Terra nova

Varsinainen perehdytysvaihe uudessa työpaikassani on nyt ohi. Yleisesti ottaen olen kokenut harjoittelu- ja perehdytysjaksot jokseenkin vaativiksi. Sen lisäksi, että on uutta opittavaa vähän kaikesta, en koe olevani omimmillani toisen peesissä; oloni on jokseenkin vaivaantunut ja tämä vie energiaa. Ymmärrän varsin hyvin sen, että ensin on opittava talon tavoille. Koko työyhteisön kannalta on järkevintä, että perehtyjä toimii yhdessä perehdyttäjän kanssa sen sijaan, että uusi työntekijä heitettäisiin kentälle sooloilemaan lukemattomine keskeyttävine kysymyksineen. Tehotonta. Lopulta koen oppivani parhaiten itse tekemällä, kokeilemalla ja pähkäilemällä - kaikki tietenkin potilasturvallisuuden rajoissa.

Mitä tulee vielä talon tapoihin, olen huomannut kuinka vaikeaa voikaan olla sopeutua, kun on oppinut rutiininomaisesti toimimaan tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa. Useimmiten kyseessä on jokin hyvin arkinen asia, kuten työnjako sairaanhoitajien ja lääkärien, sairaanhoitajien ja sihteerien tai sairaanhoitajien ja laitoshuoltajien välillä. Nykyisen työpaikkani eduksi luettakoon se, että sairaanhoitajat keskittyvät hoitotyöhön ja muut ammattiryhmät omiin töihinsä. Sopeutumista en kuitenkaan ymmärrä täydellisenä alistumisena status quolle, sillä onhan sukupolveni sairaanhoitajat opetettu kyseenalaistamaan ja perustelemaan kaikkea toimintaa. Uskon, että jokaisella on jotain annettavaa työn kehittämiseksi joko oman järkeilynsä, kokemuksensa tai etenkin näiden yhdistelmän pohjalta. Hoitotyökin saa olla dynaamista ajan hengen mukaisesti. Mielestäni keskustelu on tämän kannalta tärkeää, vaikka suomalaisia ei kovin olekaan opetettu ilmaisemaan mielipiteitään. Toisinaan tällaista asennetta ihmetellään, mutta silloin on hyvä ihmetellä takaisin juoruilun absurdiutta.

Itsenäisen työskentelyn kannalta hieman vaivaa aiheuttaa se, että tarvitsen suonensisäisen neste- ja lääkehoidon (ns. iv-lupa) toteuttamiseen vielä paikkakohtaisen verkkokoulutuksen hyväksytyn suorituksen. Olen tähän asti ollut siinä käsityksessä, että LOVen vaatimukset ovat kansallisia, sillä onhan LOVen tarkoituksena nimenomaan yhtenäistää käytäntöjä. Vastaavaa kurssiosiota en kuitenkaan ole löytänyt aiemman työpaikkani sairaanhoitopiirin koulutuksista. Erikoisalaani liittyen on myös suunniteltu ja luotu erityisosio, jonka mukaisesti olisi opeteltava 75 keskeisimmän lääkkeen ominaisuuksia. Uuden työntekijän suoritukselle on onneksi annettu lisäaikaa. Lähtökohtaisesti en ole tällaisia koulutuksia vastaan. Sen sijaan tuntuu hassulta suorittaa iv-lupa toistamiseen kuuden kuukauden sisällä, kun määräyksenä on, että työpaikan vaihtuessa iv-luvan näytöt on suoritettava uudestaan (tai muutoin viiden vuoden välein).

Ennen lopetusta vielä ahaa-elämys: Lienee melko yleistä, että opiskeluaikana sairaanhoitajaopiskelijoilla on kiire valmistua ja hinku päästä tekemään hoitotyötä itsenäisesti. (Ja alkaa tienata enemmänkin kuin mihin opiskelijalla on mahdollisuus.) Muistan, miten kokeneemmat sairaanhoitajat ovat kerta toisensa jälkeen muistuttaneet, että töitä ehtii tässä maassa kyllä tehdä. Valmistumisestani tulee tammikuun lopulla kuluneeksi vuosi ja töissäkin olen ehtinyt olla tähän mennessä noin seitsemän kuukautta (15 viikkoa työttömyyttä). Silti nyt oikeasti ymmärrän ja jollakin tapaa tunnen, mitä kollegat ovat tarkoittaneet edellä mainitulla. En tarkoita tätä negatiivisena havaintona enkä halua lannistua, vaan otan tilanteen vastaan haasteena laatia ja saavuttaa tavoitteita ylläpitämään niin työn kuin elämän mielekkyyttä.

Kirjoitin aikaisemmin, ettei sairaanhoitajuus ollut ammattieni listalla. Kieltenkääntäjä oli vielä lukioaikana muidenkin minulle todennäköisenä pitämä ammatti, mitä en edes tullut maininneeksi tuossa kirjoituksessa. Koulun kieliopinnot (englannin ja ruotsin lisäksi vapaavalintaiset ranska ja saksa) sekä omaehtoiset kieliopinnot (joista nykyään vielä arabia ja urdu/hindi) eivät ole menneet sairaanhoitajanakaan hukkaan: esimerkiksi mieleenpainuvin ja kaikin puolin mahtava tunne oli kyetä auttamaan kielitaidotonta potilasta arabiaksi.

***

Lupasin aiemmin kirjoittaa jonkinlaista yhteenvetoa Kliininen osaaja: Tunnista ja toimi -koulutuksesta, joka järjestettiin Tampereella 11.-12.11. Hiljattain sain kuulla ikäviä uutisia perhepiiristäni ja tämä on vaatinut aikaa ja energiaa tähän saakka, kaamoksen ja perehtymisen lisäksi.

Raato

Ensimmäinen viikko uudessa työpaikassa vierähti hujauksessa ja jostain kumman syystä heräsin lauantaiaamuna migreeninpoikaseen. Pohjimmiltaan tunsin oloni tyytyväiseksi enkä antanut migreenin lannistaa. Viikonloppuvapaa tarjosi mahdollisuuden levätä ja antaa aivojen jäsentää opittua ja sopeuttaa aiempia toimintamallejani ja niihin perustuvia käsityksiä kaikkeen tähän uuteen.

Lauantaiaamun olotilaan vaikutti varmasti sekin, että muutin viikko sitten perjantaina työn perässä. Muuttoa edeltävä työttömyys ja muuton välttämättömimmät menot pakottivat säästöbudjetille, joten itse oli kannettava laatikot ja huonekalut kaverin kanssa niin lähtöpaikassa kuin kohteessa. Se oli fyysinen koetus 156 cm pituiselle laiheliinille, hyvästä kunnosta huolimatta. Tuon viikonlopun aikana ei ollut oikein saada mitään aikaiseksi. Ympärillä oli pahvilaatikoita purettavaksi, mutta mielessä pyörivät vain mielikuvat ja odotukset uudesta työpaikasta, jossa olin aloittava heti maanantaina.

Maanantaista kirjoitinkin jo edellisessä postauksessa. Tiistaina ja keskiviikkona järjestettyjen tehohoitopäivien vuoksi olin perehtymässä käytännön hoitotyöhön kentän puolella minulle nimetyn (tällä kertaa vuorokohtaisen) perehdyttäjän kanssa. Tunsin vähän väliä olevani hukassa - tai tavaroita ja paikkoja sai etsiä sekä kysyä ja varmistaa toimintatapoja. Opetushoitajan kanssa jatkoin torstaina, jolloin kävimme läpi perehdytyskansiota ja kertasimme yhdessä kliinisten laitteiden käyttöä.

Torstai-iltana iski pienimuotoinen angsti. Olin kai vain niin väsynyt. Pelastuksen toi perjantain kokemus. Viimein tunsin olevani edes hieman inessä ja mukana toiminnassa ja tekemisessä (taidan olla malttamaton) sekä hallitsevani edes jotain pientä osaa kaikesta tästä uudesta, jonka keskelle olin itseni heittänyt. Tämän pohjalta voi lähteä rauhallisimmin mielin ensi viikon seikkailuihin.

Perjantaina sain myös kerättyä näyttöjä toimipaikkakohtaista iv-lupaa varten (ks. LOVe). Kirjallisista osioista olisi suoritettava vielä epiduraali ja kivunhoito (jälkimmäinen tullut uutena osiona) työpaikan vaatimusten mukaisesti. Lisäksi erillisenä työpaikkakohtaisena koulutuksena on akutologian (akuuttihoidon lääkkeet) verkkokurssi. Kunhan saan IT-tunnukset, pääsen ilmoittautumaan kursseille ja tentteihin.

Ensi viikon aikataulu on hieman väljempi: iltavuoro ja kaksi aamuvuoroa alkuviikosta ja ensimmäiseen yövuoroon menen perjantaina. Sitä seuraavalla viikolla on luvassa hartaasti odottamani Kliininen osaaja -koulutus Tampereella. Koulutus on Sairaanhoitajaliiton omistaman koulutus- ja kustannusyhtiö Fiocan järjestämä. Kaksipäiväisen seminaarin ohjelmassa on:

• verensiirrot
• epilepsia
• AVH
• ABCDE - potilaan tilan ensiarviointi, potilaan systemaattinen tutkiminen
• MEWS - tunnista potilaan tilan muutokset ajoissa
• ISBAR - raportoi tehokkaasti
• MAPA - haastavan käytöksen ennakointi ja välttäminen
• EKG:n rytmihäiriöt ja niiden tulkinta
• haastavat haavanhoidot

Luonnollisesti tarkoituksenani on blogata ja twiitata koulutuksen annista, jotta muutkin voisivat hyötyä ja jotta blogini saisi myös puhtaasti koulutuksellista sisältöä. Kertokaa ihmeessä, jos olette muutkin osallistumassa kyseiseen koulutukseen!

Niin paljon uutta

Aamun tihkusateessa kävelin sairaalalle. Ehkä muutaman päivän takaisen muuton vuoksi en ollut ehtinyt tai jaksanut jännittää turhaan tulevaa. Jotenkin olen myös kasvanut luottamaan itseeni enemmän, absurdin ja ahdistavan perfektionistisuuden sijasta. Lisäksi saatoin olla onnellinen, että 10 viikkoa kestäneen työttömyyden jälkeen olin saanut mieluisaksi ajattelemani työpaikan.

Lattian värillistä viivaa seuraamalla löysin tieni oikealle osastolle ja lopulta myös osastonhoitajan kansliaan. Muutaman paperin täyteltyäni lähdin opetushoitajan kanssa hakemaan avaimia ja henkilökorttia. Pukuhuoneelle päästyämme olin varmistunut siitä, että minut yritettiin eksyttää sairaalan käytävien viidakkoon. Vaihdoin ylleni kokoa liian isot suojavaatteet. Toisin kuin uneni olivat yrittäneet ennustaa, en pukeutunut vaaleankeltaiseen tai -pinkkiin, vaan turkoosiin.

Opetushoitajan kanssa sain rauhassa kiertää osastoa ja vähän laajemmin sairaalaakin. Hän oli koonnut minulle ison perehdytyskansion täynnä tärkeää tietoa. Käytännön työn kannalta oli laadittu checklistat mm. erilaisten laitteiden käytön hallitsemisesta. On hienoa, että osastolla on suunniteltu uudelle työntekijälle kunnollinen, systemaattinen perehdytys. Niin tärkeää kuin perehdytys onkin, siitä joudutaan usein tinkimään.

Täysin uutena asiana minulle opetettiin potilastietojärjestelmää. En ollut edes kuullut järjestelmän nimeä. Olin ehkä jopa häkeltynyt siitä kuinka paljon kätevämpi tämä ohjelma oli verrattuna aikaisemmin käyttämääni potilastietojärjestelmään. Ei sillä, että tämä uusikaan täydellinen olisi. Näitä opetustuokioita oli kaksi, joista toinen, kaksi ja puolituntinen kattavahko katsaus järjestelmään päätti ensimmäisen päiväni.

Seuraavaksi päiväksi varasin itselleni sopivankokoiset vaatteet. Opetushoitajan poissaollessa tarkoituksena olisi olla toisen hoitajan perehdytettävänä kentällä. Saa nähdä, miten nopeasti pääsen kärryille uuden työpaikan toimintatavoista ja rutiineista. Elän hetki kerrallaan ja kuljen eteenpäin luottavaisin mielin.

Päähänpistosta intohimo

Pari viikkoa sitten päätin lähettää hakemuksia useampaan työpaikkaan pääkaupunkiseudulla ja sainkin heti seuraavana päivänä kutsun työhaastatteluun. Kokemukseni työhaastatteluista on hyvin vähäistä, sillä usein olen saanut sovittua sijaisuudet työharjoittelupaikan kautta. Tästä huolimatta en jännittänyt tulevaa liiaksi, vaan yritin keskittyä ajattelemaan mitä vastaisin ja miten myisin itseäni työnantajalle. Yksi tavallisimmista, ja samalla tietyllä tapaa pelottavista, kysymyksistä lienee ”miksi sinusta tuli sairaanhoitaja?”. Mutta mitä kysymykseen voi vastata kuulostamatta kliseiseltä?

En ollut ajatellut sairaanhoitajan ammattia suuntaan tai toiseen omalla kohdallani. Lapsuuden haaveammattejani olivat poliisi, ammattijalkapalloilija, tutkija ja ”hullu tiedemies”. Lahjakkuuteni vuoksi muut ajattelivat minun suuntautuvan vahvasti akateemiselle tielle. Kun oli aika tehdä päätöksiä jatkokoulutuksen suhteen, en oikein tiennyt mitä halusin - tai halusin vähän kaikkea. Yhteishaussa hain opiskelemaan kieliä, lääketiedettä ja eräänlaisena viime hetken päähänpistona myös hoitotyötä. Vaikka teoreettinen osaaminen on suuri vahvuuteni, koin, että sen lisäksi halusin tehdä jotain käytännön- ja ihmisläheistä, ja hoitotyö tuntui sopivan näihin raameihin.

Lääketieteellisen en päässyt ensi yrittämällä, joten päädyin aloittamaan sairaanhoitajaopinnot. Opintojen alkaessa en ollut vielä selvittänyt suhdettani hoitotyöhön, ja kuka toisaalta olisikaan vielä siinä vaiheessa? Lopulta sain tyytyväisenä huomata, että olin tehnyt oikean valinnan. Etenkin opintojen loppuvaiheilla eli mitä ”vaikeammaksi” ja kokonaisvaltaisemmaksi aiheet muuttuivat, sitä mielekkäämpää opiskelu oli. Työharjoitteluissa puolestaan pääsi näyttämään itselleen (ja tietysti muille, arvioijille) mitä oli teoriassa oppinut ja miten sitä osasi soveltaa käytännössä ja käytännön yksilöllisissä ja muuttuvissa tilanteissa. Lisäksi työharjoittelut olivat oivaa ammatillisen ja henkisen kasvun aikaa, mikä vahvisti edelleen tunnetta siitä, että sovin hoitotyöhön ja että olen valmistuttuani sairaan hyvä hoitaja.

Jos en aikoinaan ollut varma suhtautumisestani ja soveltumisestani hoitotyöhön, nyt tiedän kokemuksesta, että näin on ollut oleva. Suhtaudun hoitotyöhön ylpeydellä. Haluan kehittyä ja olla mukana kehittämässä hoitotyötä niin mikro- kuin makrotasoilla, toivottavasti enenevissä määrin kokemuksen karttuessa. Arjen työssä teen parhaani potilaiden eduksi ja pienetkin voitot niin potilaan kuin itseni kanssa riittävät sanattomaksi kiitokseksi. Vaikka elämä onkin aaltoilevaa vaihtelua ja on päiviä, jolloin kaipaa taukoa kaikesta, koen potilaiden kanssa työskentelyn energisoivaksi ja olen tyytyväinen elämääni. Saatan kuulostaa taas kovin idealistilta, mutta silläkin uhalla olen vain oma itseni.

Työhaastattelussa kerroin itsestäni hoitotyön tekijänä käytännön esimerkkien, saamani palautteen ja persoonani ominaisuuksien kautta, ja luulen, että aitoutensa paljastaminen ei lopulta ole niin kliseistä. Väitteilleen on hyvä osoittaa perusteluja, joten luonteenpiirteensä ja osaamisensa on hyvä sitoa kokemuksiin ja kertoa omaa tarinaansa omin sanoin. Se luonee parhaimman vaikutuksen potentiaaliseen työnantajaan, kun nuorena sairaanhoitajana ei ole osoittaa dokumentteja tai suosituksia osaamisestaan.

***

Lopulta paljastettakoon uteliaille se, että vaikka en saanutkaan hakemaani työtä, minulle tarjottiin samalta osastolta sijaisuutta, joten edessä on muutto 250 km päähän. (Tällä alueella ei kuitenkaan ole luvassa helpotusta työllisyystilanteeseen ainakaan seuraavan vuoden aikana ja pääkaupunkiseudulla on tarvetta.) Tämä vie taas askelen lähemmäs haaveeni toteuttamista, vaikka tuntuukin haikealta muuttaa paikasta, jonne on juuri ehtinyt kiintyä.

Kun kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa

Olen toistamiseen valmistumiseni jälkeen jäänyt työttömäksi koulutustani vastaavista työtehtävistä. Vähintään viime syksystä alkaen hoitoalan työllisyystilanne on ollut – ainakin subjektiivisesti tarkasteltuna – entistä heikompi. Tilastokeskuksen Työvoimatutkimuksen tuorein julkaisu vahvistaa yleisen työttömyysasteen nousseen vuoden aikana 6,6 %:sta 7,0 %:iin. Hoitoalan työttömyyttä selittänee parhaiten säästöbudjetti, jolla voi kuitenkin olla hyvinkin epäedullisia seurauksia, myös taloudelliseen aspektiin liittyen. En ala tässä sen tarkemmin analysoida yhteiskuntamme ja erityisemmin terveydenhuoltoalan taloudellista tilannetta. Itselleni tämän blogin motiivina on näin alkuun ennemminkin kuvata kokemuksiani uutena sairaanhoitajana.

Viimeisin, määräaikainen työsuhteeni kesti melkein viisi kuukautta. Osasto oli tuttu jo viime kesästä. Uutta oli se, että Valviran armosta saan harjoittaa ammattiani itsenäisesti ja täten harteillani on täysi vastuu ja velvollisuus teoistani. Sairaanhoitajan ammatissa kohtaa aina uusia asioita eikä opittava lopu koskaan. Asetelmana valmistumisen jälkeinen elämä tarjosi konkreettisia asioita opittavaksi ja kehitettäväksi: lääkärinkierrot kaikkine paperihommineen, ajanhallinta, tehtävien delegoiminen, kierron jälkeisen raportin pitäminen (yksittäisen potilaan kokonaisvaltaisen tilanteen hahmottaminen ja sen ilmaiseminen johdonmukaisesti) sekä omaisten ja potilaiden kohtaaminen eräänlaisena ”vastuuhenkilönä” moduulin potilaista. Yrityksen ja erehdyksen, päättäväisyyden sekä kollegoiden tuen ja neuvojen avulla voin lopulta sanoa onnistuneeni kehittämään itseäni entistä parempaan suuntaan. Työkokemuksen myötä koen itsevarmuuteni kasvaneen huimasti, ja voin olla tyytyväinen, etteivät opiskelukavereiden kanssa viime syksynä kuvitellut katastrofiajatukset toteutuneetkaan.

Työttömyys on osaltaan ollut pettymys. Valmistuneena haluaa lähteä valloittamaan maailmaa askel kerrallaan (ei sillä, että minulta puuttuisi nöyryyttä), mutta todellisuus laittaa hieman kapuloita rattaisiin. En kuitenkaan ole antanut pettymyksen tai muiden negatiivisten tunteiden viedä valtaa, sillä loputtoman itsesäälin ja märehtimisen sijaan voin tehdä rakentavia ja positiivisia valintoja. Olen käyttänyt aikaa hyödykseni urheilemalla, valokuvaamalla ja tekemällä asioita, joihin ei muutoin muka riittäisi aika, innostus tai jaksaminen. Lisäksi olen viime aikoina uppoutunut hyvien kirjojen pariin, ja osittain siihen liittyen, pyrkinyt säännöllisempään itseopiskeluun. Itseopiskelu vaatii motivaatiota, mutta kiinnostukseni on sisäsyntyistä ja opiskelun vaatimukset ovat vain omiani.

Rutiinin puute ja sosiaalisten suhteiden väheneminen ovat osaltaan hankalia. Vapaudesta ja omaehtoisuudesta voi nauttia, mutta kaikkea kohtuudella. Toisten käydessä töissä ei välttämättä ole niin helppoa löytää yhteistä aikaa, vaikka vielä vaikeampaa se varmasti on, jos molemmat osapuolet ovat samanaikaisesti vuorotyössä. Onneksi ryhmässä harrastaminen kahdesta neljään kertaan viikossa suo mahdollisuuden kasvokkain tapahtuvalle sosiaaliselle vuorovaikutukselle ja yhdessä tekemiselle - toisinaan jopa onnistumisille. Olin alkanut tunnistaa itsessäni kuuluvuuden tunnetta työyhteisössäni. Se yllätti, mutta tuntui kovin mukavalta. Ajan myötä selvinnee kyseisen osaston sijaistarve, joten paluu samaiselle osastolle ei ole mahdottomuus.

Haaveissani on edelleen työllistyä päivystyshoitotyöhön. Se on intohimoni - jos suomalainen voi asian näin ilmaista. En kuitenkaan torju muita työpaikkoja, sillä tiedän, että kokemus työharjoittelusta päivystyksessä ja viimeisin työsuhteeni sisätautien akuuttivuodeosastolla ovat puolin ja toisin auttaneet vahvistamaan osaamista ja ymmärrystä hoitotyön kokonaisuudesta. Mottoni on, että kaikesta voi oppia.

Mottoni tähän hetkeen: kaikella on tarkoituksensa, ymmärryksestäni riippumatta.

#HOIchat 22.5. kollegiaalisuudesta

Sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet (Sairaanhoitajaliitto 2014)

Sairaanhoitajaliitto järjestää Twitter-keskusteluja parin kuukauden välein ja ilmoittaa ajankohdasta ja aiheesta sivuillaan. Eilisessä keskustelussa aiheena oli kollegiaalisuus. Sairaanhoitajaliitto julkaisi hiljattain sairaanhoitajien kollegiaalisuusohjeet, jotka ovat seuraavanlaiset:

Kollegiaalisuus perustuu ammattietiikkaan

• Sairaanhoitaja kunnioittaa ja arvostaa kollegoitaan.  

• Sairaanhoitaja kohtelee kollegoitaan oikeudenmukaisesti. 

• Sairaanhoitaja luottaa kollegaansa ja toimii itse luottamuksen arvoisesti. 

• Sairaanhoitajat muodostavat yhtenäisen ammattikunnan. 

Kommunikaatio on kollegiaalista

• Sairaanhoitaja puhuu kollegoista ja kollegoille arvostavasti ja kohteliaasti. 

• Sairaanhoitajien välinen kommunikaatio on avointa, rehellistä ja luottamuksellista. 

• Sairaanhoitaja antaa ja ottaa vastaan rakentavaa palautetta. 

• Sairaanhoitaja puolustaa ja tukee kollegaa epäoikeudenmukaisissa tai vaikeissa tilanteissa. 

• Sairaanhoitajat luovat työyhteisön, jossa voidaan käsitellä myös epäkohtia ja ristiriitoja. 

Yhteistyö vahvistaa osaamista

• Sairaanhoitaja tunnistaa ja tunnustaa sekä oman että kollegan osaamisen. 

• Sairaanhoitajat konsultoivat kollegoitaan vastavuoroisesti. 

• Vastuu, päätösvalta ja tehtävät jaetaan kollegoiden kesken tasapuolisesti ja kohtuullisesti. 

• Sairaanhoitaja tukee kollegoitaan työtehtävissä ja päätöksenteossa. 

• Sairaanhoitajan velvollisuus on puuttua kollegan toimintaan, jos se uhkaa potilasturvallisuutta. 

Vastuu kollegiaalisuudesta on kaikilla

• Sairaanhoitaja on omalla esimerkillään vastuussa ammattikunnan kollegiaalisuudesta työpaikalla ja sen ulkopuolella. 

• Hoitotyön esimiehillä on vastuu kollegiaalisuutta tukevien rakenteiden luomisesta. 

• Ammattikunta on vastuussa kollegiaalisuuden opettamisesta ja siihen kasvamisesta.

Keskustelussa pohdittiin Sairaanhoitajaliiton johdolla miten kollegiaalisuus muodostuu ja miten sen syntymistä voidaan edesauttaa, mitä ajatuksia uudet ohjeet herättävät, mitä esteitä vahvemman kollegiaalisuuden muodostumiselle on ja mistä kollegiaalisuuden puute johtuu.

Paradoksaalista: hoitotyöhön hakeudutaan ihanteiden tuomina, mut haasteet kollegiaalisuudessa juontuvat arvostuksen puutteesta. #HOIchat
— Sairaanhoitajaliitto (@Sairaanhoitajat) May 22, 2014

Koettiin, että opinnot eivät takaa sairaanhoitajaopiskelijalle tunnetta valmistumisesta asiantuntijuuteen. Opintojen pitäisi tarjota mahdollisuus kehittää itsetuntemusta ja -arvostusta. Oman ammattitaitonsa arvostaminen on perustana toisen sairaanhoitajan arvostamiselle ja sitä myötä kollegiaalisuudelle. Arvostuksen puute vaikeuttaa myös avun pyytämistä kollegalta ja sen antamista kollegalle, kun yrittää vain esittää osaavansa kaiken. Omaa tunnetta vahvistaisi yhteiskunnan suoma arvostus riittävien resurssien muodossa. Sairaanhoitajat haluavat tehdä työnsä hyvin hoitaessaan potilaita. Turhautuminen ja väsymys epäoikeudenmukaiselta tuntuvaan jatkuvaan kiireeseen, työtehtävien lisäämiseen ja epäsuhtaan palkkaan synnyttävät työpaikoilla huonoa käytöstä, joka heikentää työilmapiiriä, -hyvinvointia ja -tyytyväisyyttä entisestään. Yksittäinen sairaanhoitaja voi muuttaa vain omaa käytöstään, mutta sekin voi riittää johtamaan muutokseen. Lopulta olisi kyettävä puhaltamaan yhteen hiileen, toimimaan yhteistyössä muiden kanssa, sillä tarkoituksemme on toimia potilaan parhaaksi.

Keskustelu kollegiaalisuudesta oli vähintäänkin inspiroivaa. Kiitän kaikkia keskustelijoita ajatustensa jakamisesta ja Sairaanhoitajaliittoa tällaisen järjestämisestä! Seuraavan #HOIchatin aiheeksi ehdotettiin näyttöön perustuvaa hoitotyötä, joten jään odottamaan sitä äärimmäisellä mielenkiinnolla.

Kirja: Rankka kutsumus

Viime viikonloppuna luin yhdeltä istumalta Kaarina Davisin kirjan Rankka kutsumus. Sairaanhoitajan päiväkirja. Davis kertoo sairaanhoitajan ammatista useiden päiväkirjamuotoisten kuvausten kautta, joiden väliin on sijoitettu pohdintoja sairaanhoitajuuden merkityksestä yksilölle, organisaatiolle ja yhteiskunnalle. Yleisesti ottaen Davis onnistuu mielestäni kokonaisvaltaisesti ilmaisemaan sen, mitä uskon monien hoitajien kokevan työssään syystä tai toisesta. Kirjan keskiössä on valtapeli omien ihanteiden ja työn todellisuuden välillä, ja vaikutusmahdollisuudet tuntuvat olevan vähäiset, ainakin yksilötasolla.

Kappaleessa I have a dream Davis kirjoittaa vastauksestaan läheisilleen, jotka eivät "kestäisi sairaalatyötä päivääkään". Davisilla oli unelma: "Haluaisin hoitaa potilaita heidän ihmisarvonsa mukaisesti, kiireettä, nauttien ja tuoden ihmisille helpotusta. Nyt en ole täysin varma, siirränkö potilaan pahan olon itseen, kun juoksen sairaalan käytäviä kelloa vastaan taistellen." (s. 31). Kuinka monesti ilmaistaankaan vastaavanlainen ajatus tällaista ristiriitaa kohtaan? Sairaanhoitajuutta onkin historiallisesti pidetty kutsumusammattina, jopa täydellisenä uhrautumisena, mistä Davis kirjoittaa (s. 45):

1850-luvulla, Florence Nightingalen aikaan, voitiin hyvällä syyllä puhua kutsumustyöstä. Täytyi olla johdatus ja kutsumus alalle. Alalle hakeutuneet kunnioittivat kristillisiä arvoja ja olivat elämäntavoiltaan siveellisiä ja moitteettomia. Omia tarpeita väheksyttiin marttyyriuteen asti. Tehtiin kuukausi töitä ilman vapaapäiviä. Palkkana saattoi olla kahvia, pullaa, sokeria ja täysihoito. Hoitajat luopuivat yksityiselämästään täysin. Heillä ei ollut perhettä; he olivat joko vanhojapiikoja tai leskiä. Jos halusi mennä naimisiin, työstä piti jäädä pois.

Nykymaailmassa ei kahvi ja pulla ole asiallinen korvaus sairaanhoitajan vaativasta, asiantuntijuutta vaativasta ammatista. En tiedä oliko aikoinaankaan, mutta marttyyrimentaliteetti on tuolloin ilmeisesti mennyt niin vahvasti omien tarpeiden edelle. Maailman muuttuessa sekä ammatin vaativuuden ja velvollisuuksien lisääntyessä, olisi ihanteellista, että myös resurssit päivittyisivät samassa tahdissa. Tämä vaatinee vielä useita yrityksiä, vaatimuksia, järjestelyitä, ja ennen kaikkea aikaa. Eräänä syynä tähän epäsuhtaan korvaukseen pidetään yleisesti hoitoalan naisvaltaisuutta. "Miesten ja naisten ammattien" eroista Davis avautuukin kärkkäästi (s. 34-35):

Kävelen kaduilla, kaupoissa, busseissa ja toimistoissa tarkkaillen ihmisten työntekoa. En ikinä näe kenenkään ravaavan kovaa vauhtia eteenpäin niin kuin hoitajat, keskittynyt katse silmissään. Kuljen, tarkkailen ja vertailen. Mille alalle vaihtaisin? Katkeruus nousee mieleeni. Jotkut saavat palkkansa helposti. En tarkoita sitä, että haluaisin pinnata työssäni. Toivon vain, että ehtisin edes joskus hengähtämään ja tekemään työni inhimillisestä työtahdista nauttien.

Katujen mukulakivien korjausmiehet tekevät fyysistä työtä. Pohtivatko he samalla kiven geologista rakennetta, sen muodon ja rakenteen välistä syy-yhteyttä, yhden kiven suhdetta toisiin kiviin, kiven sisältämiä mineraaleja tai materiaalin kovuuslaskelmia? Huutavatko toiset kivet heidän huomiotaan ja pitääkö kivet asetella tietyn geologisen teorian mukaan, jotta ne olisivat tyytyväisempiä? Minusta tuntuu, että miehet kivien asettelun lomassa esittelevät muskeleiteaan ja vilkuilevat naisia kaduilla nojaten välillä lapioonsa tai moninaisiin teknisiin apuvälineisiin, joilla raskaasta työstä saadaan kevyempää. Veikkaisin, että heidän palkkansa perustuu pääasiassa fyysiseen työhön ja tekniikan hallitsemiseen. Yleensä on niin, että jos työ on raskasta, niin mieli on toimeton, ja jos työ kuormittaa henkisesti, ruumis lepää. Hoitajat eivät lepuuta kumpaakaan.

Entä jätehuolto? Miehet tyhjentävät roskalaatikoita ja likaviemäreitä. He saavat taatusti likaisen työn lisää. Taloyhtiömme huoltomiehet laskuttavat ylimääräistä, kun siivoavat viikonlopun sotkuja ja humalaisten eritteitä rapusta. Hoitajat eivät saa likaisen eivätkä raskaan työn lisää. Kun tarpeensa housuun tehnyttä potilasta pesee, ei nenästä saa pidellä kiinni eikä naamaa nyrpistellä, vaikka yököttääkin. Sehän olisi epäkohteliasta. (...) 

Hiljattain kirjoitin idealismista, jonka yleensä käsitetään ajavan uuden sairaanhoitajan ennenpitkää loppuunpalamiseen. Johanna Olli muistutti kommentissaan, että idealisti voi olla realisti, ja kuten tuossa aikaisemmassa postauksesa ilmaisin, idealismini on oman henkisen vahvuuteni vankasti puolustamaa. Davis on ilmeisesti ollut toisenlainen idealisti, ja jälkisanoissa hän paljastaakin kohtalonsa ja valintansa:

Muutin elämäni totaalisesti. Olin edellisenä keväänä lunastanut perikunnalta vanhan, pienen sukutilan. Päätin, että muutan sinne, ilman sähköä, vettä tai tietä perille, vinossa olevaan pikkumökkiin. (...) Sen koommin en ole hoitotyötä tehnyt enkä taakseni katsonut tai katunut. (...)

Jokseenkin koin pettymyksen viimeistä lukua lukiessani. Ammatin raskaasta luonteesta huolimatta ja Davisin tavasta tarttua härkää sarvista olin vakuuttunut siitä, että kirjalla olisi ollut "onnellisempi" loppu. Sairaanhoitajuudesta luopuminen toki antoi hänelle itselleen onnellisuuden. Tämä ei kuitenkaan omaa intohimoani järisytä: olen päättänyt taistella sisäistä ja ulkoista negatiivisuutta vastaan. Davis vain koki elämän toisin:

Hoitajan omatunto minussa kuiskuttaa joskus: "Pitäisikö minun palata hoitoalalle? Olen objektiivisempi kuin koskaan, en astuisi samoihin miinoihin ja varjelisin itseäni." Ne ajatukset ajan nopeasti päästäni pois. Se ei ole enää minun juttuni. Elämä on tässä ja nyt. Elämä ei ala eläkkeellä tai kipeästi kaivattuna vapaapäivänä. Haluan, että joka ikinen päiväni on mielekäs. Joudun vieläkin komentamaan itseäni, jotta en soimaisi itseäni siitä, etten ole enää yhteiskunnalle tehokas ihminen. (Lihavointi lisäämäni.)

Kuitenkin hän päättää kirjan seuraavaan kappaleeseen:

Minua jää ikuisesti kalvamaan se, etten pystynyt vaikuttamaan ja muuttamaan hoitotyötä. Jätin uppoavan laivan. Päätin kirjoittaa omatuntoni puhtaaksi, koska niin monet ihmiset, potilaat ja hoitajat, eivät jaksa vaikuttaa asioihin. Tällä kirjallani haluan saada aikaan muutosta. 

***

Davis, Kaarina: Rankka kutsumus. Sairaanhoitajan päiväkirja. Taskukirja Loisto Oy, 2008. 164 s.

Idealismia ja henkistä vahvuutta

Olen hyvinkin tietoinen siitä, että täällä blogissakin saatan vaikuttaa kirjoitusteni perusteella äärimmäiseltä idealistilta. Tähän idealismiin nimenomaan sairaanhoitajana viitaten eräs kokeneempi kollega kommentoi, että jaksaminen tulee vielä jonain päivänä vastaan. (Tiedän, että luet tätä blogia, joten selvennykseksi sinulle: en käsittänyt tätä pahalla; olenhan idealisti!) Ehkä on naiivia sekin, mitä seuraavaksi väitän, mutta haluan olla eri mieltä. Se vähäinenkin elämänkokemukseni, jota minulla on ja henkilökohtaiset ominaisuuteni - osittain em. vahvistamina - sallivat ehkä tavallista korkeamman 'kestävyyden' idealismin käytännön suhteen. Paneutumatta näihin syihin sen tarkemmin, voin vakuuttaa, että oikeasti kykenen tähän ja itselleni tämä subjektiivinen sisäinen totuus on vankkumatonta ja itseään positiivisesti ruokkivaa.

Koen erittäin tärkeäksi ylläpitää positiivisuutta ylipäätään elämässä. Etenkin hoitoalalla joudumme usein ristituleen osittain myös itsestämme riippumattomista syistä. Potilailla on selkeitä tarpeita ja ajoittain myös vaatimuksia. Organisaation puolesta resurssit ovat rajalliset niin henkilöstömitoituksen, materian kuin ajankäytön puolesta. Lisäksi olemme itse työntekijöinä rajallisia kokonaisvaltaiselta osaamiseltamme ja kyvyiltämme: tietotaito, fysiikka ja henkinen jaksaminen vaihtelevat hetkestä toiseen. Kaiken yhteensovittaminen jää yksittäisen sairaanhoitajan päätettäväksi senhetkisen kykytason mukaisesti. Otetaan esimerkiksi vaikka tilanne, jossa potilaan selkeänä tarpeena on vaikeiden syöpään liittyvien kipujen lievittäminen saattohoidossa. Uudella sairaanhoitajalla ei ole yhtä kattavaa teoreettista ja hiljaista tietotaitoa kuin kokeneemmalla ja kokee epävarmuutta ja ahdistusta kyvyttömyydestään auttaa potilasta riittävästi. Toisaalta on myös tilanteita, joissa mikään ei varsinaisesti riitä, vaan on hyväksyttävä elämän vaatimukset ja kuoleman luonnollisuus. Uudelle sairaanhoitajalle kuolema on vielä alkuun raskaampi kokemus kuin kokeneemmalle (vaikka toivoa saattaa, ettei kukaan turru todistaessaan yhä useampia kuolemia). Henkistä jaksamista rokottaa ylipäätään potilaan sairauden vakavuus ja kärsimys tilanteessa, mutta osaltaan myös tietotaidon vaillinaisuus voi vaikuttaa negatiivisesti henkiseen jaksamiseen.

Onneksi teemme hoitotyötä työyhteisöinä. Kokeneemmat sairaanhoitajat toimivat esimerkkeinä ja tukena hämmentävissä tai muita tunteita herättävissä tilanteissa. Jokaisen on käytävä itse läpi tietyt kokemukset voidakseen kasvaa sairaanhoitajana. On uskallettava kohdata vaikeatkin asiat mieluiten saman tien kuin elää ahdistus takaraivossa. Yhteisöllisyyden lisäksi suhdetta hoitotyöhön helpottaa oma henkilökohtainen asennoituminen. Rehellisyys ennen kaikkea itselle mutta myös muille, tyytyminen siihen mihin kykenee parhaan senhetkisen kykynsä mukaisesti sekä aikomus kehittyä ja jatkuva kehittyminen kantavat jo pitkälle.

Mielestäni tämä kaikki on enimmäkseen valintakysymys. Sen sijaan, että jää vain syyttämään järjestelmää voi etsiä niitä kohteita, joiden kehittäminen on mahdollista. Kuten Leo Tolstoi (1828-1910) asian ilmaisi: "Kaikki ajattelevat ihmiskunnan muuttamista, mutta kukaan ei ajattele itsensä muuttamista." Työ vie suuren osan aikuisen ihmisen elämästä, joten miksei siitä saisi edes jossain määrin nauttia? Itse olen kokenut sen helpottavaksi, etten koskaan odota kiitosta mutta teen silti työni 110 %:sti, hymyssä suin. Kuuntelen, olen läsnä, olen kärsivällinen, olen potilaan käytössä sillä hetkellä, kun hän tarvitsee apua. On mukava kuulla ikääntyneiden potilaiden joskus kuiskivan keskenään ihmetellen positiivista asennettani. Se antaa minulle jaksamista. Vaikka olenkin noviisi, he asettavat paljon merkitystä tälle asenteelle.

Uskon, että hoitotyössä egon on oltava sopivassa tasapainossa. Täten voi kyetä niin sujuvasti sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen ilman alistumista tai ylimielisyyttä, rasittumista ja loppuunpalamista. Sukupolveni edustajana uskallan asettaa elämälleni terveelliset rajat.

Hoitajien päivä!

Tänään vietetään kansainvälistä hoitajien päivää Florence Nightingalen syntymäpäivänä. Nightingalen (1820-1910) pyrkimykset kehittää hoitotyötä olivat merkittäviä ja hänen tutkimuksellinen ja määrätietoinen asenteensa vaativat arvostusta hoitotyölle sen lisäksi, että ne järisyttivät viktoriaanista mentaliteettia. Nightingalen ajoista olemme edistyneet, mutta edelleen esiintyy ajoittain hierarkkista ajattelua lääkäri-hoitajasuhteessa ja monien mielestä hoitajan palkka ei vastaa työn vaativuutta.

Hoitajat ovat oman alansa, hoitotyön asiantuntijoita ja ammattilaisia. Hoitajat tekevät työtään sairaiden ihmisten kanssa, mikä voi olla niin fyysisesti kuin psyykkisesti raskasta. Kohtaamme potilaita vakavine sairauksineen ja vammautumisineen eikä aina välttämättä löydy parantavaa hoitoa. Seisomme rinnalla niin vauvojen kuin vanhusten kuoleman hetkellä. Valitettavasti joudumme myös verbaalisen ja fyysisen väkivallan uhreiksi huolimatta parhaista pyrkimyksistämme potilaiden asianajajina. Työmme ei ole koskaan valmista emmekä voi pelastaa koko maailmaa vaikka kuinka haluaisimme. Hoitajan on opittava elämään epätäydellisyyden kanssa ollakseen palamatta loppuun. Potilaat tekevät aina omat valintansa ja meidän on turhautumisestamme huolimatta suoritettava työtehtävämme kerta toisensa jälkeen. On helpompaa, kun ei odota kiitosta työstään, sillä omaa onnellisuuttaan ei tule edes yleisesti rakentaa muiden ihmisten varaan.

Hoitajuus antaa mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä, mistä on etua itselle henkilökohtaisesti ja ammatillisesti sekä muille, potilaille ja asiakkaille – jopa koko yhteiskunnalle –, ammatinharjoittamisen kautta. Päivä päivältä itse ainakin löydän yhä uusia syitä syvästi arvostaa ammattiani ja suhtautua siihen intohimolla. En osaa enää kuvitella toista ammattia, josta voisin yhtä lailla nauttia ja joka sallisi niin kokonaisvaltaisen kasvun. Päivittäin keskityn havainnoimaan yksinkertaisimpiakin asioita, jotka kertovat, että työlläni on jokin merkitys. Onhan mottonani löytää jokaisesta päivästä edes jotain positiivista.

Koko elinikä on oppimista, mutta uskallan ylpeänä sanoa olevani sairaan(hyvä)hoitaja!

Some sairaanhoitajan mahdollisuutena

Sairaanhoitajaliitto on 14.3.2013 päivätyssä artikkelissaan kirjoittanut sairaanhoitajista sosiaalisessa mediassa. Kieltämättä sosiaalisesta mediasta on myös ammatillisia hyötyjä, etenkin hoitotyön kaltaisessa ammatissa. Artikkelissa lainataan sh, TtM Johanna Ollia (blogi, Twitter) seuraavanlaisesti: "Näyttää vahvasti siltä, että sairaanhoitajat ovat aktiivisia sosiaalisen median käyttäjiä vapaa-ajan asioissa, mutta ammatillisessa mielessä käyttö on vielä hyvin vähäistä."

Muistan joskus parin viime vuoden aikana lukeneeni (vai kuunnelleeni?) tietoturva-asiantuntijan haastattelua, joka sai dramaattisesti muuttamaan mielipidettäni suhtautumisesta oman persoonan näkyvyyteen sosiaalisessa mediassa tai ylipäätään netissä. Sen sijaan, että yrittää pitää kaiken itseään koskevan tiedon salaisena olisi suositeltavaa luoda itselleen aktiivinen ja laaja läsnäolo. Tämä on itselle eduksi siinä tapauksessa, että joku päättää syystä tai toisesta levittää valheellista tietoa toisen nimissä. Tällöin saattaa olla vaikeaa selittää esim. työnantajalle mikä on totta. (Työnantajilla ei ole oikeutta googlettaa työnhakijoita, mutta sattumalta ei voi välttyä.) Itselleni tämä sisäinen paradigman muutos on avannut mahdollisuuden ylipäätään alkaa kirjoittaa julkista blogia.

Toinen painava tekijä on halu vaikuttaa ja luoda ammatillista keskustelua sekä verkostoa - itseni ja muiden hyväksi. Hoitotyössä jatkuva kehitys on merkittävässä asemassa. Valmistuttuani sairaanhoitajaksi tammikuussa 2014 koen keskustelun ja verkostoitumisen tarpeen entistä tärkeämmäksi pysyäkseni mukana hoitoalan trendeissä laajemmassa mittakaavassa - kansallisesti ja kansainvälisesti. Olli kommentoi:

Somen kautta saa kokemustietoa laajemmalta verkostolta kuin omilta työkavereilta. Myös tutkittua tietoa löytää helpommin kuin itse etsimällä. Esimerkiksi lasten hoitotyöstä saa sopivasti suodatettua tietoa seuraamalla esimerkiksi Twitterissä alan asiantuntijoita.

...

Sosiaalinen media tarjoaa sairaanhoitajille myös mahdollisuuden välittää terveystietoa ja toteuttaa sairaanhoitajan eettisiin oheisiin kuuluvaa kohtaa: Sairaanhoitajat osallistuvat ihmisten terveyttä, elämän laatua ja hyvinvointia koskevaan keskusteluun ja päätöksentekoon sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. 

Valmistuin sairaanhoitajaksi Satakunnan ammattikorkeakoulusta (Pori), jossa yksi viimeisimpiä opintojaksoja oli näyttöön perustuva hoitotyö ja hoitotyön laatu. Opintojakson käytännönläheiset tehtävät oli integroitu osaltaan viimeiseen syventävään työharjoitteluun, jonka suoritin Satakunnan keskussairaalan päivystyspoliklinikalla. Seminaarityössä tarkastelin todellisen potilasesimerkin kautta prosessikuvauksen toteutumista päivystyspotilaan hoitotyössä (AVH-potilaan hoitotyö päivystyspoliklinikalla -esitys). Tähän seminaarityöhön liittyen sanottakoon, että päivystyksessä toiminta perustuu nimenomaan standardoituihin toimintaohjeisiin (esim. Käypä hoito -suositus aivoinfarktista), jotta akuutissa tilanteessa hoitotyö olisi mahdollisimman tehokasta potilaan etua ajatellen. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen toimijan on hahmotettava prosessi ja osattava toimia omassa roolissaan - ennakoiden. Tietotaidon, intuition ja kokemuksen merkitys korostuu erityisellä tavalla päivystyshoitotyön akuuteimmissa tilanteissa.

Koen tärkeäksi olla mukana vaikuttamassa ja kehittämässä hoitotyötä meille kaikille parempaan suuntaan. Elinikäinen oppiminen on mahdollisuus ja haaste, jonka otan mielelläni vastaan. Toisinaan miettii omaa asennettaan innostuneena innovaattorina ja sen vaikutusta muihin, sillä hoitotyön todellisuus on usein kiireen tai muun vuoksi raskasta. Tuntuu, että toisten mielestä on helpompi tehdä asioita samalla tavalla kuin ne on tehty edelliset 30 vuotta, ja itsehän en ole edes ollut vielä syntynyt silloin. Mielestäni on paljon järkevämpää keskustella asioista kuin jatkaa valittamista. Me yhdessä luomme todellisuutemme ja teemme valintamme siitä haluammeko arkikokemuksemme olevan pääosin positiivista vai negatiivista. Näen kehittämisen voivan olla keino mahdollistaa muutoksia, jotka kantavat positiivisen vaikutuksensa myös joihinkin kiirettä aiheuttaviin tekijöihin. Mitä meillä on menetettävää - paitsi uudet hoitajat, jotka kyllästyvät ja vaihtavat alaa? XY-sukupolvi on tulossa ryminällä emmekä me hyväksy mitä tahansa. Miten siinä tapauksessa tulemme selviämään suuresta eläköityvien ja toisaalta ikääntyneiden määrästä?

Toivottavasti voin kantaa oman korteni kekoon tämän blogin avulla!