Pirulliset painehaavat

Hoitotyön tutkimussäätiö Hotus on lokakuussa 2015 julkaissut suosituksen painehaavojen ehkäisystä ja tunnistamisesta. Alustukseksi tälle postaukselle nostan esiin kaksi tärkeää pointtia tuosta suosituksesta: vaikutukset potilaan terveydelle, mutta myös taloudelliset vaikutukset koko yhteiskunnalle.

Painehaava aiheuttaa potilaalle kipua ja kärsimyksiä, heikentää toimintakykyä ja huonontaa elämänlaatua. Sen komplikaatioina voivat olla muun muassa haavainfektio, sepsis ja pahimmillaan kuolemanvaara. Painehaavan hoito on pitkäkestoista pidentäen sairaalassaoloaikaa. Yli puolet (60 %) painehaavoista jää terveydenhuollossa havaitsematta. Toisaalta painehaavaa ei osata tunnistaa ja se saatetaan sekoittaa esimerkiksi inkontinenssin aiheuttamaan ihovaurioon. 

Painehaavojen esiintyvyys vaihtelee eri maissa. Suomessa painehaavoja arvioidaan syntyvän vuosittain 55 000–85 000 potilaalle. Näiden aiheuttamat suorat kustannukset ovat noin 420 milj. €, mikä on 2-3 % terveydenhuollon kuluista. Kustannuksista yli puolet on henkilöstökuluja ja noin 20 % tarvikekuluja. Painehaavojen ehkäisykustannukset ovat vain kymmenesosa niiden aiheuttamista hoitokustannuksista.

Potilaan kokemus ja tarpeet eivät saisi jäädä toissijaisiksi kustannuksille. Hoitotyössä potilas on prioriteettimme. Emmehän henkeä uhkaavissakaan tilanteissa ala turhaan kitsastella; ihmishenki on aina korvaamattoman arvokas. Erillinen keskustelunaiheensa on se, miten tehokkaasti ja laadukkaasti osaamme hoitaa potilaita näyttöön perustuvan tiedon avulla ja sitä kautta säästää.

Painehaavat ovat vakava asia, kuten yllä olevista lainauksista käy ilmi. Painehaavojen ehkäisyn tärkeydestä ja keinoista keskusteltiin paljon jo sairaanhoitajakoulutukseni aikana. Kovin puhuttelevaa on se tosiasia, että painehaava on hoitovirhe. Onnekseni olen saanut työharjoittelu- ja työkokemukseni kautta sen kuvan, että painehaavojen ehkäisystä ja asianmukaisesta, tehokkaasta hoidosta välitetään.

Silti ajoittain etenkin sosiaalisessa mediassa törmää kauhutarinoihin suorastaan heitteillejätöstä, mutta tietämättä kaikkia faktoja on vaikea sanoa mitään puolesta tai vastaan, ja spekulointihan on turhaa.

Seuraavan tositarinan voin kuitenkin kertoa.

Osastolle siirtyi melko iäkäs potilas, jonka samanikäinen puoliso toimi omaishoitajana. Potilaalla oli muistihäiriö ja hän oli aiemmin sairastanut aivoinfarktin, jonka pohjalta esiintyi hemipareesia ja spastista jäykkyyttä. Lisäksi potilas oli isokokoinen.

Tulosyynsä ohella potilaalla oli onkaloitunut painehaava, jota oli jo aiemmin yritetty plastiikkakirurgialla hoitaa. Tämä painehaava oli yksi vakavimmista ellei vakavin, jota olen lyhyen urani aikana hoitanut: onkaloitunut painehaava ristiselän alueella, ulottuen noin 15 cm superiorisesti aivan selkärangan myötäisesti.

Tulosyynsä ja senhetkisen toimintakykynsä vuoksi jouduimme osastolla jatkamaan potilaan hoitoa vuoteessa. Siinä kahdestaan käännellessämme potilasta vaihtaaksemme vaippaa, hoitaakseemme painehaavaa tai vaihtaaksemme potilaan asentoa uusien painehaavojen ehkäisemiseksi ihmettelimme, miten omaishoitaja jaksaa. Me hoitajat olimme sentään parhaassa fyysisessä iässä olevia ja alan ammattilaisia, mutta jopa meillä oli hankaluuksia.

Miten voi olla mahdollista, että iäkäs omaishoitaja joutuu yrittää selviytyä kahden ihmisen tarpeiden huolehtimisesta? Miksi yhteiskunta leikkaa heikoimmilta ja vähävaraisimmilta sekä aivan vääristä kohteista ja sortuu samalla lyhytnäköisyyteen todellisten kustannusten suhteen? Minkä arvon annamme ihmiselle, jos kerta pakotamme hänet valtavaan kärsimykseen?

***

Lue lisää: 

Hotus: Painehaavan ehkäisy ja tunnistaminen aikuispotilaan hoitotyössä (julkaistu 2.10.2015)

Noloa puolin ja toisin

Potilas oli työssä käyvä perheenisä, ei aivan nuori mutta ei vanhakaan. Kuten noin 3 500 suomalaista työikäistä vuosittain, hän oli yllättäen saanut aivohalvauksen. Samalla hänen elämänsä oli kääntynyt päälaelleen ja edessä oli runsaasti kuntoutusta eikä sittenkään ollut takeita toipumisen asteesta.

Potilas oli aivohalvauksen myötä menettänyt kehonsa toisen puolen hallinnan ja kykynsä puhua. Alkuvaiheen kuntoutuksen aikana hän ei pystynyt itse huolehtimaan omatoimisesti edes perustarpeistaan, kuten syömisestä ja erittämisestä. En ihmettele, että tällainen toimintakyvyn muutos aiheuttaa negatiivisia tunteita ja masennusta aikaisemmin kyvykkäässä ihmisessä.

Olin kollegani käsiparina avustamassa tätä potilasta suihkussa. Kyseessä oli luultavasti ensimmäinen suihku sairastumisen jälkeen, joten potilaalla oli jälleen edessään uudenlainen avuttomuuden tilanne. Jäädessäni hetkeksi kahdestaan potilaan kanssa, ehdin huomata hänen ilmeistään ja eleistään, että kaikki ei ollut hyvin. Potilaan afaattisuuden vuoksi kysyin häneltä yksinkertaisen kyllä/ei-kysymyksen: "Häpeätkö tätä tilannetta?". Valitettavasti vastaus oli myönteinen. ja jouduin itse häpeämään toimintaamme.

Pyysin potilaalta anteeksi, mutta paljonko se enää merkitsi? En ollut osannut hyödyntää ammatillista osaamistani näin perustavanlaatuisessa tilanteessa. Painoin tilanteen kuitenkin mieleeni ja lupasin itselleni, että jatkossa osaisin huomioida potilaan näkökulman jo etukäteen.

Jokainen potilas on yksilöllinen ihminen. Jokainen ansaitsee tietyn arvostuksen, jota voimme osoittaa pysähtymällä hetkeksi, olemalla läsnä ja kommunikoimalla. Hoitajina tiedämme miten sairaus tai hoito etenee, mutta potilas ei tiedä mitä odottaa. Tarkoituksemme on kuitenkin olla potilaan tukena ja turvana, ajaa potilaan etua ja huolehtia asioista, joita potilas ei tule edes ajatelleeksi. Jos emme kuuntele potilasta ja tämän kokemusta, aiheutamme turhaa ahdistusta ja osittain epäonnistumme työssämme.

Kollegiaalisuudesta

On eri asia ilahtua valmistumisensa vuosipäivästä kuin tarjota herkkuja kollegoilleen juhlistaakseen ensimmäistä vuosipäiväänsä kyseisellä työpaikalla. Jälkimmäisen kohdalla saa osoittaa toisille edes pienen kiitoksensa. Kollegani ovat olleet apunani ja tukenani monessa. Arvostavassa työyhteisössä olen aloittelijana saanut mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä. Arjessamme kiire painaa jatkuvasti päälle eivätkä suinkaan kaikki osaa kunnioittaa ammattiamme sen ansaitsemalla tavalla. Olen jopa hämmästynyt siitä, että raskaan työn taakka ei meillä vaikuta sosiaalisiin suhteisiin kollegoiden kesken. Toivottavasti kiitokseni edesauttaa osaltaan pitämään yllä tätä mukavaa ilmapiiriä, jossa on hyvä tehdä töitä.

Sairaalamaailmassa herkut menevät sen siliän tien...