Aamun tihkusateessa kävelin sairaalalle. Ehkä muutaman päivän takaisen muuton vuoksi en ollut ehtinyt tai jaksanut jännittää turhaan tulevaa. Jotenkin olen myös kasvanut luottamaan itseeni enemmän, absurdin ja ahdistavan perfektionistisuuden sijasta. Lisäksi saatoin olla onnellinen, että 10 viikkoa kestäneen työttömyyden jälkeen olin saanut mieluisaksi ajattelemani työpaikan.
Lattian värillistä viivaa seuraamalla löysin tieni oikealle osastolle ja lopulta myös osastonhoitajan kansliaan. Muutaman paperin täyteltyäni lähdin opetushoitajan kanssa hakemaan avaimia ja henkilökorttia. Pukuhuoneelle päästyämme olin varmistunut siitä, että minut yritettiin eksyttää sairaalan käytävien viidakkoon. Vaihdoin ylleni kokoa liian isot suojavaatteet. Toisin kuin uneni olivat yrittäneet ennustaa, en pukeutunut vaaleankeltaiseen tai -pinkkiin, vaan turkoosiin.
Opetushoitajan kanssa sain rauhassa kiertää osastoa ja vähän laajemmin sairaalaakin. Hän oli koonnut minulle ison perehdytyskansion täynnä tärkeää tietoa. Käytännön työn kannalta oli laadittu checklistat mm. erilaisten laitteiden käytön hallitsemisesta. On hienoa, että osastolla on suunniteltu uudelle työntekijälle kunnollinen, systemaattinen perehdytys. Niin tärkeää kuin perehdytys onkin, siitä joudutaan usein tinkimään.
Täysin uutena asiana minulle opetettiin potilastietojärjestelmää. En ollut edes kuullut järjestelmän nimeä. Olin ehkä jopa häkeltynyt siitä kuinka paljon kätevämpi tämä ohjelma oli verrattuna aikaisemmin käyttämääni potilastietojärjestelmään. Ei sillä, että tämä uusikaan täydellinen olisi. Näitä opetustuokioita oli kaksi, joista toinen, kaksi ja puolituntinen kattavahko katsaus järjestelmään päätti ensimmäisen päiväni.
Seuraavaksi päiväksi varasin itselleni sopivankokoiset vaatteet. Opetushoitajan poissaollessa tarkoituksena olisi olla toisen hoitajan perehdytettävänä kentällä. Saa nähdä, miten nopeasti pääsen kärryille uuden työpaikan toimintatavoista ja rutiineista. Elän hetki kerrallaan ja kuljen eteenpäin luottavaisin mielin.
28.10.2014
12.10.2014
Päähänpistosta intohimo
Pari viikkoa sitten päätin lähettää hakemuksia useampaan työpaikkaan pääkaupunkiseudulla ja sainkin heti seuraavana päivänä kutsun työhaastatteluun. Kokemukseni työhaastatteluista on hyvin vähäistä, sillä usein olen saanut sovittua sijaisuudet työharjoittelupaikan kautta. Tästä huolimatta en jännittänyt tulevaa liiaksi, vaan yritin keskittyä ajattelemaan mitä vastaisin ja miten myisin itseäni työnantajalle. Yksi tavallisimmista, ja samalla tietyllä tapaa pelottavista, kysymyksistä lienee ”miksi sinusta tuli sairaanhoitaja?”. Mutta mitä kysymykseen voi vastata kuulostamatta kliseiseltä?
En ollut ajatellut sairaanhoitajan ammattia suuntaan tai toiseen omalla kohdallani. Lapsuuden haaveammattejani olivat poliisi, ammattijalkapalloilija, tutkija ja ”hullu tiedemies”. Lahjakkuuteni vuoksi muut ajattelivat minun suuntautuvan vahvasti akateemiselle tielle. Kun oli aika tehdä päätöksiä jatkokoulutuksen suhteen, en oikein tiennyt mitä halusin - tai halusin vähän kaikkea. Yhteishaussa hain opiskelemaan kieliä, lääketiedettä ja eräänlaisena viime hetken päähänpistona myös hoitotyötä. Vaikka teoreettinen osaaminen on suuri vahvuuteni, koin, että sen lisäksi halusin tehdä jotain käytännön- ja ihmisläheistä, ja hoitotyö tuntui sopivan näihin raameihin.
Lääketieteellisen en päässyt ensi yrittämällä, joten päädyin aloittamaan sairaanhoitajaopinnot. Opintojen alkaessa en ollut vielä selvittänyt suhdettani hoitotyöhön, ja kuka toisaalta olisikaan vielä siinä vaiheessa? Lopulta sain tyytyväisenä huomata, että olin tehnyt oikean valinnan. Etenkin opintojen loppuvaiheilla eli mitä ”vaikeammaksi” ja kokonaisvaltaisemmaksi aiheet muuttuivat, sitä mielekkäämpää opiskelu oli. Työharjoitteluissa puolestaan pääsi näyttämään itselleen (ja tietysti muille, arvioijille) mitä oli teoriassa oppinut ja miten sitä osasi soveltaa käytännössä ja käytännön yksilöllisissä ja muuttuvissa tilanteissa. Lisäksi työharjoittelut olivat oivaa ammatillisen ja henkisen kasvun aikaa, mikä vahvisti edelleen tunnetta siitä, että sovin hoitotyöhön ja että olen valmistuttuani sairaan hyvä hoitaja.
Jos en aikoinaan ollut varma suhtautumisestani ja soveltumisestani hoitotyöhön, nyt tiedän kokemuksesta, että näin on ollut oleva. Suhtaudun hoitotyöhön ylpeydellä. Haluan kehittyä ja olla mukana kehittämässä hoitotyötä niin mikro- kuin makrotasoilla, toivottavasti enenevissä määrin kokemuksen karttuessa. Arjen työssä teen parhaani potilaiden eduksi ja pienetkin voitot niin potilaan kuin itseni kanssa riittävät sanattomaksi kiitokseksi. Vaikka elämä onkin aaltoilevaa vaihtelua ja on päiviä, jolloin kaipaa taukoa kaikesta, koen potilaiden kanssa työskentelyn energisoivaksi ja olen tyytyväinen elämääni. Saatan kuulostaa taas kovin idealistilta, mutta silläkin uhalla olen vain oma itseni.
Työhaastattelussa kerroin itsestäni hoitotyön tekijänä käytännön esimerkkien, saamani palautteen ja persoonani ominaisuuksien kautta, ja luulen, että aitoutensa paljastaminen ei lopulta ole niin kliseistä. Väitteilleen on hyvä osoittaa perusteluja, joten luonteenpiirteensä ja osaamisensa on hyvä sitoa kokemuksiin ja kertoa omaa tarinaansa omin sanoin. Se luonee parhaimman vaikutuksen potentiaaliseen työnantajaan, kun nuorena sairaanhoitajana ei ole osoittaa dokumentteja tai suosituksia osaamisestaan.
Lopulta paljastettakoon uteliaille se, että vaikka en saanutkaan hakemaani työtä, minulle tarjottiin samalta osastolta sijaisuutta, joten edessä on muutto 250 km päähän. (Tällä alueella ei kuitenkaan ole luvassa helpotusta työllisyystilanteeseen ainakaan seuraavan vuoden aikana ja pääkaupunkiseudulla on tarvetta.) Tämä vie taas askelen lähemmäs haaveeni toteuttamista, vaikka tuntuukin haikealta muuttaa paikasta, jonne on juuri ehtinyt kiintyä.
En ollut ajatellut sairaanhoitajan ammattia suuntaan tai toiseen omalla kohdallani. Lapsuuden haaveammattejani olivat poliisi, ammattijalkapalloilija, tutkija ja ”hullu tiedemies”. Lahjakkuuteni vuoksi muut ajattelivat minun suuntautuvan vahvasti akateemiselle tielle. Kun oli aika tehdä päätöksiä jatkokoulutuksen suhteen, en oikein tiennyt mitä halusin - tai halusin vähän kaikkea. Yhteishaussa hain opiskelemaan kieliä, lääketiedettä ja eräänlaisena viime hetken päähänpistona myös hoitotyötä. Vaikka teoreettinen osaaminen on suuri vahvuuteni, koin, että sen lisäksi halusin tehdä jotain käytännön- ja ihmisläheistä, ja hoitotyö tuntui sopivan näihin raameihin.
Lääketieteellisen en päässyt ensi yrittämällä, joten päädyin aloittamaan sairaanhoitajaopinnot. Opintojen alkaessa en ollut vielä selvittänyt suhdettani hoitotyöhön, ja kuka toisaalta olisikaan vielä siinä vaiheessa? Lopulta sain tyytyväisenä huomata, että olin tehnyt oikean valinnan. Etenkin opintojen loppuvaiheilla eli mitä ”vaikeammaksi” ja kokonaisvaltaisemmaksi aiheet muuttuivat, sitä mielekkäämpää opiskelu oli. Työharjoitteluissa puolestaan pääsi näyttämään itselleen (ja tietysti muille, arvioijille) mitä oli teoriassa oppinut ja miten sitä osasi soveltaa käytännössä ja käytännön yksilöllisissä ja muuttuvissa tilanteissa. Lisäksi työharjoittelut olivat oivaa ammatillisen ja henkisen kasvun aikaa, mikä vahvisti edelleen tunnetta siitä, että sovin hoitotyöhön ja että olen valmistuttuani sairaan hyvä hoitaja.
Jos en aikoinaan ollut varma suhtautumisestani ja soveltumisestani hoitotyöhön, nyt tiedän kokemuksesta, että näin on ollut oleva. Suhtaudun hoitotyöhön ylpeydellä. Haluan kehittyä ja olla mukana kehittämässä hoitotyötä niin mikro- kuin makrotasoilla, toivottavasti enenevissä määrin kokemuksen karttuessa. Arjen työssä teen parhaani potilaiden eduksi ja pienetkin voitot niin potilaan kuin itseni kanssa riittävät sanattomaksi kiitokseksi. Vaikka elämä onkin aaltoilevaa vaihtelua ja on päiviä, jolloin kaipaa taukoa kaikesta, koen potilaiden kanssa työskentelyn energisoivaksi ja olen tyytyväinen elämääni. Saatan kuulostaa taas kovin idealistilta, mutta silläkin uhalla olen vain oma itseni.
Työhaastattelussa kerroin itsestäni hoitotyön tekijänä käytännön esimerkkien, saamani palautteen ja persoonani ominaisuuksien kautta, ja luulen, että aitoutensa paljastaminen ei lopulta ole niin kliseistä. Väitteilleen on hyvä osoittaa perusteluja, joten luonteenpiirteensä ja osaamisensa on hyvä sitoa kokemuksiin ja kertoa omaa tarinaansa omin sanoin. Se luonee parhaimman vaikutuksen potentiaaliseen työnantajaan, kun nuorena sairaanhoitajana ei ole osoittaa dokumentteja tai suosituksia osaamisestaan.
***
Lopulta paljastettakoon uteliaille se, että vaikka en saanutkaan hakemaani työtä, minulle tarjottiin samalta osastolta sijaisuutta, joten edessä on muutto 250 km päähän. (Tällä alueella ei kuitenkaan ole luvassa helpotusta työllisyystilanteeseen ainakaan seuraavan vuoden aikana ja pääkaupunkiseudulla on tarvetta.) Tämä vie taas askelen lähemmäs haaveeni toteuttamista, vaikka tuntuukin haikealta muuttaa paikasta, jonne on juuri ehtinyt kiintyä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)