Yövuoroni on aluillaan. Olen juuri ehtinyt kuunnella iltahoitajan raportin ja avata potilastietojärjestelmän omilla tunnuksillani, kun puhelin soi. Iäkästä potilasta ollaan tuomassa leikkaussalista jatkohoitoon osastolle. Saan tietää, että reissu leikkaussaliin oli potilaalle turha: mitään ei ole tehtävissä. Mikä alkoi viattomana oireiluna, on muodostunut kuolemantuomioksi.
Potilas saapuu osastolle hoitajien saattelemana. Suullinen raportti potilaan vierellä on pysäyttävämpi kuin persoonaton leikkausteksti, johon ehdin pikaisesti tutustua. Potilaassa konkretisoituu se, että näin voi oikeasti tapahtua emmekä voi tehdä mitään potilaan pelastamiseksi. Aktiiviset hoitotoimenpiteet lopetetaan ja pyritään hyvään perus- ja kivunhoitoon.
Vaan on tämäkin paikka viettää viimeiset hetkensä.
Lääkärin mukaan potilaan omainen on ymmärtänyt tilanteen vakavuuden, mutta ei välttämättä ole tulossa yön aikana vierailemaan. En häntä syytä siitä, kun kuoleman lähestyminen kirpaisee joka kerta ammattilaistakin. Olisinko edes osannut kohdata omaisen tuskan ja olla hänelle tukena? Olisinko löytänyt oikeat sanat? Olisinko pystynyt pidättelemään kyyneleitäni?
Palaan potilaan luo. Mittaan vitaalit muodon vuoksi. Neurologisesti totean, että potilaan tajunnantaso on syvästi laskenut, sillä käsivarsi rämähtää suoraan kasvoille. Viimeisinä vuosinaan potilas on sairastunut kavalaan dementiaan eikä pysty ilmaisemaan tunteitaan tai tuntemuksiaan, joten hoito jää täysin ammatillisen osaamiseni varaan.
Kampaan potilaan hiukset ja asettelen peiton suoraksi, mikäli omainen tuleekin potilaan luo. Pysähdyn hetkeksi ja kuiskaan: "Kunpa et joutuisi kauan kärsimään."
Viereisessä huoneessa lepäilee elämäänsä kyllästynyt iäkäs potilas. Kaikkihan sen tietävät, että iäkkäät ihmiset ovat todella yksin ja siksi masentuvat. Potilaan itsemurhaviesti pysäyttää toistamiseen saman yövuoron aikana. Viestiä lukiessani en tiedä, mitä potilaalle voisi enää sanoa. Iän myötä ehtii nähdä kaiken ja tunnistaa tyhjät lupaukset. Toivoa ei voi luoda tyhjästä.
Myös itsemurhaa yrittäneen potilaan kohdalla joudun toteamaan, että keinoni ovat vähäiset ja että kukaan ei voi pelastaa kaikkia hyvällä tahdollaankaan. Ihmisten kärsimys koskettaa, oli se fyysistä tai henkistä. Usein näistä asioista vaietaan, vaikka kuolema on luonnollista ja melkein arkipäivää tässä ammatissa. Harva ymmärtää sairaanhoitajan kokemusta ihmisen rinnalla kulkemisesta ja minkälaista ihmistuntemusta ja empatiaa vaaditaan selviytyäkseen työssään ammattilaisena.
Jatkan kierrostani ja seuraavassa huoneessa on oltava taas naama peruslukemilla. Toiselle potilaalle ei saa välittää kiirettään, ahdistustaan, turhautumistaan tai uupumustaan. Jokaisella potilaalla oikeus on tulla hoidetuksi yksilöllisesti. Lähestyvän kuoleman rinnalla moni pyyntö saattaa tuntua mitättömältä, mutta tietylle potilaalle pyyntö voi olla tärkein tarve sillä hetkellä. Mukautuminen on inhimillistä.
Tärkeitä asioista pohdiskelet taas tässä. Tosi hienoa, että pidät tällaista blogia, jossa hoitotyötä käsitellään monipuolisesti ja rakentavasti.
VastaaPoistaEdellisessä Hoitotiede-lehdessä (2/2015) oli muuten tutkimus kuolevan potilaan toivosta (ja toivottomuudestakin). Siinä sanottiin muun muassa näin:"--- aidolla läsnäololla ja toivottomuuden vastaanottamisella saavutettiin useimmiten myös tällaiseen (vailla toivoa olevaan) potilaaseen sellainen kontakti, että toivon ja sen lähteiden tunnistaminen mahdollistui." Tuossa tutkittiin tosin saattohoidon potilaita ja hoitajia, joten mahdollisuudet siellä ovat varmaan aika erilaiset, kuin muissa ympäristöissä. Silti tärkeää tietoa muuallakin hyödynnettäväksi.
Voin todellakin samaistua tähän sun tekstiin, hienoa pohdintaa! Hoitoalalla ei työskentevien voi olla vaikea kuvitella millaisia tilanteita päivittäin joudumme kohtamaan. Mun eilisessä työvuorossa peräti kolme potilasta kyynelehti kaikki eri syistä (yksi heistä terminaalipotilas) ja kyllä sai laittaa kaikki ihmisduhdetaitonsa ja empatiakykynsä peliin heidät kohdatessa. Takaraivossa tietysti kiire ja oma tuskastuminen mutta se pidettävä piilossa. Päivän päätteeksi luulin pomolta kirjallisesta mulle henk koht jätetystä kiitoksesta jonka muutama viikko sitten kotiutunut potilas oli jättänyt, hänen kanssaan tuli yövuoroissa juteltua paljon syntejä syviä. Tuollainen palaute tuntuu kyllä aina hyvältä ja tuntee tehneensä jotain "oikein" vaikka välillä olo on toivoton ja hoitajan rooli uuvuttaa/ahdistaa. Kuulostaa että sä oot kyllä niin oikeassa ammatissa ja you tick all the boxes to be a very good nurse, jatka samaan malliin. Terveisin kollega Lontoosta xx
VastaaPoistaLuulin=kuulin :)
Poista