17.3.2016

27.2.2016

Luokkayhteiskunta

Suomen valtion velkaantumisen ehkäisemiseksi hallitus aikoo leikata opiskelijoiden saamista tuista neljänneksen ja siten velkauttaa sen sijaan opiskelijat. Suunnitelma on epätasa-arvoisuutta lisäävä ja heikentää suomalaista osaamista, kun kaikkea potentiaalia ei hyödynnetä (mm. lahjakkaat vähävaraiset).

Opiskelin sairaanhoitajaksi vuosina 2010-2014, joten opintojeni päättymisestä tuli kuukausi sitten kuluneeksi tasan kaksi vuotta. Opintojen ohella tein kaiken liikenevän ajan keikkaa eri paikoissa. Onnekseni hoitotyön opiskelijoilla oli ainakin vielä silloin hyvät mahdollisuudet tehdä töitä toisin kuin monien muiden alojen opiskelijoilla tai muutoin työmarkkinoilla. Työstä saatu korvauskaan ei ollut huonoimmasta päästä, suhteellisesti. Itse oli huolehdittava, ettei ylitä Kelan asettamia tulorajoja, mikä on absurdi rajoite niille, joilla ei ole omaisuutta nimissään.

Opintorahasta ja asumislisästä huolimatta jouduin pakon edessä turvautumaan opintolainaan, jota maksan edelleen. Autolainan sain sentään suoritettua pari kuukautta sitten. Tämän lainavertailun perusteella lienee selvää kumpi maksoi enemmän, koulutus vai auto. Olen sitä paitsi ihminen, joka ei hyväksy nykymallin lainoja eettisistä syistä, joten alistuminen pakkoon tuntui katkeralta, kun elämä ei ollut ehtinyt vielä edes alkaa.

Yksinhuoltajaäidilläni, joka yhä kärsii 11 vuotta sitten tapahtuneen vakavan kirurgisen hoitovirheen seurauksista, ei todellakaan ollut varaa tukea taloudellisesti. Arvostan äitiäni, hänen sisukasta asennettaan ja kaikkea mitä hän on tehnyt vuokseni enkä missään nimessä valita tilanteestani.

En kuitenkaan ymmärrä hallituksen (epä)logiikkaa leikata täysin vääristä kohteista. Tavoite kohentaa taloutta ja keinot sen toteuttamiseksi ovat täysin ristiriitaisia keskenään, jopa niin, että talous vain heikkenee ja suurin osa yhteiskunnasta kurjistuu. Koulutuksen epätasa-arvoisuus ei kuulu Suomen periaatteisiin ja arvoihin. Jos opiskeluni sijoittuisi näiden tulevaisuuden uhkakuvien todellisuuteen, en varmaankaan saisi mahdollisuutta opiskella ja tehdä työtä, jota omalla tavallaan rakastan.

16.2.2016

Verenluovutus


Sairaanhoitajana pääsee näkemään hyvinkin vakavia tapauksia, joissa verensiirto pelastaa ihmishengen kaikkien muiden toimien lisäksi. Vapaapäivänäni en miettinyt kahdesti, kun SPR:n Veripalvelu ilmoitti veritarpeesta kutsuen luovuttajia kaikista veriryhmistä. Olen luovuttanut verta nyt neljä kertaa.

SPR on etenkin viime aikoina saanut kritiikkiä osallistuessaan turvapaikanhakijoiden vastaanottamiseen. Tällä kertaa sama epäluottamus ulotettiin some-keskustelussa perusteitta myös verenluovutukseen. Väitettiin, että SPR tekee vapaaehtoisten luovuttajien verellä bisnestä ja että verta myydään sekä yksityisille että ulkomaille silmät kiiluen.

Ainakin Suomessa pidetään tärkeänä, että verenluovutus on vapaaehtoista, koska tavarasta maksaminen voisi johtaa samanlaisiin riskeihin kuin pimeillä elinmarkkinoilla. Sen sijaan on todellakin ymmärrettävää, että Veripalvelu laskuttaa sairaaloita saadakseen katettua toimintansa kulut. Ulkomaille viedään tai ulkomailta tuodaan harvinaisia verituotteita tarpeen mukaan, kaikki potilaan hyväksi.

12.2.2016

D niin kuin delirium ja diatsepaami

Hoitotyössä interventioiden oikea-aikaisuus voi toisinaan olla elintärkeää, toisinaan se säästää turhalta kärsimykseltä (potilas) ja turhalta työltä (hoitaja). Hoitajalla on oltava tietotaitoa erilaisista sairauksista ja kokemusta hoitotyön käytännöstä voidakseen ennakoida ja varautua potilaan tilan muutoksiin. Näyttöön perustuvilla prosessikuvauksilla ja yhdessä sovituilla esim. osastokohtaisilla hoitoprotokollilla pyritään edistämään hoidon laatua ja tasa-arvoisuutta.

Mitä tulee vaaleanpunaisiin elefantteihin, ei pidä luottaa potilaan näennäisen hyvään ulkoiseen vointiin. On erotettava toisistaan krapula ja delirium, joka on sairaalahoitoa vaativa ja hengenvaarallinen tila, vaikka alkometri näyttääkin nollaa. Kun rankka juominen on loppunut kuin seinään, alkuun vain vähän tutiseva ja ihan asiallinen potilas saattaa lyhyessäkin ajassa muuttua sekavaksi, levottomaksi ja aggressiiviseksi ja alkaa nähdä ja kuulla harhoja.

Potilaan kärsimystä – kyseessähän on aivomyrsky – vähentää ennakoiva ja oikea-aikaisesti aloitettu ns. diatsepaamiloudaus eli kyllästyshoito. Lääkkeen kanssa ei tarvitse kitsastella. Kun tätä rauhoittavaa tavallisesti määrätään 5 mg tai 10 mg kerran pari päivässä, deliriumpotilas voi tarvita 20 mg per tunti jopa 250 mg saakka. Tavoitteena on saada potilas nukahtamaan. Uni tekee hyvää.

Hoitajan on ymmärrettävä lääkeintervention tärkeys jo siinä vaiheessa, kun deliriumpotilas ei vielä oireile pahemmin. On kuitenkin yleinen virhe lykätä lääkehoidon aloittamista, kunnes sekavuus alkaa todella näyttäytyä tai antaa lääkettä liian vähän tai liian harvoin. Diatsepaamin lisäksi voidaan hyödyntää muitakin lääkkeitä, mutta lopulta potilas voi vaatia valvontahoitoa sedatoivan deksmedetomidiini-infuusion aloittamiseksi.

28.1.2016

Vaaleanpunaiset elefantit

Tekstin tarkoituksena on vain tosiasiallisesti kertoa sairaanhoitajan kokemuksista, 
sellaisesta, mitä maallikot harvemmin näkevät tai ymmärtävät.

Oli epäselvää miksi potilas oli kaatunut ja lyönyt päänsä kotonaan. Potilas antoi selitykseksi selkävaivansa, jonka vuoksi jalat pettivät alta ylösnoustessa. Kliinisen havainnoinnin perusteella heräsi epäilys, että taustalla on jotain muutakin, ja laboratoriotutkimukset osoittivat mm. maksa-arvojen olevan epänormaalit. Potilas kielsi toistuvasti alkoholinkäytön vedoten sympatiaan puolisoaan kohtaan, joka oli joutunut luopumaan alkoholista. Puoliso oli täysin tietämätön potilaan mahdollisesta alkoholiongelmasta, mutta oli kotona löytänyt viinipullon vaatekaapista. Ymmärrettävästi puolison oli vaikeaa sulattaa kaikkea, etenkin sen jälkeen, kun potilas oli seurannassa kouristanut ja muuttunut sekavaksi alkoholin vieroitusoireena.

Toisen potilaan sisko oli huolissaan potilaan jätettyä vastaamatta puhelimeen useamman päivän ajan. Vaikeasti sairas sisko kokosi voimansa ja löysi veljensä istumassa pimeässä huoneessa ties kuinka monetta päivää, virtsat ja ulosteet allaan, hokien jotain epämääräistä. Sairaalassa tarvittiin kymmenisen ihmistä vartijat mukaan lukien pitämään potilasta aloillaan, kun alkoholin aiheuttama delirium sai tämän isokokoisen potilaan käyttäytymään väkivaltaisesti. "Murhaan ja raiskaan teidät kaikki ja teidän äitinne!" Sinä hetkenä opin, että sairaanhoitajilla ei ole lainsuojaa niin kuin lääkäreillä, vartijoilla ja poliiseilla, vaikka hoitajat ovat potilaan rinnalla ympäri vuorokauden. On siis parempi pysyä kaukana kuin uhmata väkivallan uhkaa.

***

Alkoholi on suuri ongelma Suomessa. Usein sen haittavaikutuksille naureskellaan ja ongelmia katsotaan läpi sormien. Rikolliset saavat anteeksi, koska rikosta ei pidetä yhtä tahallisena ja harkittuna kuin selvinpäin tehtyä rikosta. Joka juhannus varoitetaan hukkumiskuolemista ja julkistetaan tilastot. Maanantaiaamun krapulassa ja pahoinvoivana jättäydytään pois töistä. Ei pari olutta päivässä haitaksi ole...

Vieroitusoireet ja muut haittavaikutukset voivat kehittyä myös lyhytkestoisen liikakäytön seurauksena. Useammin kuin harvoin ihminen valehtelee itselleen sekä hoitajalleen ja lääkärilleen arvioidessaan käyttämäänsä alkoholimäärää.

Alkoholin liikakäytön jälkeiset vieroitusoireet vaativat sairaalahoitoa. Delirium tremens eli kansankielisesti juoppohulluus ei ole vain kertomus historiasta tai kohtaus ns. suomalaisesta elokuvasta, vaan se on todellisinta totta nykyaikana. Alkoholin aiheuttama delirium on hengenvaarallinen tila, sillä hoitamattomana 20 % ja hoidettunakin 5-10 % potilaista kuolee.

Tämän deliriumin seurauksena aivoissa riehuu taukoamatta valtava myrsky. Potilas on sekava ja harhaluuloinen, ei tiedosta aikaa, paikkaa tai itseäänkään ja aistii näkö-, kuulo- ja kosketusharhoja. Nämä psyykkiset oireet voivat tehdä potilaasta levottoman ja kiihtyneen, sanallisesti ja fyysisesti väkivaltaisen. Somaattisesti potilaalla voi olla rytmihäiriöitä, syke on nopeutunut ja verenpaine on koholla, potilas hikoilee, keho on kuivunut, potilas voi ajautua hengitysvajaukseen tai potilas voi kouristaa. Deliriumiin liittyy usein myös keuhkokuume ruoan tai jonkin muun vieraan aineen keuhkoihin hengittämisen vuoksi. Hoitojakso voi kestää jopa kuukauden päivät tehostetussa hoidossa.

***

Sairaanhoitajana on ollut ikävä havaita miten suuri ja monimutkainen ongelma alkoholi on. En tiedä miten suhtautuisin alkoholismiin, etenkin kun palapeliin vaikuttaa niin moni asia. Onko se todella sairaus? Onko se valintakysymys? Entä ihmiset, joiden lapsuuden perhe ei ole antanut hyvää mallia elämälle, ovatko he olosuhteidensa vankeja? Miten yhteiskuntamme kulttuuri ja sosiaalinen näkökulma vaikuttavat tässä kohdin yksilön terveyteen? Miksi ihmiset juovat alkoholia – oman henkensä uhalla?

Suurella osalla potilaista alkoholi on vaikuttanut suorasti tai epäsuorasti siihen syyhyn, miksi he ovat hakeutuneet tai joutuneet sairaalaan. Vatsakipu, verioksentelu, aivotärähdys, aivoverenvuoto, murtuma, diabeteksen paheneminen,... Emme kuitenkaan voi alkaa erotella itseaiheutettuja sairauksia ja oireita, koska yleisellä tasolla rajat ovat häilyviä ja koska yhtä lailla hoidontarve on ilmeinen. 

Tietyllä tapaa sairaanhoitajissa ja lääkäreissä ja muissakin ammattilaisissa herää ristiriitaisia tunteita, etenkin silloin kun sama potilas joutuu sairaalaan kerta toisensa jälkeen samasta syystä. Lienee kyseessä myös jonkinlainen riittämättömyyden tunne, vaikka kukaan tuskin kuvitteleekaan pelastavansa koko maailman. Ammatillisuutta on hoitaa potilaansa hyvin huolimatta kaikesta mikä voisi saada haluta tekemään toisin.

31.12.2015

Manipuloinnin keinot*

Työssäni kohtaan useimmiten todella sairaita potilaita. Huolimatta voimakkaasta kivusta ja muista vakavista oireista, ei ole tavatonta, että potilas vähättelee tarpeitaan tai jopa kieltäytyy lääke- tai muusta hoidosta. Tilanteet herättävät ristiriitaisia tunteita hoitajassa, jonka roolina on auttaa, kun potilas on ensin apua pyytänyt. Ovatko vähättely ja kieltäytyminen ehkä myös turhautumista liiallisen kärsimättömään elämään, jossa ei haluta ottaa vastuuta?

Sillä toisaaltahan aikaamme leimaa medikalisaatio, tarve määrätä ja käyttää lääkkeitä, kun niitä ei todellisuudessa tai välttämättä tarvittaisi. Medikalisaatiolla on monenlaisia seurauksia: Ruotsissa parasetamolin myynti ruokakaupoissa lopetettiin maksavaurioiden lisääntymisen myötä, Helsingin Sanomat vertaa antibioottien tehon katoamista ilmastonmuutokseen ja Tiede-lehti terrorismiin, ja vuonna 2013 masennuslääkkeitä korvattiin 428 200 henkilölle. Lisäksi diagnoosijärjestelmien uudistuksia tai niiden ehdotuksia on kritisoitu tavallisten tunteiden luokittelemisesta häiriöiksi.

Päätöksenteossa roolinsa on myös kaikinpuolin ähkyilevällä tietoyhteiskunnallamme, jossa myös terveydenlukutaito on vaihtelevaa. Kun yhtälöön lisätään sairastumisen myötä syntynyt epävarmuus, tiedon vastaanottaminen ja käsittely saattaa vaikeutua olennaisesti. Tällöin jopa tunteisiin vetoavat, mutta epätieteelliset ja yhden yksilön kokemuksiin perustuvat kauhutarinat saavat huomiota. Niiden avulla saatetaan argumentoida terveydenhuollon ammattilaisten tietotaitoa vastaan ja kieltäydytään rutiininomaisimmista ja siten turvallisimmista hoidoista. Pelko on ylivoimaista.

Monet asiat vaikuttavat olevan ristiriidassa keskenään, mutta tietoa on osattava myös käsitellä hyötyäkseen siitä. Usein oireita tulkitsevat nettisivustot ehdottavat turhan helposti vakavia diagnooseja. Terveydenhuolto saakin jatkuvasti kritiikkiä, kun asiakkaan tai potilaan ennakko-odotukset tai vaatimukset eivät toteudu.

Sairaanhoitajalla onkin velvollisuus suunnitella ja toteuttaa potilaan hoitoa näyttöön perustuvan tiedon avulla. Avoimen vuorovaikutuksen keinoin voi saavuttaa potilaan luottamuksen, ja sitä myötä potilas on valmiimpi kuuntelemaan ammatillista näkemystä ja ottamaan sen vakavammin harkintaansa. Toisinaan luottamuksen lisäksi on erityinen tarve luoda rajoja ja turvallisuutta.

Huolimatta kaikista pyrkimyksistämme ja siitä, että luotettava tieteellinen näyttö on perusteltua, potilas saattaa kieltäytyä, itsemääräämisoikeutensa turvin.

* Huom! Sairaanhoitajan tehtävänä ei ole manipuloida asiakkaitaan tai potilaitaan. Tekstin tarkoituksena on kuvata sairaanhoitajan roolia alalle spesifin tiedon välittäjänä sekä olennaisen ja tarpeellisen tiedon rajaajana potilaan informoidun päätöksenteon tueksi.

10.11.2015

Pirulliset painehaavat

Hoitotyön tutkimussäätiö Hotus on lokakuussa 2015 julkaissut suosituksen painehaavojen ehkäisystä ja tunnistamisesta. Alustukseksi tälle postaukselle nostan esiin kaksi tärkeää pointtia tuosta suosituksesta: vaikutukset potilaan terveydelle, mutta myös taloudelliset vaikutukset koko yhteiskunnalle.
Painehaava aiheuttaa potilaalle kipua ja kärsimyksiä, heikentää toimintakykyä ja huonontaa elämänlaatua. Sen komplikaatioina voivat olla muun muassa haavainfektio, sepsis ja pahimmillaan kuolemanvaara. Painehaavan hoito on pitkäkestoista pidentäen sairaalassaoloaikaa. Yli puolet (60 %) painehaavoista jää terveydenhuollossa havaitsematta. Toisaalta painehaavaa ei osata tunnistaa ja se saatetaan sekoittaa esimerkiksi inkontinenssin aiheuttamaan ihovaurioon. 
Painehaavojen esiintyvyys vaihtelee eri maissa. Suomessa painehaavoja arvioidaan syntyvän vuosittain 55 000–85 000 potilaalle. Näiden aiheuttamat suorat kustannukset ovat noin 420 milj. €, mikä on 2-3 % terveydenhuollon kuluista. Kustannuksista yli puolet on henkilöstökuluja ja noin 20 % tarvikekuluja. Painehaavojen ehkäisykustannukset ovat vain kymmenesosa niiden aiheuttamista hoitokustannuksista.
Potilaan kokemus ja tarpeet eivät saisi jäädä toissijaisiksi kustannuksille. Hoitotyössä potilas on prioriteettimme. Emmehän henkeä uhkaavissakaan tilanteissa ala turhaan kitsastella; ihmishenki on aina korvaamattoman arvokas. Erillinen keskustelunaiheensa on se, miten tehokkaasti ja laadukkaasti osaamme hoitaa potilaita näyttöön perustuvan tiedon avulla ja sitä kautta säästää.

Painehaavat ovat vakava asia, kuten yllä olevista lainauksista käy ilmi. Painehaavojen ehkäisyn tärkeydestä ja keinoista keskusteltiin paljon jo sairaanhoitajakoulutukseni aikana. Kovin puhuttelevaa on se tosiasia, että painehaava on hoitovirhe. Onnekseni olen saanut työharjoittelu- ja työkokemukseni kautta sen kuvan, että painehaavojen ehkäisystä ja asianmukaisesta, tehokkaasta hoidosta välitetään.

Silti ajoittain etenkin sosiaalisessa mediassa törmää kauhutarinoihin suorastaan heitteillejätöstä, mutta tietämättä kaikkia faktoja on vaikea sanoa mitään puolesta tai vastaan, ja spekulointihan on turhaa.

Seuraavan tositarinan voin kuitenkin kertoa.

Osastolle siirtyi melko iäkäs potilas, jonka samanikäinen puoliso toimi omaishoitajana. Potilaalla oli muistihäiriö ja hän oli aiemmin sairastanut aivoinfarktin, jonka pohjalta esiintyi hemipareesia ja spastista jäykkyyttä. Lisäksi potilas oli isokokoinen.

Tulosyynsä ohella potilaalla oli onkaloitunut painehaava, jota oli jo aiemmin yritetty plastiikkakirurgialla hoitaa. Tämä painehaava oli yksi vakavimmista ellei vakavin, jota olen lyhyen urani aikana hoitanut: onkaloitunut painehaava ristiselän alueella, ulottuen noin 15 cm superiorisesti aivan selkärangan myötäisesti.

Tulosyynsä ja senhetkisen toimintakykynsä vuoksi jouduimme osastolla jatkamaan potilaan hoitoa vuoteessa. Siinä kahdestaan käännellessämme potilasta vaihtaaksemme vaippaa, hoitaakseemme painehaavaa tai vaihtaaksemme potilaan asentoa uusien painehaavojen ehkäisemiseksi ihmettelimme, miten omaishoitaja jaksaa. Me hoitajat olimme sentään parhaassa fyysisessä iässä olevia ja alan ammattilaisia, mutta jopa meillä oli hankaluuksia.

Miten voi olla mahdollista, että iäkäs omaishoitaja joutuu yrittää selviytyä kahden ihmisen tarpeiden huolehtimisesta? Miksi yhteiskunta leikkaa heikoimmilta ja vähävaraisimmilta sekä aivan vääristä kohteista ja sortuu samalla lyhytnäköisyyteen todellisten kustannusten suhteen? Minkä arvon annamme ihmiselle, jos kerta pakotamme hänet valtavaan kärsimykseen?

***

Lue lisää: 

9.11.2015

Noloa puolin ja toisin

Potilas oli työssä käyvä perheenisä, ei aivan nuori mutta ei vanhakaan. Kuten noin 3 500 suomalaista työikäistä vuosittain, hän oli yllättäen saanut aivohalvauksen. Samalla hänen elämänsä oli kääntynyt päälaelleen ja edessä oli runsaasti kuntoutusta eikä sittenkään ollut takeita toipumisen asteesta.

Potilas oli aivohalvauksen myötä menettänyt kehonsa toisen puolen hallinnan ja kykynsä puhua. Alkuvaiheen kuntoutuksen aikana hän ei pystynyt itse huolehtimaan omatoimisesti edes perustarpeistaan, kuten syömisestä ja erittämisestä. En ihmettele, että tällainen toimintakyvyn muutos aiheuttaa negatiivisia tunteita ja masennusta aikaisemmin kyvykkäässä ihmisessä.

Olin kollegani käsiparina avustamassa tätä potilasta suihkussa. Kyseessä oli luultavasti ensimmäinen suihku sairastumisen jälkeen, joten potilaalla oli jälleen edessään uudenlainen avuttomuuden tilanne. Jäädessäni hetkeksi kahdestaan potilaan kanssa, ehdin huomata hänen ilmeistään ja eleistään, että kaikki ei ollut hyvin. Potilaan afaattisuuden vuoksi kysyin häneltä yksinkertaisen kyllä/ei-kysymyksen: "Häpeätkö tätä tilannetta?". Valitettavasti vastaus oli myönteinen. ja jouduin itse häpeämään toimintaamme.

Pyysin potilaalta anteeksi, mutta paljonko se enää merkitsi? En ollut osannut hyödyntää ammatillista osaamistani näin perustavanlaatuisessa tilanteessa. Painoin tilanteen kuitenkin mieleeni ja lupasin itselleni, että jatkossa osaisin huomioida potilaan näkökulman jo etukäteen.

Jokainen potilas on yksilöllinen ihminen. Jokainen ansaitsee tietyn arvostuksen, jota voimme osoittaa pysähtymällä hetkeksi, olemalla läsnä ja kommunikoimalla. Hoitajina tiedämme miten sairaus tai hoito etenee, mutta potilas ei tiedä mitä odottaa. Tarkoituksemme on kuitenkin olla potilaan tukena ja turvana, ajaa potilaan etua ja huolehtia asioista, joita potilas ei tule edes ajatelleeksi. Jos emme kuuntele potilasta ja tämän kokemusta, aiheutamme turhaa ahdistusta ja osittain epäonnistumme työssämme.

3.11.2015

Kollegiaalisuudesta

On eri asia ilahtua valmistumisensa vuosipäivästä kuin tarjota herkkuja kollegoilleen juhlistaakseen ensimmäistä vuosipäiväänsä kyseisellä työpaikalla. Jälkimmäisen kohdalla saa osoittaa toisille edes pienen kiitoksensa. Kollegani ovat olleet apunani ja tukenani monessa. Arvostavassa työyhteisössä olen aloittelijana saanut mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä. Arjessamme kiire painaa jatkuvasti päälle eivätkä suinkaan kaikki osaa kunnioittaa ammattiamme sen ansaitsemalla tavalla. Olen jopa hämmästynyt siitä, että raskaan työn taakka ei meillä vaikuta sosiaalisiin suhteisiin kollegoiden kesken. Toivottavasti kiitokseni edesauttaa osaltaan pitämään yllä tätä mukavaa ilmapiiriä, jossa on hyvä tehdä töitä.

Sairaalamaailmassa herkut menevät sen siliän tien...

16.9.2015

Elämisen tuskaa

Yövuoroni on aluillaan. Olen juuri ehtinyt kuunnella iltahoitajan raportin ja avata potilastietojärjestelmän omilla tunnuksillani, kun puhelin soi. Iäkästä potilasta ollaan tuomassa leikkaussalista jatkohoitoon osastolle. Saan tietää, että reissu leikkaussaliin oli potilaalle turha: mitään ei ole tehtävissä. Mikä alkoi viattomana oireiluna, on muodostunut kuolemantuomioksi.

Potilas saapuu osastolle hoitajien saattelemana. Suullinen raportti potilaan vierellä on pysäyttävämpi kuin persoonaton leikkausteksti, johon ehdin pikaisesti tutustua. Potilaassa konkretisoituu se, että näin voi oikeasti tapahtua emmekä voi tehdä mitään potilaan pelastamiseksi. Aktiiviset hoitotoimenpiteet lopetetaan ja pyritään hyvään perus- ja kivunhoitoon.

Vaan on tämäkin paikka viettää viimeiset hetkensä.

Lääkärin mukaan potilaan omainen on ymmärtänyt tilanteen vakavuuden, mutta ei välttämättä ole tulossa yön aikana vierailemaan. En häntä syytä siitä, kun kuoleman lähestyminen kirpaisee joka kerta ammattilaistakin. Olisinko edes osannut kohdata omaisen tuskan ja olla hänelle tukena? Olisinko löytänyt oikeat sanat? Olisinko pystynyt pidättelemään kyyneleitäni?

Palaan potilaan luo. Mittaan vitaalit muodon vuoksi. Neurologisesti totean, että potilaan tajunnantaso on syvästi laskenut, sillä käsivarsi rämähtää suoraan kasvoille. Viimeisinä vuosinaan potilas on sairastunut kavalaan dementiaan eikä pysty ilmaisemaan tunteitaan tai tuntemuksiaan, joten hoito jää täysin ammatillisen osaamiseni varaan.

Kampaan potilaan hiukset ja asettelen peiton suoraksi, mikäli omainen tuleekin potilaan luo. Pysähdyn hetkeksi ja kuiskaan: "Kunpa et joutuisi kauan kärsimään."

Viereisessä huoneessa lepäilee elämäänsä kyllästynyt iäkäs potilas. Kaikkihan sen tietävät, että iäkkäät ihmiset ovat todella yksin ja siksi masentuvat. Potilaan itsemurhaviesti pysäyttää toistamiseen saman yövuoron aikana. Viestiä lukiessani en tiedä, mitä potilaalle voisi enää sanoa. Iän myötä ehtii nähdä kaiken ja tunnistaa tyhjät lupaukset. Toivoa ei voi luoda tyhjästä.

Myös itsemurhaa yrittäneen potilaan kohdalla joudun toteamaan, että keinoni ovat vähäiset ja että kukaan ei voi pelastaa kaikkia hyvällä tahdollaankaan. Ihmisten kärsimys koskettaa, oli se fyysistä tai henkistä. Usein näistä asioista vaietaan, vaikka kuolema on luonnollista ja melkein arkipäivää tässä ammatissa. Harva ymmärtää sairaanhoitajan kokemusta ihmisen rinnalla kulkemisesta ja minkälaista ihmistuntemusta ja empatiaa vaaditaan selviytyäkseen työssään ammattilaisena.

Jatkan kierrostani ja seuraavassa huoneessa on oltava taas naama peruslukemilla. Toiselle potilaalle ei saa välittää kiirettään, ahdistustaan, turhautumistaan tai uupumustaan. Jokaisella potilaalla oikeus on tulla hoidetuksi yksilöllisesti. Lähestyvän kuoleman rinnalla moni pyyntö saattaa tuntua mitättömältä, mutta tietylle potilaalle pyyntö voi olla tärkein tarve sillä hetkellä. Mukautuminen on inhimillistä.