuka olen. Harmi, etten ehtinyt yhteisselfietä napata ajan hengen mukaisesti.

@MerjaMerasto Me näemmekin tänään Porissa 😉 #SuomiAreena

— Rayan (@rayanhamalainen) July 13, 2015

@rayanhamalainen Hei, oli tosi kva tavata! Hienoa, että tulit tapaamaan. Pidetään yhteyttä!

— Merja Merasto (@MerjaMerasto) July 13, 2015

Kiitos ja muutos

Tänään vietetään kansainvälistä sairaanhoitajien päivää. Tämän vuoden teemaksi Sairaanhoitajaliitto on valinnut kiittämisen, selittäen, että "haluamme nostaa sairaanhoitajan työn arvon keskiöön ja kiittää sairaanhoitajia arvokkaasta työstä terveyden ja hyvinvoinnin puolesta." Sosiaalisessa mediassa voi osallistua ja ilahduttaa käyttämällä tägejä #kiitos ja #1205.

Kansainvälinen sairaanhoitajien liitto (International Council of Nurses, ICN) on luonut oman julkaisunsa, joka keskittyy sairaanhoitajiin muutoksentekijöinä hoidon ja kulutehokkuuden parantamisessa. ICN määrittelee hoidon tehokkuuden tarkemmin tarkoittamaan hoitoa, jonka perusteena on käytetty tieteellistä näyttöä ja kulutehokkuudella mitataan terveyshyötyjen määrää - etenkin ennaltaehkäisevästä näkökulmasta tarkasteltuna.

Sairaanhoitajat: Voima muutokselle
Hoidon tehokkuus / Kulutehokkuus
Terveyden ja hyvinvoinnin kehittäminen

ICN listaa yleisemmän luokan haasteiksi terveydenhuollon nousevat kustannukset, yleisen terveydenhuollon puute ja sen myötä syntyvä terveyden epätasa-arvo joissakin maissa, lamanjälkeinen puute sairaanhoitajista (lue: potilasturvallisuuden vaarantuminen ja sairaanhoitajien uupumus) sekä sairaanhoitajien työttömyys. Dokumentissa käydään läpi näiden tekijöiden vaikutuksia ja muutosvaihtoehtoja, joihin voi tutustua englanniksi klikkaamalla tästä.

***

Haluan ilmaista kiitokseni kaikille sairaanhoitajille - niille, jotka ovat minua hoitaneet ja niille, joiden kanssa saan työskennellä. Ansaitsemme vaativasta työstämme kaiken kiitoksen. Viimeiset puoli vuotta ovat osoittaneet minulle työyhteisön tärkeyden. Toivonkin, että voimme yhdessä tehdä työstämme yleisesti arvostetumpaa sekä viihtyä ammattiamme vastaavissa työtehtävissä ja olla tukena toinen toisillemme.

Jaksotyöuudistus

Jaksotyöuudistuksen mukaiseen malliin siirrytään valtakunnallisesti 1.6. alkaen. Omalla työpaikallani uudistus otettiin käyttöön jo vuoden alusta. Jaksotyöuudistuksen tarkoituksena on työntekijän etu, mutta käytännön tasolla uudistus vaatii sopeutumista ja uusia ratkaisuja työvuorosuunnittelussa.

Tehyn mukaan jaksotyöuudistuksen keskeisimmät muutokset ja parannukset ovat seuraavanlaiset:

• Tuplajaksot (3+3) poistuvat. Jatkossa jakson pituus on 2, 3 tai 4 viikkoa.
  Työvuoroluetteloita voidaan edelleen suunnitella valmiiksi useita peräkkäin. 
• Lisätyö poistuu kokoaikatyötä tekeviltä, ylimääräiset tunnit ovat suoraan ylityötä.
  Vanhassa järjestelmässä lisätyötä muodostuu, jos arkipyhäjaksolla työskentelee säännöllisen työaajan yli, mutta ei ylitä ylityörajaa. Lisätyöstä maksetaan vain yksinkertainen tuntipalkka. 
• Ylityökorvaukset maksetaan nopeammin, koska työaikajakso on lyhyempi. Ennalta tiedetyn keskeytyksen taulukko poistuu, ja ennalta suunnitellun keskeytyksen arvo on aina 7 t 39 min. Aiemmin saattoi käydä niin, että ma-pe palkallisessa koulutuksessa ollut joutui työskentelemään vielä 16 tuntia lisää saadakseen listansa täyteen. 
• Muodollinen jaksotyö poistuu. Käytössä on vain yksi jaksotyöaikamuoto.
  Epäoikeudenmukaisiksi koetut keskeytysmääräykset poistuvat. Muodollista jaksotyötä 31.5.2015 saakka tekeviin sovelletaan jatkossa jaksotyömääräyksiä ja he jatkavat ns. päivätyössä. 
• Työvuoroja voi suunnitella enintään seitsemän peräkkäin. 
• Työvuorolistoja ei voi ylisuunnitella, ja aikana annetut työaikakorvaukset on sisällytettävä työvuoroluetteloon.

Ongelmalliseksi on koettu se, että kolmen viikon listaan on mahdutettava tasan 114,75 h. Tämä tuntuu vähentävän joustavaa työvuorosuunnittelua ja mahdollisuutta pidempiin vapaisiin. Työvuorosuunnittelun joustavuudessa olisi huomioitava, että hoitotyö on henkisesti ja fyysisesti raskasta työtä ja että ihmiset ovat yksilöllisiä fysiologisilta reaktioiltaan.

Työergonomiaan kuuluu työvuorojen kuormittavuuden ja työhyvinvoinnin tutkiminen. Tutkimuksissa on pitkän aikavälin tarkastelussa saatu usein subjektiivisen kokemuksen vastaisia tuloksia. Subjektiivinen kokemus tuntuu määrittelevän paljon tietyn hetken jaksamista; oman rytmin kanssa yhteensopimattomat työvuorot saavat uupumaan ja lisäävät tyytymättömyyttä.

Usein subjektiivinen tunne on se, että pidempien vapaiden eteen voisi tehdä ajoittain pitkän päivän tai useamman yön. Palautumisen saavuttaminen yhden tai kahden päivän vapaan aikana on usein mahdotonta ja palautuminen yövuoroista joka toinen viikko sitäkin vaikeampaa. Lisäksi saattaa olla, että vapaapäiville kasaantuvat kaikenlaiset kodinhoidolliset asiat. Kolmivuorotyön ohella jaksaminen voi vuoron jälkeen tai ennen vuoroa olla tavallista vähäisempää, riippuen paljolti vuorojen aikataulutuksistakin. 

Työaikalainsäädäntö antaa työvuorojen suunnittelulle karkeat raamit. Työpaikkakohtaisesti voi näiden lisäksi olla muita reunaehtoja, kunhan ne eivät ole ristiriidassa edellä mainitun ylemmän auktoriteetin kanssa. Periaatteena tulisi pitää sitä, että reunaehdot perustuvat kyseisen työpaikan yksilölliseen profiiliin ja sitä kautta tukevat työntekijöiden jaksamista työssä.

Työpaikan reunaehtojen ja jaksotyöuudistuksen yhteensovittaminen vaatinevat jonkinlaisten uusien ratkaisujen löytämistä ja kompromissien tekemistä. Toivon mukaan työpaikoilla keskustellaan näistä asioista avoimesti ja asiallisesti. Tärkeintä on lopulta työntekijöiden työhyvinvointi ja sitä kautta tehokas ja laadukas toiminta.

Lepää rauhassa

Vaarini kuoli ruokatorvisyöpään maaliskuun alussa. Odottamaton diagnoosi saatiin vain kolme kuukautta aikaisemmin, kun selviteltiin syytä ruokahaluttomuudelle ja laihtumiselle. Kaikki omaiset jäävät kaipaamaan vaariani, mutta menetys on suurin mummolleni, joka ehti olla 57 vuotta aviossa vaarini kanssa.

Sairastumisen myötä olimme yhä enemmän isovanhempieni apuna ja tukena. Perheeni koki, että eräänlaisena sisäpiirin edustajana olin hyödyksi monessa asiassa. Sanotaanhan usein, että sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmämme on monimutkainen. Läheisen sairastuessa vakavasti on varmasti entistä vaikeampaa vastaanottaa ja sisäistää kaikki neuvoja ja ohjeita. Otin mielelläni vastuun kaikista vaarini hoitoon liittyvistä asioista.

Aivan viimeisinä elinpäivinään vaarini vietiin sairaalaan. Syöpä oli vienyt voimat miehestä ja tiesimme mitä oli luvassa. Kukaan ei tiennyt, että kyse oli vain muutamasta päivästä. Kun tilanne yöllä näytti heikolta, kutsuin läheisimmän suvun paikalle ja sain itsekin jäädä vaarini rinnalle. Päivän mittaan yhä useampi ehti paikalle osittain tietämättään jättämään hyvästit. Kivuttoman rauhallinen lähtö koitti jo illalla läheisimpien läsnäollessa. Kiitos hyvästä kivunhoidosta ja armeliaasta poismenosta kuuluu kollegoilleni, jotka panostivat hoitotyön laatuun. Olen ylpeä heistä.

Näin jälkikäteen ajaltetuna saattaa olla, että oman roolin löytäminen ja siihen asettuminen oli vaikeaa. Olenko tässä sairaanhoitajana vai omaisena? Viimeisinä hetkinä läsnäolleille saatoin selittää tilanteen ammattini kautta, mutta en koe olleeni näissä tilanteissa yksinomaan ammattilaisena enkä koe tätä haitallisena. Olen tyytyväinen, että saatoin olla muiden tukena sen olematta itseltäni pois millään tavalla.

Sairaalan kappelissa mummoni ja äitini kanssa puin vaarin taksikuskin pukuun. Ennen pukemista tuli puheeksi vainajanlaitto. Sanottiin, että oman läheisen kohtaaminen kuolleena on aina eri asia kuin hoitamiensa potilaiden kohtaaminen. Ymmärrän sen, mutta itselleni oli tärkeää olla mukana tässä. Vaativa työ on pakottanut käsittelemään kuolemaa kokonaisvaltaisesti, vaikka en sitä olekaan vältellyt. Sisäistämäni myötä itselleni läheisen ihmisen kuolema oli suuremmitta vaivoitta käsiteltävissä, vaikkakaan surulta ei voi välttyä.

Vaikka tiesimme surun saapuvan,

silti toivoimme elämän voittavan.

Ei auttanut apu ihmisten,

ei rakkaus, rukous läheisten.

Vaikan elämän tahtoa ollu ois,

niin vaikea sairaus uuvutti pois.

Sinä ansaitset unen rauhaisan

ja kiitoksen kauneimman.

Vuosipäivä

Varoitus! Luvassa laittoman pitkä postaus.

Tänään tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun valmistuin sairaanhoitajaksi Satakunnan ammattikorkeakoulusta. Ajatus sairaanhoitajaksi opiskelemisesta syntyi aivan viime hetkillä ennen yhteishaun päättymistä. Päätöstäni en ole katunut, vaan päinvastoin olen kovinkin yllättynyt löytämästäni intohimosta. Lisäksi kokemukset sairaanhoitajaopiskelijana ja valmistuneena sairaanhoitajana ovat olleet elämää rikastuttavia ja myös henkilökohtaisen kasvun mahdollistajia. En ole vieläkään luopunut realistisesta idealismistani, vaikka työllä on raskaatkin puolensa. Tämänhetkisenä suunnitelmanani on vahvistaa kliinistä osaamistani. Tulevaisuudellekin on suunnitelmaa.

Tutkintotodistus

Aloitin opiskeluni syksyllä 2010 jokseenkin tietämättömänä mitä odottaa niin koulutukselta kuin omalta suhtautumiseltani. Muistan jo alkuajoilta, miten ajatusmaailmaani järisytettiin ja aloin tuntea omanlaistansa vetoa nimenomaan hoitotyöhön. Ymmärsin, että sairaanhoitaja on asiantuntija, ja läpi koulutuksen painotettiin moniammatillista yhteistyötä entisaikojen hierarkkisuuden sijaan. Vielä tutkintotodistusanomuksen laatimiseen meitä valmistaessaan tutor-opettaja joutui muistuttamaan: "Sairaanhoitajaopiskelijat rastivat usein virheellisesti valmistuvansa suorittajatasoiseen ammattiin. Muistakaa, että valmistutte asiantuntijoiksi! Insinööriopiskelijat kyllä ymmärtävät tämän automaattisesti..."

Opiskeluvuosien aikana jouduin jonkin verran hakemaan omaa paikkaani opiskeluyhteisössä ja tulevana sairaanhoitajana. Niin minulle läheiset ihmiset kuin minä itsekin olin kuvitellut opiskelevani kovin akateemisesti. Paremmin tutustuttuani kollegoihin on usein ihmetelty, miksi persoonaltaan ja kyvyiltään niin älykäs ja teoreettisesti osaava on päätynyt valitsemaan tämän ammatin. Sairaanhoitajuus on tarjonnut mielestäni minulle sopivan annoksen teoreettista ja käytännön osaamista. Viimeistään viimeisenä opiskeluvuoteni motivaationi oli huipussaan: seminaaritöistä ja esseistä pukkasi kiitettäviä, opinnäytetyöhöni keskityin hyvin perfektionistisesti (ja se kyllä palkittiin) ja syventävässä 10 viikon harjoittelussani päivystyspoliklinikalla olin omassa elementissäni.

Harjoittelukokemukseni sijoittuvat monenlaisiin eri paikkoihin: dementiahoitokoti, kehitysvammahuolto, neuvola, sisätauti-geriatrinen akuuttiosasto, koulumme palvelukeskus Soteekki, kirurgian vuodeosasto ja päiväkirurgia sekä yhteispäivystyksen päivystyspoliklinikka ja -osasto. Koulun ohella tein myös mahdollisimman paljon keikkatöitä vanhusten- ja dementiahoitokodeissa sekä opintopisteiden tarpeeksi kartuttua kesät sisätauti-geriatrisella akuuttiosastolla. Vapaapäiviä oli vaihtelevasti, sillä onhan opiskelijabudjetilla Suomessa vaikea elää. Keikkatöistä sain ehkä hieman vajaan tonnin kuukaudessa. Opiskelun ja työnteon yhdistelmän sain pidettyä tasapainossa enkä koe liikaa rasittuneeni tästä.

Voiko ihanampaa olla: Yökkö kirjaa ja hoivakodin kissa kehrää sylissä.

Viime maanantaina vierailin opiskelupaikkakunnallani ja samalla kävin SAMKin kampuksella kertomassa kuulumisia muutamalle entiselle opettajalleni. He olivat kaikki kolme kovin iloisia vierailustani, ja vaikka valmistumisestani on ehtinyt vierähtää vasta vuosi, näistä yhdenkin opettajan kanssa jutellen vierähti tunti. Tutor-opettajani ainakin huokaisi helpotuksesta sanoessaan vitsailevaan sävyyn: "Ehkä olemme jossain onnistuneet [opettajina ja oppilaitoksena]."

Näin jälkikäteen ajateltuna ja muihin vertailtuna koen, että olen saanut ihan hyvät - monipuoliset ja ajantasaiset - eväät SAMKista. Kurjaahan se on, että koulutuksen resursseista tingitään jatkuvasti ja koulutuksen modernisoitumisen nimissä keksitään jos minkälaista virtuaaliopetusta. Totuus on kuitenkin se, että suurin osa nuorista ei pidä tästä kehityssuunnasta, joka sysää yhä enemmän vastuuta opiskelijalle ja luokkahuoneen ulkopuolelle. Sairaanhoitaja joutuu työssään moniin monin eri tavoin vaativiin sosiaalisiin tilanteisiin ja toimii jatkuvasti moniammatillisessa yhteistyössä. Miten toteutuu sosiaalinen kehittyminen, ryhmäytyminen ja ajatustenvaihto? Mitä tapahtuu opiskelijan motivaatiolle ilman ryhmän luomaa (hyödyllistä) painetta ja ilman ryhmän tukea? Kuka jaksaa keskittyä digitaaliseen materiaaliin? Onko varmistettu, että opiskelijoilla on kykyä hakea tietoa tarkoituksenmukaisista lähteistä ja kriittisesti tarkastella ja arvioida lähteiden luotettavuutta?

Kliininen hoitotyö -kirjan kimpussa

Ryhmäni oli siitä onnellisessa asemassa, että ongelmaperusteisena oppimisena (PBL) toteutettiin vain osa opinnoista. Monien jakama kokemus oli epävarmuuden tunne tiedollisesta osaamisestaan viimeistään siinä vaiheessa, kun siirryttiin harjoitteluun soveltamaan opittua. Yhtenä ongelma näkisin myös tiedonhaku- ja tiedonkäsittelytaitojen puutteellisuuden (johtuu se sitten mistä vain). Yhteisiä tehtävänpurkutuokioita varten koostetut raportit olivat kovin usein leikkaa ja liimaa -tekniikalla toteutettuja ja väkisinkin miettii kuinka paljon kyseisestä sisällöstä on käyty ajatuksella läpi. Ehkä ongelmaperusteisella oppimisella on hyvät tarkoituksensa, mutta se jäi toteutumatta optimaalisella tasolla.

Luentotyyppisestä opetuksesta tunnuttiin saavan enemmän irti. Luennon perustana toimiva diaesitys tai muu materiaali vaatii opettajalta panostusta ja tietojen päivittämistä myös työkokemuksen kautta. Kokenut sairaanhoitaja voi olla paras mentori. Niin kirurgisen kuin mielenterveyshoitotyön osalta nousee mieleen pari oikein erinomaista asiantuntijamaiseen opetukseen persoonallaan väriä tuonutta opettajaa. Lopulta huumori pitää mielenkiintoakin yllä eri tavalla kuin monotoninen luennointi.

Monet varmasti vastustavat ajatustani siitä, että sairaanhoitajaopinnot saisivat Suomessakin sisältää enemmän kirjallista työskentelyä, jonka kautta tieteellinenkin puoli vahvistuisi hoitotyössä ja yksilön ajattelussa. Näyttöön perustuvan hoitotyön hyväksyminen osaksi hoitotyötä ja sen hyödyntäminen tuntuvat olevan paljolti tästä tieteellisen puolen ymmärryksestä kiinni. Hoitotyö on monitieteellistä osaamista vaativaa ja sitä ollaan maailmanlaajuisesti kovaa vauhtia kehittämässä siihen suuntaan, että kaikelle toiminnalle on oltava tieteellinen perustelu. Toisiko se myös enemmän arvostusta hoitotyötä ja sairaanhoitajuutta kohtaan?

En väitä, etteikö Suomessa sairaanhoitajakoulutus valmistaisi kansainvälisesti kilpailukykyisiä ammattilaisia. Sosiaalisen median kautta olen ollut jo pidempään yhteydessä eri puolilla maailmaa vaikuttaviin sairaanhoitajaopiskelijoihin ja sairaanhoitajiin ja vertaillut koulutusta, kokemuksia, ajatuksia ja käytäntöä. Ehkä eniten olen tutustunut Yhdysvaltojen järjestelmään, vaikka sanottakoon, että koulutus ja vaatimukset siellä vaihtelevatkin osavaltioittain ja siellä valmistutaan joiltakin osin laajempaan tehtävänkuvaan ja keskitytään enemmän nimenomaan sairaanhoitajan tehtäviin kuin Suomessa.

Kirjallisten töiden kautta koulutus on heidän kokemanaan myös melko raadollista. Hoitosuunnitelmien laatiminen on suht keskeisessä osassa etenkin kliinisten harjoittelujen aikana. Harjoitus tehnee mestarin. Jotenkin koen, että jenkkikollegat, myös opiskelijat, osaavat hyvin selkeästi ja kokonaisvaltaisesti perustella kaiken hoidollisesta näkökulmasta. Mikseivät suomalaisetkin, jotenkin vain oma kokemukseni koulutuksessa on jäänyt vertailussa hieman epäjärjestelmällisemmäksi ja vaillinaisemmaksi, mutta olen pyrkinyt itse ottamaan oppia muilta.

Eräs opettajistani kommentoi, että syynä tähän ilmiöön kokonaisvaltaisesti on Suomessa se, että hoitotyössä ei ole vielä riittävästi professoreja nostamaan sairaanhoitajakoulutuksen statusta tieteelliselle yliopistotasolle. Ymmärrän kyllä, miten tämä saisi potentiaalisia opiskelijoita kääntämään selkänsä mahdollisuudelle opiskella sairaanhoitajaksi, mikä ei tietenkään ole tarkoituksenmukaista. Sanottakoon, että itse en ole tämän tarkemmin tutustunut tähän asiaan tai siihen, mitä muutoksia on luultavasti tulossa.

Opinnäytetyö on pilkunviilaajan unelma...

Opinnäytetyönäni toteutin työelämälähtöisen projektin Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle. Projekti ja sen tuotos saivat innoituksensa paljolti STM:n antaman päivystysasetuksen pohjilta. Päivystysasetuksen tarkoituksena on yhtenäistää käytäntöjä laadun ja turvallisuuden näkökulmasta. Työryhmän raportissa käydään tarkemmin läpi päivystyspalveluiden nykytilannetta ja siihen tarvittavia muutoksia. Ongelmia esiintyy niin potilaiden päivystyspalveluiden tarkoituksenmukaisessa käytössä kuin terveydenhuoltojärjestelmän rakenteellisina puutteina, joiden vuoksi potilaat siirretään päivystyksen vastuulle. Opinnäytetyöni tiivistelmä lainattuna:

Opinnäytetyö toteutettiin työelämälähtöisenä projektina, jonka toimeksiantajana oli Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka. Projektin tarkoituksena oli edistää potilaiden tarkoituksenmukaista päivystyspoliklinikkapalveluiden käyttöä Satakunnan keskussairaalassa ja siten lisätä potilaiden tietoutta hoidon kiireellisyydestä. Opinnäytetyön tavoitteena oli tarkastella päivystyspoliklinikalla tapahtuvan hoidon kiireellisyysarviota teorian avulla, suunnitella, toteuttaa ja arvioida päivystyksellisen hoidon potilasohje Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle sekä kehittää potilaiden tiedonsaantia kyseisen sairaalan päivystyspoliklinikalla potilasohjeen avulla. Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka jakaa potilasohjetta edelleen Satakunnan alueen asukkaiden saataville, kuten terveyskeskuksiin. 

Projektin teoreettisina lähtökohtina toimivat päivystyshoidon kannalta oleelliset käsitteet. Teoriaosassa käsiteltiin päivystyspoliklinikkaa ja hoidon kiireellisyysarviota sekä potilasohjeen kriteereitä. Projektin tuotoksena laadittiin potilasohje teorian pohjalta. Potilasohje sisältää kiireellisen ja kiireettömän hoidon määrittelyä sekä näihin liittyviä toimintaohjeita, tietoa päivystyksen puhelinneuvonnasta sekä Satakunnan sairaanhoitopiirin alueen terveysasemien yhteystiedot. Lisäksi potilasohjeessa mainittiin internetin Terveyskirjasto luotettavana terveystiedon lähteenä. 

Potilasohjeen arviointi tapahtui kyselylomakkeiden avulla. Kyselyyn vastasi 10 Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikan sairaanhoitajaa tai lääkintävahtimestaria. Kyselylomakeanalyysin perusteella potilasohjeen kokonaisvaltaisesta toteutuksesta saatiin keskiarvoksi 3,4 asteikolla 1 (erittäin huono) – 4 (erittäin hyvä). 

Opinnäytetyön aihe oli ajankohtainen, koska Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikka on siirtynyt yhteispäivystystoimintamalliin vuoden 2011 alussa. Tämä on lisännyt potilasmääriä etenkin yleislääketieteen päivystyksen puolella. Vuonna 2013 Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalle tehtiin tilastojen mukaan yhteensä 64 000 käyntiä. Lisäksi koko Suomessa päivystyksen käsite on ollut epäselvä vuosikymmenien ajan. Päivystysten ruuhkautuminen vaarantaa potilasturvallisuuden ja kustannukset päivystyshoidosta tulevat kunnille kalliimmaksi kuin terveyskeskuksessa annettava hoito.

Tuotoksena syntyi Päivystyshoidon potilasohje, jota painettiin 128 000 kpl ja jaettiin Satakunnan alueella osoitteettomassa jakelussa Vinkkeli-lehdessä. (Huh heijaa, nyt huomasin ärsyttäviä taittovaiheessa syntyneitä tavutusvirheitä...) Potilasohjeeseen tehtiin vielä pieniä muutoksia Vinkkelin julkaisun jälkeen.

Seminaarin jälkeen odottelin virallista valmistumispäivää, joka oli 31. tammikuuta. Valmistumisen jälkeen tein kuntoutusosastolla parin viikon sijaisuuden. Kuumeisesti osastonhoitajan kanssa odotimme Valviran laillistamispäätöstä, joka lopulta saapui ennen työsuhteen alkamista. Kuntoutusosastolla pääsin nauttimaan hoitotyöstä, josta sekä potilaat että hoitajat olivat erityisen tyytyväisiä.

Tyytyväisen potilaan tilaustyönä teettämä kakku
kiitokseksi sairaan hyville hoitajille

Tämän kaksiviikkoisen jälkeen olin viisi viikkoa työttömänä, kunnes pääsin tutulle sisätautiosastolle maaliskuun loppupuolella. Oli helppoa, kun tunsi osaston henkilökunnan ja tiesi osaston toimintatavat ja päivärytmin. Nyt oli vain vahvistettava tietotaidollista osaamista ja kehityttävä entisestään sairaanhoitajan roolissa. Uutena asiana tuli iv-luvan myöntäminen ja suonensisäisen neste- ja lääkehoidon toteuttaminen. Osaston työtehtävien järjestelyistä johtuen sain tämän luvan myötä osallistua myös lääkärinkierroille ja moniammatillisiin kuntoutuspalavereihin hoitotyön edustajana, kirjata hoitosuunnitelmia ja pitää iltavuorolle pitkän raportin. Nämä neljä asiaa tarjosivat mahdollisuuden kehittyä.

Kesä oli kuuma. Kuumuuden yhteydessä mieleen nousee potilas, jonka haavahoito oli vaativaa ja aikaavievää (valehtelematta kaksi tuntia). Panssarinomaisen suojavaatetuksen lisäksi oli pukeuduttava kaikkiin suojatamineisiin ja astuttava ilmastoimattomaan eristyshuoneeseen. Eniten tässä kävi sääliksi potilasta. Kesän lopulla osasto alkoi pikku hiljaa tyhjentyä muuttoa ja alkavaa remonttia varten (lue YLEn uutisartikkeli Porin älysairaalasta, julkaistu 27.1.15). Luonnollisesti työtilanne lopahti kesän jälkeen ja ajan myötä työttömyys alkoi painaa mieltä.

Marraskuussa osallistuin Fiocan järjestämään kaksipäiväiseen koulutusseminaariin Tampereella. (Pahoitteluni, sillä syystä jos toisesta en ole vieläkään vastoin lupauksiani saanut viimeisteltyä tätä koskevaa postausta.) Koulutus oli otsikoitu Kliininen osaaja: Tunnista ja toimi! ja sen aihesisältöjä olivat: verensiirrot, henkeä uhkaava epilepsia, AVH, ABCDE - potilaan tilan ensiarviointi ja potilaan systemaattinen tutkiminen, MEWS - tunnista potilaan tilan muutokset ajoissa, ISBAR - raportoi tehokkaasti, MAPA - haastavan käytöksen ennakointi ja välttäminen, EKG:n rytmihäiriöt ja niiden tulkinta sekä haastavat haavanhoidot.

Lopulta mietin koulutuksen jälkeen: Olinko liian vastavalmistunut ja oikeat, ajantasaiset opit saanut, kun moni asia oli lähinnä kertausta? Ehkä siitäkin syystä innostuin erityisesti Minna Kemppaisen osuuksista, jotka käsittelivät aivoverenkiertohäiriöitä sekä EKG:n rytmihäiriöitä ja niiden tulkintaa. Ne olivat aiheita, joihin aika ei riitä sairaanhoitajan peruskoulutuksessa. Harmi vain, että tämänkään koulutuksen puitteissa ei aika riittänyt, vaikka paljon ehdimmekin käydä läpi ymmärrettävästi, ja Kemppaisen tyyliin, tiiviskin paketti oli äärimmäisen opettavaista.

Hieman ennen tätä koulutusta olin ehtinyt aloittaa uudessa työpaikassa uudessa kaupungissa. Kesälomien jälkeen ja laman takia työllisyystilanne oli synkistynyt ja ennen muuttoani ehdin olla 10 viikkoa työttömänä. Toimettomuutta oli vaikea sietää. Kävin työhaastattelussa, sain työpaikan, pakkasin kaiken omaisuuteni kahden viikon varoitusajalla ja ajoin Hertzin autolla kolmetuntisen muuttomatkan. Muuttokuluiksi muodostuivat lopulta vain auton vuokra ja bensa, mikä sopi erinomaisesti senhetkiseen taloudelliseen tilanteeseen.

Joulun pyhät tyytyväisenä töissä

Uudessa työpaikassa on alusta alkaen painotettu riittävää perehdytystä. Osaston ilmapiirin vuoksi on ollut helppo sopeutua mukaan joukkoon ja olla avoimesti oma itsensä. Epäröinti tai kysymyksetkään eivät ole aiheuttaneet päänvaivaa, kun kollegat ovat valmiita neuvomaan ja auttamaan. Erityisesti yksilövastuinen hoitotyö ja kiireenhallinta delegoimisineen vaativat vielä sopeutumista ja opettelua, mutta koen kaikin puolin päässeeni jyvälle työstäni tällä osastolla. Itselleni uuden potilasjärjestelmän olen sisäistänyt nopeasti, lienee metatiedollakin osuutensa, ja muut jopa pyytävät minulta opastusta.

Tähän väliin kerron ainakin omaa sydäntäni lämmittävän esimerkin, joka mielestäni hyvin kuvastaa osaston ilmapiiriä: Olin yövuorossa erään kokeenemman sairaanhoitajan kanssa. Hän pähkäili potilastietojärjestelmän kanssa jotain, mutta rohkeasti kysyi neuvoa. Lopulta hän sanoi: "Onpa hienoa, että kokeneemmat ja nuoremmat voivat näin toimia yhdessä. Sinä opetat minua tietoteknisissä asioissa ja minä taas pystyn opettamaan kokemukseni kautta kliinistä osaamista." Olisihan voinut käydä niinkin, että nuori hoitaja nähdään uhkana ja ylimielisenä. Tämä vastavuoroisuus ja sen tiedostaminen työyhteisössä, myös sanoin, on mielestäni ollut upeaa.

Potilastietojärjestelmään, sen erilaisuuteen ja työpaikalle ominaisen hoitotyön kannalta tarkoituksenmukaiseen kirjaamiseen liittyen olen tunnustellut ja hiljalleen etsinyt sopivaa tapaa kirjata, jotta mm. raportointi ja hoidon jatkuvuus olisivat mahdollisimman optimaalista. Lisäksi oma osansa kaikessa tässä oppimisessa ovat hoitotyön tietotaidollisen ja kliinisen osaamisen vahvistaminen. Kaikessa olen oppinut antamaan itselleni armoa ja aikaa, sitenhän sitä paremmin sisäistää ja oppii. Perehdytyskeskustelussa osastonhoitajakin viittasi tutkimustuloksiin, joiden mukaan uusi työntekijä, uusi sairaanhoitaja käy läpi tietyt vaiheet perehtyjästä aina asiantuntijaan, joten tässä sitä ollaan parisenkin vuotta perehtyjänä.

Tällä hetkellä tavoitteenani on vahvistaa kliinistä osaamistani, ja nykyinen työpaikkani on tämän kannalta erinomainen mahdollisuus. Potilaita, oireita ja sairauksia on laidasta laitaan eikä ainakaan sen puolesta pitäisi olla koskaan tylsää oppimisen ja kehittymisen näkökulmasta. Kun on tottunut hyvin konkreettisiin tavoitteisiin, tuntuu oudolta, että nyt ne ovat jollakin tapaa vaikeammin määriteltävissä tai rajattavissa. Vaatinee opettelua elää tässä hetkessä. Tulevaisuuden suhteen olen pohtinut lähinnä kliinistä asiantuntijuutta ja suurella todennäköisyydellä myös työtä ulkomailla. Aika näyttää kiinnostuksen ja menestyksen. Siitä olen tyytyväinen, että tällä hetkellä on kovin hyvä olla ammatillisessa mielessä.

Älä hätäänny, mä kyllä handlaan tilanteen kuin tilanteen

Huomaan kasvaneeni sairaanhoitajana monessa suhteessa. Kokemus ja toistot, sairauksineen ja oireineen monenlaisten potilaiden kohtaaminen ja hoitaminen, onnistumisen kokemukset sekä erilaisten työtapojen havainnointi ja soveltaminen ovat opettaneet paljon itsenäisyyttä, vahvistaneet ammatti-identiteettiä, itsetuntoa ja luottamusta omaan osaamiseen, auttaneet löytämään aina uudestaan ja uudestaan itselle sopivinta toimintatapaa ja ennen kaikkea luoneet tunteen siitä, että olen löytänyt edes osittain oman paikkani tästä maailmasta, tehdessäni hoitotyötä täydestä sydämestäni.