Mitä tulee vielä talon tapoihin, olen huomannut kuinka vaikeaa voikaan olla sopeutua, kun on oppinut rutiininomaisesti toimimaan tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa. Useimmiten kyseessä on jokin hyvin arkinen asia, kuten työnjako sairaanhoitajien ja lääkärien, sairaanhoitajien ja sihteerien tai sairaanhoitajien ja laitoshuoltajien välillä. Nykyisen työpaikkani eduksi luettakoon se, että sairaanhoitajat keskittyvät hoitotyöhön ja muut ammattiryhmät omiin töihinsä. Sopeutumista en kuitenkaan ymmärrä täydellisenä alistumisena status quolle, sillä onhan sukupolveni sairaanhoitajat opetettu kyseenalaistamaan ja perustelemaan kaikkea toimintaa. Uskon, että jokaisella on jotain annettavaa työn kehittämiseksi joko oman järkeilynsä, kokemuksensa tai etenkin näiden yhdistelmän pohjalta. Hoitotyökin saa olla dynaamista ajan hengen mukaisesti. Mielestäni keskustelu on tämän kannalta tärkeää, vaikka suomalaisia ei kovin olekaan opetettu ilmaisemaan mielipiteitään. Toisinaan tällaista asennetta ihmetellään, mutta silloin on hyvä ihmetellä takaisin juoruilun absurdiutta.
Itsenäisen työskentelyn kannalta hieman vaivaa aiheuttaa se, että tarvitsen suonensisäisen neste- ja lääkehoidon (ns. iv-lupa) toteuttamiseen vielä paikkakohtaisen verkkokoulutuksen hyväksytyn suorituksen. Olen tähän asti ollut siinä käsityksessä, että LOVen vaatimukset ovat kansallisia, sillä onhan LOVen tarkoituksena nimenomaan yhtenäistää käytäntöjä. Vastaavaa kurssiosiota en kuitenkaan ole löytänyt aiemman työpaikkani sairaanhoitopiirin koulutuksista. Erikoisalaani liittyen on myös suunniteltu ja luotu erityisosio, jonka mukaisesti olisi opeteltava 75 keskeisimmän lääkkeen ominaisuuksia. Uuden työntekijän suoritukselle on onneksi annettu lisäaikaa. Lähtökohtaisesti en ole tällaisia koulutuksia vastaan. Sen sijaan tuntuu hassulta suorittaa iv-lupa toistamiseen kuuden kuukauden sisällä, kun määräyksenä on, että työpaikan vaihtuessa iv-luvan näytöt on suoritettava uudestaan (tai muutoin viiden vuoden välein).
Ennen lopetusta vielä ahaa-elämys: Lienee melko yleistä, että opiskeluaikana sairaanhoitajaopiskelijoilla on kiire valmistua ja hinku päästä tekemään hoitotyötä itsenäisesti. (Ja alkaa tienata enemmänkin kuin mihin opiskelijalla on mahdollisuus.) Muistan, miten kokeneemmat sairaanhoitajat ovat kerta toisensa jälkeen muistuttaneet, että töitä ehtii tässä maassa kyllä tehdä. Valmistumisestani tulee tammikuun lopulla kuluneeksi vuosi ja töissäkin olen ehtinyt olla tähän mennessä noin seitsemän kuukautta (15 viikkoa työttömyyttä). Silti nyt oikeasti ymmärrän ja jollakin tapaa tunnen, mitä kollegat ovat tarkoittaneet edellä mainitulla. En tarkoita tätä negatiivisena havaintona enkä halua lannistua, vaan otan tilanteen vastaan haasteena laatia ja saavuttaa tavoitteita ylläpitämään niin työn kuin elämän mielekkyyttä.
Kirjoitin aikaisemmin, ettei sairaanhoitajuus ollut ammattieni listalla. Kieltenkääntäjä oli vielä lukioaikana muidenkin minulle todennäköisenä pitämä ammatti, mitä en edes tullut maininneeksi tuossa kirjoituksessa. Koulun kieliopinnot (englannin ja ruotsin lisäksi vapaavalintaiset ranska ja saksa) sekä omaehtoiset kieliopinnot (joista nykyään vielä arabia ja urdu/hindi) eivät ole menneet sairaanhoitajanakaan hukkaan: esimerkiksi mieleenpainuvin ja kaikin puolin mahtava tunne oli kyetä auttamaan kielitaidotonta potilasta arabiaksi.
***
Lupasin aiemmin kirjoittaa jonkinlaista yhteenvetoa Kliininen osaaja: Tunnista ja toimi -koulutuksesta, joka järjestettiin Tampereella 11.-12.11. Hiljattain sain kuulla ikäviä uutisia perhepiiristäni ja tämä on vaatinut aikaa ja energiaa tähän saakka, kaamoksen ja perehtymisen lisäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti