Noloa puolin ja toisin

Potilas oli työssä käyvä perheenisä, ei aivan nuori mutta ei vanhakaan. Kuten noin 3 500 suomalaista työikäistä vuosittain, hän oli yllättäen saanut aivohalvauksen. Samalla hänen elämänsä oli kääntynyt päälaelleen ja edessä oli runsaasti kuntoutusta eikä sittenkään ollut takeita toipumisen asteesta.

Potilas oli aivohalvauksen myötä menettänyt kehonsa toisen puolen hallinnan ja kykynsä puhua. Alkuvaiheen kuntoutuksen aikana hän ei pystynyt itse huolehtimaan omatoimisesti edes perustarpeistaan, kuten syömisestä ja erittämisestä. En ihmettele, että tällainen toimintakyvyn muutos aiheuttaa negatiivisia tunteita ja masennusta aikaisemmin kyvykkäässä ihmisessä.

Olin kollegani käsiparina avustamassa tätä potilasta suihkussa. Kyseessä oli luultavasti ensimmäinen suihku sairastumisen jälkeen, joten potilaalla oli jälleen edessään uudenlainen avuttomuuden tilanne. Jäädessäni hetkeksi kahdestaan potilaan kanssa, ehdin huomata hänen ilmeistään ja eleistään, että kaikki ei ollut hyvin. Potilaan afaattisuuden vuoksi kysyin häneltä yksinkertaisen kyllä/ei-kysymyksen: "Häpeätkö tätä tilannetta?". Valitettavasti vastaus oli myönteinen. ja jouduin itse häpeämään toimintaamme.

Pyysin potilaalta anteeksi, mutta paljonko se enää merkitsi? En ollut osannut hyödyntää ammatillista osaamistani näin perustavanlaatuisessa tilanteessa. Painoin tilanteen kuitenkin mieleeni ja lupasin itselleni, että jatkossa osaisin huomioida potilaan näkökulman jo etukäteen.

Jokainen potilas on yksilöllinen ihminen. Jokainen ansaitsee tietyn arvostuksen, jota voimme osoittaa pysähtymällä hetkeksi, olemalla läsnä ja kommunikoimalla. Hoitajina tiedämme miten sairaus tai hoito etenee, mutta potilas ei tiedä mitä odottaa. Tarkoituksemme on kuitenkin olla potilaan tukena ja turvana, ajaa potilaan etua ja huolehtia asioista, joita potilas ei tule edes ajatelleeksi. Jos emme kuuntele potilasta ja tämän kokemusta, aiheutamme turhaa ahdistusta ja osittain epäonnistumme työssämme.